sunnuntai 22. toukokuuta 2011

ECUADOR, GALÁPAGOS 1.-22.5.2011

 

Piti kirjoittaa tuon toisen a:n päälle painomerkki Galápagos-sanaan, vaikkei se suomenkieliseen sanaan kuulukaan. Nimittäin vain ja ainoastaan englantia puhuville ihmisille tämän saariston nimen lausuminen heille ymmärrettävästi on muodostunut meidän kesken melkein vitsiksi. Jos painotus osuu vähänkään väärään kohtaan, jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, mistä on puhe. Eräskin vanhempi rouvashenkilö sanoi, ettei koskaan ole kuullutkaan moisesta paikasta Arin toistettua monta kertaa Galapagos-sanaa eri painotuksin. Ilmeisesti viimeinen painotus meni oikein, koska rouva tokaisi: 'Now we speak English!' (Nyt puhutaan englantia!). Herkempi voisi pahoittaa mielensä moisesta kommentista ja panna suun suppuun englannin osalta.


Aivan päiväntasaajan tuntumassa sijaitseva saaristo löydettiin sattumalta vuonna 1535, kun Panamasta purjehtimaan lähtenyt piispa, Tomás de Berlanga, ajelehti merivirtojen kuljettamana Perun sijasta Galapagokselle. Saarista on saattanut olla aiemminkin tietoa, mutta niistä ei ole säilynyt mitään todistusaineistoa. Kaikkien tänne syystä tai toisesta tulleiden purjelaivojen miehistöt ovat kohdanneet ihmetystä herättäneitä jättiläiskilpikonnia. Niistä saariston nimikin juontuu. 1700-1800 luvuilla saaristoa pitivät tukikohtanaan niin merirosvot kuin valaan- ja hylkeenpyytäjät ja pitkää kotimatkaa varten rahdattiin laivoihin hyvin säilyvää ruokaa eli jättiläiskilpikonnia. Ne saattavat pärjätä jopa vuoden ilman vettä. Tämä verotti jättiläiskilpikonnien herkkää populaatiota jopa sukupuuttoon. Saarille saapuneet ihmiset ovat kaikki ihmetelleet, miten luottavaisia kaikki eläimet olivat, eivät osanneet pelätä ihmistä. Samaa voi sanoa linnuista ja eläimistä tänäkin päivänä. Ihmiset eivät suoranaisesti uhkaa mitään niistä, ainoastaan lisääntyvällä turismilla saattaa olla vaikutusta ekosysteemiin.


Täällä ei kylläkään ole ns. 'tasoitettu' tietä turisteille. Sen lisäksi, että pitää sietää kuumaa, paahtavaa aurinkoa ja kosteaa, hien pintaan nostavaa ilmanalaa, turistilla on syytä olla hyvät jalat. Monet nähtävyydet käydään katsomassa veneillä tai risteilyaluksilla, joille kuljetetaan pienemmillä veneillä. Kipuaminen aluksille rajusti keikkuvista pienistä veneistä vaatii jonkinmoista ketteryyttä, vaikka apua olisikin tarjolla. Mitään varsinaisia laitureita ei ole tällaisiin tarkoituksiin. Jos on kaikkiin näihin valmis, saaret tarjoavat unohtumattomia elämyksiä hyvin monessa muodossa. Varsinainen rantalomakohde tämä ei ole vaikka hienoja hiekkarantoja riittääkin. On niin paljon ainutlaatuista nähtävää, aikaa ei kannata 'tuhlata' rannoilla löhöämiseen, jos tänne asti on tullut.


Charles Darwin taisi nostaa evoluutioteoriallaan saariston kaikkien tuntemaksi. Eri julkaisuissa hänen osuuttaan joko kiitellään tai vähätellään. Hänhän pestautui The Beagle-laivaan vuonna 1835 Englannista ja oli enemmän kiinnostunut geologiasta kuin luonnontieteistä. Vietettyään 5 viikkoa Galapagoksen eri saarilla hänellä oli kerättynä näytteitä, kasveja, lintuja sekä piirroksia yhden lintulajin erilaisista nokista, joita myöhemmin alettiin kutsua Darwinin peipoiksi (Darwin Finches), tavallisen tallaajan silmään ne näyttävät enemmän varpusilta. Hänkin söi ajan tavan mukaan jättiläiskilpikonnien lihaa ravinnokseen ja verotti herkkää luontoa kaivamalla kasvit juurineen, ihan niin kuin me suuriin ikäluokkiin kuuluvat aikoinaan oppikoulussa. Onneksi viime vuosikymmenillä suomalaisessa koululaitoksessa on ymmärretty, että kasvien repiminen juurineen tekee karhunpalveluksen Suomen luonnolle ja nykykoululaiset ovat saaneet suuren helpotuksen kesälomaansa. Kasveja kerätessä aina ei tullut tarkkaan pantua muistiin, mistä ne oli ottanut. Samoin kävi Darwinillekin, hän ei tullut merkinneeksi kaikkea muistiin, miltä saarelta oli mitäkin löytänyt. Inhimillistä, mutta sitä pidetään tietysti tieteellisesti hänen suurimpana mokanaan. Sitä paitsi evoluutioteorian sulattamiseen ja Lajien synty –teoksen julkaisemiseen kului Darwinilta vuosikymmeniä Galapagos-retken jälkeen. Joka tapauksessa täällä Puerto Ayorassa, Santa Cruzin saarella annetaan arvo Darwinille. Täällä on hänen nimeään kantava tutkimuskeskus, jossa tehdään tärkeää työtä esim. kilpikonnien säilyttämiseksi. Siellä pääsee aivan lähelle jättiläiskilpikonnia mm. Lonesome Georgea (tiettävästi maailman suurin kilpikonna), joka on lajinsa ainoa edustaja. Siellä näkee eri saarilla eläviä maaiguaaneja sekä meri-iguaaneja ihan omassa elinympäristössään, jos viitsii kävellä rannalle. Olemme tehneet kävelyretken Darwin Research Centeriin useana päivänä.



Seili saapui Academy-lahdelle Puerto Ayoraan teknisesti tosi vaivaisena. Jouduimme jäämään aika ulos muihin ankkuroituneisiin purjeveneisiin nähden juuri tästä syystä. Lahdelle kävi erittäin suuri ja häiritsevä maininki, joka keikutti venettä niin, että yöunet häiriintyivät ja toisaalta kasvoi huoli ankkurien pitävyydestä. Kaikki kanssapurjehtijat olivat samaa mieltä, etteivät ikinä ole olleet näin rauhattomassa ankkuripaikassa. Sitä paitsi veneelle kulkeminen ja sieltä poistuminen sisälsivät juuri tästä syystä monta vaaranpaikkaa. Ihan ensimmäisenä päivänä osuimme taksiveneeseen ruotsalaisen Christerin kanssa ja hän kertoi, että hänen vaimonsa Ulla oli satuttanut pahasti olkapäänsä juuri taksiveneestä poistuessaan. Taksivene keikkuu tietysti eri tahtiin oman veneen kanssa eikä mitenkään muutamaa kymmentä senttiä, vaan reilun metrin ja samalla usein erkanee veneestä. Poistumisessa täytyy olla nappiajoitus, ettei satu onnettomuutta. Ullalle ei ajoitus ollut onnistunut ja käsi oli paketissa. Kättä hoidettiin ensin täällä Puerto Ayorassa, mutta myöhemmin se jouduttiin leikkaamaan mantereella, koska kaksi lihasta oli repeytynyt. Heiltä kului reilut neljä viikkoa täällä ja Ari kävi auttamassa vieläkin käsi paketissa olevan Ullan veneeseen, kun he lähtivät kohti Marquesas-saaria. Tämän lisäksi ainakin kahdesta veneestä juuri naiset pulahtivat samantapaisissa tilanteissa veteen, missä on omat vaaramomenttinsa, ettei jää veneen alle tai veneiden väliin. Vietimme muutamia öitä paikallisessa, huokeassa hotellissa taataksemme yhtäjaksoisen yöunen. Parin viikon jälkeen Tuomolla oli tieto voimakkaista tuulista ja hän ehdotti, että siirtäisimme Seilin lähemmäs muita. Se toteutettiin kahden taksiveneen avustuksella. Tarkkaa hommaa, kun tilaa on vähän, mutta hyvin onnistui. Kovia tuulia ei tullut Puerto Ayoraan, mutta maininki laski huomattavasti ja veneellä olo muuttui suorastaan mukavaksi. Ankkuripaikkaa vaihtaessamme huomasimme, että peräankkurin köysi oli poikki ja vähää myöhemmin, että Arin kallisarvoisen uistelukelan varmistusnarut olivat poikki ja koko laite poissa. Seilillä oli käynyt varkaita – milloin, se jäi arvoitukseksi. Tuomon mukaan rahtilaivoihin häviää kaikenlaista tavaraa.


Yhden sattumuksen jälkeen Ari sai kapteenin kutsun aamiaiselle redillä olevaan Ecuadorin laivaston koulupurjelaivaan. Muistoksi otettiin valokuva Arista laivan päällystön kanssa ja koululaivan kapteeni Amilcar Villavicencio Palacios luovutti Seilin kapteenille laivan nimikkolippiksen.


Hurth-vaihdelaatikon osia odoteltiin Ecuadorin edustajalta mantereelta; ensin ne olivat matkalla jo heti seuraavana päivänä, sitten alkoi erilaisten kysymysten esittäminen (joka päivä eri kysymys) – epäilyksemme heräsivät ja osuivat lopulta oikeaan. Lähetyksen viimein saavuttua se sisälsi hydraulisen vaihdelaatikon osia, vaikka Seilissä on mekaaninen vaihdelaatikko! Paikallinen edustaja ei siis tiennyt yhtään mitään tai ei välittänyt tyyppimerkinnöistä tai sarjanumeroista, jotka hänelle annoimme. Kului 10 päivää tältä ecuadorilaiselta merkkiedustajalta huomata, ettei hänellä todellakaan ole tarvitsemiamme osia hyllyssä. Latinalaisessa Amerikassa turistina oleminen on ihan kivaa, mutta asioiden hoitaminen melkein mahdotonta. Täällä ihmiset saavat väännettyä yksinkertaisesta asiasta äärettömän mutkikkaan jollain logiikalla, mitä me emme ymmärrä. Osat oli taas tilattava Suomesta, onneksi Ari oli varmuuden vuoksi tehnyt jo etukäteen tiedusteluja osista siellä olevilta luottoihmisiltä. Se, ettei Ecuadorista saada osia, selvisi torstai-iltana, jolloin teimme tilauksen Suomeen. Erinäisistä syistä asian hoito kuitenkin viivästyi niin, ettei DHL ehtinyt noutaa sitä perjantain aikana. Taas mentiin viikonlopun yli, ennen kuin jotain tapahtuisi. 9 tunnin aikaero Suomeen tekee sen, että Suomessa on työpäivä ohi, kun me täällä heräämme. Yritimme soittaa puhelimella yhdestä internet-paikasta, mutta juuri silloin eivät linjat toimineet. Eli sähköposti on melkein ainut tapa kommunikoida, tosin yksisuuntaisesti. Odotimme kiivaasti DHL-seurantanumeroa, mutta sitä ei maanantaina kuulunut. Suomi oli juuri silloin voittanut jääkiekon MM-kultaa – ehkä ilmaveivien heittäminen oli tärkeämpää kuin meidän seurantanumero. Siinä vaan oli se pointti, ettemme voineet tietää, oliko paketti lähtenyt edes maanantainakaan eikä sitä voi mistään kysellä, ellei ole tuota niin tärkeää seurantanumeroa. No, onneksi tiistaina saimme seurantanumeron ja tiedon, että paketti oli matkalla. Viikonloppuun mennessä paketti saavutti jo Ecuadorin mantereen, mutta tullaus vie 4-5 päivää, yli viikonlopun joka tapauksessa.



Olemme olleet paljon tekemisissä jo Shelter Bayssa tapaamiemme Seijan ja Ingvarin kanssa Marieke III-veneestä. Heidän kanssaan nautimme mm. erittäin maukkaan ja kauniisti asetellun äitienpäivän illallismenuun paikallisten mukaan suhteellisen kalliissa saksalaisravintolassa, jonka omistajan juuret ovat Galapagoksella. Omistaja on innokas kertomaan perheensä historiasta ja omasta elämästään, jos yhtään antaa ymmärtää olevansa kiinnostunut asiasta. Me ostimme mm. hänen perheestään kertovan kirjan. Jo aamutuimaan olimme soittaneet lyhyet onnittelupuhelut satelliittipuhelimella omille äideillemme. Ainakin äitienpäivänä voi ylpeillä sillä, että on maailman ihanimman tyttären äiti. 



Kaikki Tuomon asiakaspurjehtijat kokoontuvat hänen toimistonsa yhteydessä olevaan ravintolaan juttelemaan ja käyttämään wifiä. Monet australialaiset ovat kertoilleet kotimaastaan ja paikoista, joissa kannattaa käydä. Yksi hollantilainen it-alan tohtori teki meidän läppäriin joitain asetusmuutoksia niin, että satelliittipuhelimen kautta lähetettävät sähköpostiviestit nyt onnistuvat mereltä. Joillain purjehtijoilla on ulkopuolista miehistöä. Yhdestä veneestä sai gastina ollut nuorimies lähdöt, tästä suivaantuneena toinenkin gasti päätti lähteä saman tien. Jäivät tänne Galapagokselle aika puille paljaille, koska olivat aikoneet Australiaan. Muutaman päivän päästä päättivät lentää mantereelle, kun epäilivät, ettei täältä saa enää pestiä purjeveneisiin. Nyt olemme monena päivänä jutelleet japanilaisen yksinpurjehtijan, Fujimori Uratakin kanssa. Hänen Seagull –veneensä on jo kerran kiertänyt maapallon edellisen omistajan kera, nyt on toinen kerta. On ollut todella mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia japanilaisesta elämänmenosta ja kulttuurista. Omien sanojensa mukaan Fuji ei puhunut yhtään englantia lähdettyään Japanista. Etelä-Afrikassa hän kävi 5 päivän englannin kurssin ja nyt englanti sujuu opiskeluaikaan nähden hienosti.



ISABELA

Seilin remonttien ja osien odottelun lomassa olemme käyneet erinäisillä retkillä. Päiväretkellä Isabela-saarelle, jossa näimme paljon hylkeitä ja Galapagoksen pingviinejä. Pingviinit ovat korkeintaan 30cm korkeita eli yllättävän pieniä. Hylkeet ja pingviinit sukeltelivat kilpaa ja näytti siltä kuin olisivat leikkineet keskenään. Kävimme laavasaarella katsomassa meri-iguaaneja ja sen jälkeen snorklailemassa. Siellä sinisilmäiset kalat tulivat ihan maskin viereen ihmettelemään ja välillä näykkivät jaloista. Pienet hylkeet uivat meidän seassa, kun halusivat leikkiä. Villamilissa nauttimamme lounaan jälkeen meitä kuljetettiin katsomaan flamingoja ja taas erilaisia jättiläiskilpikonnia. Retki oli muuten oikein onnistunut, mutta yli 2 tuntia suuntaansa kestänyt merimatka oli hyvin hakkaava ja ikävä, pienessä veneessä kaksi isoa perämoottoria. Retkeläisistä me taisimme olla ainoat, jotka eivät tulleet merikipeiksi.



BALTRA

Santa Cruzin nähtävyydet luolineen, jättiläiskilpikonnineen ja kraatereineen olemme nähneet. Saaren pohjoispuolella oleva Baltran saari kiinnosti meitä, koska siellä on lentokenttä. Lentokenttä on amerikkalaisten peruja 2. maailmansodan ajoilta. Pearl Harborin pommitusten jälkeen amerikkalaiset perustivat ilmapuolustustukikohdan Baltran saarelle. He antoivat paikalle lempinimen The Rock (Kallio), kun koko saari oli pelkkää kiveä. Itse asiassa tukikohdan sotilaallista voimaa ei koskaan tarvittu. Tänä päivänä vaatimaton lentokenttä palvelee Ecuadorin mantereen välistä lentoliikennettä. Lauantaipäivä näytti olevan vilkas turistipäivä, koneita lähti ja saapui. Santa Cruzin ja Baltran välillä on kapea salmi, joka ylitetään kevyttekoisilla, perämoottoreilla varustetuilla vaneriveneillä. Ilmainen bussi Baltrassa kulkee venerannan ja lentokentän väliä. Iguaanit näyttivät olevan isompikokoisia Baltrassa kuin Santa Cruzissa.







 

Ei kommentteja: