keskiviikko 16. syyskuuta 2009

PENICHE-CASCAIS (LISSABON) 9.9.2009

Penichen lähtöaamu oli pilvinen ja sumuinen. Keulapotkuri ei suostunut jostain syystä käynnistymään. Tuulta ei ollut nimeksikään. Kalastusmerkeistä on jo puhuttu kyllästymiseen asti, mutta ne ovat täällä Portugalin vesillä arkipäivää ja ymmärrettävästi kuuluvat monen ihmisen toimeentuloon.



Puolen päivän jälkeen taivas kirkastui täydeksi auringon paisteeksi. Merimatkamme ollessa lopuillaan Capo da Rocan kohdalla delfiinit tulivat tervehtimään meitä ja toivottamaan meidät tervetulleiksi Cascaisiin. Tällä kertaa ne olivat niin liukasliikkeisiä, ettemme tainneet onnistua yhdessäkään kuvausyrityksessä. Aina yhtä veikeitä ja leikkisiä ne kyllä ovat. Mainittu Capo da Roca on Euroopan mantereen läntisin kohta ja erittäin pahamaineinen paikka johtuen kovista ja äkkiarvaamattomista tuulenpuuskista. Perille päästyämme kuulimme, että ainakin kolmelta satamassa olevalta veneeltä oli revennyt purje ko. niemen kohdalla (50-jalkainen amerikkalainen teräsvene, tuliterä ruotsalainen Farr 56 ja suomalainen Swan 36). Eipä ole niemen huono maine tuulesta temmattu, vaikka toisaalta onkin nimenomaan "tuulesta temmattu".



Cascaisin lahdelle saavuttuamme näimme kauempana taivaalla punaisen experimental-lentokoneen. Kohta aloimme kuulla lentokoneen äänen lähenevän ja se tuli alaspäin aivan meitä kohti kuin syöksypommittaja konsanaan. Aivan viime hetkellä, vähän mastojen yläpuolella se veti vauhdikkaasti ylös ja teki noustessaan kierteitä. Näimme lentäjän moikkaavan meitä juuri ennen ylösvetoa. Vähän sen jälkeen lentokone suuntasi perässämme tulevan katamaraanin luo, päästi kunnon savut ja teki samanaikaisesti vaakakierteitä tervehtien näin heitä. Lentokoneen kyydissä ollut matkustaja varmaan haukkoi henkeään.



Huomaa punainen experimental-kone keskellä kuvaa (oli vähän liukasliikkeinen kuvattava, kuten delfiinitkin).

Kahdeksan tunnin merimatkan jälkeen olimme Cascaisin vierassataman tilavalla suulla ja kiinnityimme vastaanottolaituriin. Keulapotkuri ei suostunut käynnistymään nytkään. Ilmoittautuminen oli kuin hotellin respassa ja meille vieraille ojennettiin viinipullot tervetuliaisiksi. Tosin Seilin kippari inhorealistina sanoi heti, että pullo on kyllä mukana hinnassa. Vastaanotosta läksi kaksi poikaa kumiveneellä ottamaan köysiä vastaan.

Saavuimme meille osoitettuun paikkaan ja koska keulapotkuri ei toiminut, oli yritettävä pärjätä perinteisin keinoin; reippailla kierrospotkuilla eteen-taakse. Tilaa oli niukasti, mutta kuitenkin sen verran, että Seili kääntyisi omalle paikalleen näillä keinoin ihan hyvin. Mutta, kun on yksi ongelma, tulee kohta toinen. Kipparin vekslatessa Seiliä paikalleen eteen-taakse -periaatteella jumittui pakki päälle ja kierroksiakin oli melko reippaasti. Kipparin pahin painajainen kävi toteen ja tietenkin täällä miljoonaveneiden välissä. Ainoastaan kipparin nopeat refleksit ja pantterimaisen nopea syöksy koneen stop-nappulalle pelastivat suuremmilta kolhuilta. Naapurissa olleen raaseriveneen puksprööti jäi tässä hässäkässä Seilin sivukaiteen väliin ja väänsi sen poikki. Naapuriveneeseen ei juurikaan tullut vahinkoa ja Seilikin pääsi pienellä vauriolla. Ainekset suurempiin aineellisiin vahinkoihin olivat lähellä. Ja tämä koskee nimenomaan naapuriveneitä - ei Seiliä. Totesihan eräs kokenut kanadalainen purjehtija nähdessään veneemme La Coruñassa: “It’s a tank!”



Joka tapauksessa olimme nyt Cascaisissa ja tarkoituksemme on viipyä täällä syys-lokakuun vaihteeseen. Aikaa on korjailla viimeisintä vikaa sekä kaikkia pikkujuttuja sähkö- ja lvi-puolella, mitä matkan varrella on ilmaantunut. Lämpöä ja aurinkoa riittää, korjaushommia ei tarvitse ainakaan hytisten tehdä.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

PENICHE 8.9.-9.9.2009

Venelaituri sijaitsi lähellä kalahuutokauppahallia, mihin tuhansien lokkien seuraamat kalastusalukset ajoivat kilpaa aamuyöllä ja illansuussa.



Seilin kaikki kiinnitysköydet olivat käytössä kalastusalusten aiheuttamissa vellovissa aalloissa. Itse venesatama-alue oli vilkas paikka. Siitä lähdettiin vapaa-ajan kalastusreissuille tai retkelle lähisaaristoon Berlengasiin. Saaristo on täälläpäin harvinaisuus, yleensä rannasta alkaa aava valtameri, joka päättyy Amerikan mantereelle.

Virkapukuisten miesten määrä hämmästytti. Esimerkiksi mellakkapoliiseja oli kahden auton verran. Siihen vielä merivartiosto, meripoliisi, korttelipoliisi ja GNR, jolle emme osaa sanoa suomalaista vastinetta. Meidän kokemuksemme esim. mellakkapoliisin tehtävästä oli, kun he huusivat pikkupojille kovaääniseen, ettei laiturialueelle saa tulla, heidän sukellellessa ja uidessa siellä.

Tutustuimme kalahuutokauppaan, jos nyt huutokaupasta voi puhua, kun siellä vallitsi melkeinpä harras tunnelma eikä siellä juuri kuullut hiiskaustakaan. Ostajat istuivat erivärisillä tuoleilla kuin katsomossa, kädessä näppäinlaitteet. Mekin istahdimme katsomoon - eturiviin tietysti.



Kalastusalukset ajoivat valtavan hallin merenpuoleiseen sivuun, missä kalastajat nostivat muovilaatikoihin lajitellut kalat laiturille.







Laatikot tuodaan sisään halliin ja ne esitellään ostajille. Näyttötaululle tulee tiedot jokaisen laatikon sisällöstä siis kalalajista, painosta, aluksen nimestä jne. Hinta alkaa juosta alaspäin niin kauan kuin joku painaa nappia ja ilmaisee näin ostopäätöksensä. Sen jälkeen kalalaatikko jatkaa matkaansa hihnakuljettimella pakkaamoon ja sieltä ostajan autoon. Oikeastaan enää emme ihmettele kalastusmerkkien määrää, kun näimme omin silmin, mitkä määrät kalaa virtaa mereltä muutamassa kymmenessä minuutissa. Ja nyt näimme vain kaloja, äyriäiset ovat vielä asia erikseen. Emme juurikaan tunnistaneet ohitsemme kulkeneita kaloja. Niitä oli ihan tavallisen näköisiä kaloja, ankeriaan näköisiä, vaaleanpunaisia sekä erilaisia rauskuja ja kampeloita. Joskus kalalaatikossa oli kaloja kuin silakoita tai muikkuja, joskus ainoastaan yksi iso rausku.





Penichellä on poliittinen historiapuolensa, sillä 1550-luvulla sen suojaksi rakennetussa linnoituksessa oli poliittisten vankien vankila 1934-1974. Ymmärtäähän sen, että tavalliset vankilat olivat silloinkin täynnä oikeita rikollisia. Mikäs sen kätevämpää kuin ottaa vanha linnoitus käyttöön, kalteroida ikkunat ja tehdä muutama muutostyö, niin mielipidevangeille on oma sijoituspaikka. Varmaan tällaisia paikkoja on muuallakin Portugalissa, mutta täällä museo kertoi historiasta. Poliittisen vankilan toiminta päättyi neilikkavallankumoukseen 25.4.1974. Penichessä ja muuallakin Portugalissa monet aukiot ja kadut ovat saaneet nimensä tämän päivämäärän mukaan.



Täälläkin vanhemmat naiset tarjosivat pahvilappuihin kirjoitetuissa teksteissä huoneita vuokrattaviksi. Ulkomaisia turisteja oli paljon enemmän kuin monessa muussa paikassa. Koko ajan rakennettiin uusia loma-asuntojen näköisiä kerrostaloja ja Penichessä oli oikein hotellialuekin rakennettu dyynimäisen hiekkarannan tuntumaan.

Nettiyhteydet eivät toimineet venelaiturilla, joten kävimme lukemassa sähköpostit ja toimittamassa kiireisimmät asiat nuorisotoimiston ilmaisessa nettikahvilassa. Aika lähellä venerantaa oli toinen, maksullinen nettikahvila.

Käsityöt olivat kunniassaan myös Penichessä. Siitä kertoo pitsinyplääjäpatsas keskustan puistossa. Aivan lähellä puistoa oli nypläyskoulu, jonka nuorin jäsen oli ehkä neljävuotias. Hän oli ehkä enemmänkin vasta kuunteluoppilaana.



Peniche on ehkä rakennuksiltaan värikkäämpi kuin monet muut Portugalin rannikkokaupungit, mutta muuten hyvin samanlainen kuin muutkin. Pienin neliömäisin kivin katetut jalkakäytävät, joita joskus koristaa musta kuvio. Palmuja ja muita istutuksia runsaasti, hibiskukset ja oleanterit olivat runsaassa kukassa.


Vaikka Peniche onkin merkittävä kalastuskaupunki, käsittelevät yksityiset ihmiset edelleen kalaa perinteisillä menetelmillä. Tämä otos on eräältä sivukadulta, jossa elämä kulkee eteenpäin vanhaan malliin.

NAZARÉ-PENICHE 7.9.2009

Oli vähällä, ettei kapteeni Miken mustalista kasvanut Seilin nimellä. Odottelimme melkein kolme tuntia mahdollisuutta maksaa ja lähteä. Sally-rouva oli unohtanut kertoa meille ensinnäkin sen, että maksut suoritetaan ihan toiseen toimistoon ja sen, että he itse ovat lomalla. Niinpä tietämättöminä odottelimme turhaan Hadleyn pariskuntaa. Pieni lappu mustanlistan viereen olisi toimittanut tiedotuksen mainiosti, mutta kaikkea ei voi vaatia.

Pääsimme lähtemään puolenpäivän maissa. Edessä oli lyhyt purjehdus, joten viivytys ei siinä mielessä haitannut. Otimme suunnaksi Penichen, vaikka Capt Hadley epäilikin sen olevan täynnä. Puolipilvinen sää muuttui matkalla täydeksi auringonpaisteeksi. Tuulta ei ollut nimeksikään, mutta monen metrin sivumainingit saivat Seilinkin taas keikkumaan. Kalastusmerkkejä riitti ihan kiitettävästi pujoteltaviksi.



Lähellä Penicheä näimme jo kaukaa nopeakulkuisen aluksen, jonka arvelimme viranomaisveneeksi. Arvelumme osui oikeaan, rannikkovartiostohan se siellä ja havaitessaan meidät käänsi nopeasti kurssinsa meitä kohti. Lähelle päästyään Seilin kippari viittilöi heille määränpäästämme ja se riitti, merivartiosto kurvasi pois. Sitä täytyy vaan hämmästellä, miten ihmeessä Italiaan ja Espanjaan pääsee laivalastillisia pakolaisia tupsahtamaan ihan rantaan asti kenenkään huomaamatta mitään. Espanjassakin merialueet Afrikan suunnasta ovat oikein tehotarkkailussa, jos painettuun sanaan on yhtään luottamista. Meidät kaksi kulkijaa yksinäisellä Seilillä löytää melkein jokaisen maan merivartiosto.



Juuri Penichen edustan lahdelle saapuessamme alkoi tuuli puhaltaa reippaammin. Lahdelle oli tikattu kalastusmerkkejä runsaasti. Ajoimme sataman suuaukosta sisään ja näimme vieraslaiturissa sopivan välin Seilille. Laiturissa olleen ranskalaisveneen herrat tulivat ottamaan köysiämme vastaan ja kiinnittyminen ikävästä tuulesta huolimatta onnistui hienosti. Heti kävi ilmi, että laituripaikka tulisi olemaan varsin rauhaton kalastusalusten jatkuvan liikenteen vuoksi. Kolmen solmun nopeusrajoitus ei silloin hillitse, kun on kysymys rahasta ja elinkeinosta. Kalastajilla on kiire huutokauppaan, kun ensiksi ehtivä saa parhaan hinnan kaloilleen.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

NAZARÉ 5.9.-6.9.2009

Joskus on mukava olla pienessä marinassa, jossa on muutakin elämää. Nazaréssa on myös kalastusaluksia, joiden miehistöt eivät unohda kalastusta edes vapaapäivinään. Jokainen onkii satama-altaan laidoilta huonommalla tai paremmalla menestyksellä.



Mini Mercado ja sen kauppias Louis pitää veneilijät ja kalastajat tuoreessa leivässä kaksi kertaa päivässä. Tarjolla on tietysti hyvin säilyvää perusruokaa veneilijöille. Kauppias oli erityisen ystävällinen ja vieraanvarainen meille.



Hadleyn pariskunnan toimisto on tietysti kaikille täällä käyneille tuttu. Toimiston ikkunassa komeilee ‘Black List’ eli musta lista kaikista niistä veneistä, jotka ovat lähteneet marinasta maksamatta.



Sataman tuntumassa on betoniseinä, johon purjehtijat ovat käyneet ikuistamassa graffiteina veneensä kuvan ja nimen tai jonkun nokkelan värssyn.



Nazarén keskustaan on marinasta 1,5 kilometriä. Nazaré on ehkä erikoisin tai omaleimaisin paikka tähän mennessä käymistämme paikoista. Vanhat nazarelaiset naiset pukeutuvat 7-kerroksisiin hameisiin, esiliinaan, kudottuun hartiahuiviin ja turbaaniksi kiedottuun huiviin - kaikki mustaa.

Hiekkarannalla kuivatetaan suurissa telineissä kalaa. Mustiin pukeutuneet naiset järjestelevät kuivatut kalat kauniiseen järjestykseen myytäviksi. Näitä tummiin pukeutuneita naisia näimme myös melkein jokaisessa kadunkulmassa ‘Huoneita vuokrattavana’-kylttien kanssa. Tämän pienen paikan väkimäärä melkein kymmenkertaistuu parhaimpana turistisesonkina ja yksityiset ihmiset saavat hyvää lisätuloa vuokraamalla huoneita, kun hotellikapasiteetti on riittämätön.



Turistipaikan leima näkyi ehkä juuri kaikenlaisissa myyntikojuissa ja vastaavissa, mutta silti jotain omaperäistä täällä oli. Ja käsityöt kunniassaan, jopa jäätelömyyjä näytti virkkaavan silloin, kun ei ollut asiakkaita. Ravintoloita ja baareja oli tietysti runsaasti. Yleisin ruokatarjonta oli mereneläviä muodossa tai toisessa. Mekin herkuttelimme äyriäisvartaita ja pariloitua kalaa.



Kaupungin pohjoispäässä sijaitseva Sitío da Nazarén kaupunginosa on yli sata metriä korkean kukkulan laella. Sinne voi kiivetä joko portaita pitkin tai sitten lähes pystysuoraan nousevalla junalla, joka on aloittanut toimintansa jo 1800-luvun lopulla. Silloin tosin höyryvoimalla, nyt se taitaa toimia sähköllä. Päästyämme huipulle Sitíolta avautui huikeat näkymät Nazarén keskustaan ja merelle. Sitíon kirkkoaukiolle saapui bussilasteittain turisteja. Eikä ihme, niitä maisemia kannattaa tulla katsomaan. Sitíossa olisi ollut lauantai-iltana härkätaistelukin, mutta sen jätimme väliin.









Tämä kuvauspaikka oli itseasiassa varattu hääpareille ja heidän sukulaisilleen, mutta kun nyt satuimme kohdalle, kaivoimme kameran sekä jalustan esiin ja laitoimme itselaukaisimen laulamaan.

FIGUEIRA DA FOZ-NAZARÉ 5.9.2009

Teimme lähtövalmistelut merelle kaikessa rauhassa, koska edessä oli vajaan 5 tunnin purjehdus. Aurinko paistoi täydeltä terältä niin kuin olemme jo tottuneet. Tällä kertaa Atlantin monimetriset mainingit tulivat sivusta ja keikuttivat Seiliä ihan kiitettävästi. Varsinkin sisätiloissa tuntuu keikutus kertautuvan.

Kun merta katsoo, tuulta luulisi olevan enemmänkin - maininki erehdyttää. Purjetuulta ei juuri ollut, joten konevoimaa oli taas kerran käytettävä hyväksi. Päästyämme merelle huomasimme useamman veneen lähteneen peräämme. Tiesimme kaikilla olevan sama päämäärä - Nazaré.



Merivesi ei enää ole ollut viimeisissä satamissa yhtä kirkasta kuin aiemmin, mutta satamakalojen koko kasvaa sitä mukaa, mitä etelämmäksi menemme. Kalastusmerkkien väistely kuului tälläkin kertaa ohjelmaan.

Purjehtijoiden keskuudessa on Nazarén marinaa pitävästä pariskunnasta, Mike ja Sally Hadley, tullut legenda ja satamaa kutsutaankin ‘Mike’s harbouriksi’. Odotimme kiinnostuneina pariskunnan tapaamista. Lähestyessämme Nazarén marinaa laiturilla viittilöi parrakas, piippua polttava mies. Taidokkaat käsimerkit olivat kuin formulakisojen ruutulipun heiluttajalla. Hyvin Seilin kippari kuitenkin ymmärsi merkit. Laituriin menomme ja kiinnittyminen taisivat mennä satamakapteenin mielen mukaan, kun nosti kaksi peukkua pystyyn.

Kapteeni Mikella oli selvä järjestys viranomaistoimituksiin. Ensin tulevat maahantuloviranomaiset veneelle, sitten Sallylle marinailmoittautuminen ja sen jälkeen rakennuksen taakse 2. kerrokseen Brigada Fiscalille aivan samat asiat. Halusimme ikuistaa valokuvaan tämän toimituksen. Ensin mies valitteli, että parta oli jäänyt ajamatta ja sitten hän haki vielä firman lippiksen päähänsä näyttääkseen virallisemmalta. Lohduttelimme häntä, ettei Seilin kipparinkaan parta ole ajettu.



Maahantuloviranomaisen tarkastusta odottelimme veneessä tunnin verran, mutta sitä ei koskaan tehty ja Miken luvalla siirryimme Sallyn toimistoon. Hadleyn pariskunta on kuulemma tullut Nazaréen 11 vuotta sitten jäädäkseen tänne vain yhdeksi yöksi.

FIGUEIRA DA FOZ 4.9.-5.9.2009


Figueira da Foz on hyvin samanlainen rannikkokaupunki kuin aiemmin käymämme. Kävimme kaupunkiin kuuluvassa pienessä kalastajakylä Buarcosissa, jonka kapeilla kujilla meitä oikein hämmästeltiin. Ei taida tämännäköisiä ihmisiä ihan koko ajan niillä kujilla kulkea. Ihmiset kävivät pienen pienissä puodeissa vihannes- ja ruokaostoksilla, vaikka aika lähellä oli kauppahalli runsaine valikoimineen. Buarcosissa oli pieniä käsityöliikkeitä ja tietysti baareja, mutta myös pieni teatterirakennus. Muuten aika näytti siellä jollain tavalla pysähtyneen.





Kaupunkikuvaan kuuluu olennaisena pitkä korkea silta, A1-valtatie Portoon tai Lissaboniin menee siltaa pitkin. Marinan vierestä kulkee leveä rantabulevardi, joka oli iltaisin kauniisti valaistu. Bulevardi jatkui Buarcosiin asti, missä oli valtavan leveä hiekkaranta. Loma-asuntoja oli taas tarjolla runsaasti ostettavaksi tai vuokrattavaksi. Fig. Fozissa oli jo enemmän ulkomaisia ihmisiä kuin aiemmissa paikoissa.



Portugalissa on tulossa vaalit syyskuun lopulla. Suuria vaalimainoksia on joka puolella ja TV:stä tulee vaaliohjelmia. Portugalin kieli on auennut vain muutaman sanan verran, joten vaalikeskustelujen seuraaminen ei ihan onnistu. Anne on ollut kuulevinaan ‘vassa kuu’, kun portugalilaiset sanovat ‘ole hyvä’, ‘kiitos’ kuitenkin onnistuu jo portugaliksi sekä muutamat lukusanat.



Kalastajat ovat kaikissa merenrantakaupungeissa korkealle arvostettuja. Patsas tai useita sellaisia löytyy kaikista paikoista - tässä esimerkki Figueira da Fozista.

Internet-yhteyksistä on pakko mainita. Niin täällä Fig. Fozissa kuin aiemmassa Leixõessa olivat marinat ratkaisseet langattomat yhteydet mielestään nokkelasti. Leixõessa marinan ravintolan sijainti oli vähän syrjässä kaikkeen muuhun palveluun. Ravintola tarjoaa ilmaiset drinkit kaikille marinaan tulijoille saadakseen asiakkaita. Lisäksi siellä on tarjolla langaton nettiyhteys. Nettiyhteyden salasanoja ei tarvinnut ravintolaan asti lähteä hakemaan, marinan henkilöstö antoi ne suoralta kädeltä. Samoin täällä Fig. Fozissa saimme marinatoimistosta viereisen pikkukahvilan salasanat. Täällä sentään kahvilan pitäjä oli askeleen edellä ja muutti salasanaa tiheästi, koska saamamme salasana ei toiminut. Käytäntö on vähintäänkin kyseenalaista ja epäreilua pieniä ravintolayrittäjiä kohtaan. Marinoissa ei jostain syystä haluta tehdä langattoman nettiyhteyden vaatimaa suhteellisen pientä investointia.

perjantai 4. syyskuuta 2009

LEIXÕES-FIGUEIRA DA FOZ 3.9.2009

Leixõen aamuherätys oli klo 05.00 ja irrottauduimme laiturista klo 05.55. Yö oli vielä sysimusta eikä muita kulkijoita lisäksemme ollut kuin tietysti kalastajat. Pimeällä merellä ei pysty erottamaan kalastusmerkkejä, joten siinä asiassa on luotettava hyvään tuuriin. Muuten pidimme tarkkaa vahtia kalastusveneistä ja mahdollisista laivoista. Pikkuhiljaa päivä alkoi valjeta ja kippari totesi: ‘Ex oriente lux.’ (Valo tulee idästä.) Näin tapahtuikin. Valo loisti alkuun pilvien seasta, mutta auringon päästessä täyteen paisteeseen ei pilvistä ollut enää tietoakaan. Ja kalastusmerkit pystyi erottamaan, kun vain jaksoi keskittyä tarkkailemaan merta monen metrin maininkien seasta. Mainingit eivät olekaan keikuttaneet pitkään aikaan niin reippaasti kuin tällä legillä. Aurinko paistoi lämpimästi koko matkan. Purjetuuli ihan ennusteen mukaan alkoi vasta loppumatkasta ja matkahan kesti kaiken kaikkiaan lähes 11 tuntia.

Muutamaa tuntia ennen saapumista Figueira da Foziin pystyimme mereltä erottamaan korkean kallioisen niemen (Capo Mondego) ja vielä kauempana parin tehtaan hahmot. Figueira da Foz on nimeltä tuttu Annelle työasioissa. Ilmeisesti nämä kaukana häämöttävät tehtaat olivat juuri ne asiakkaat, joille tavaraa toimitettiin. Lähempänä kohdetta näimme miten edellä mainitun korkean niemen kallioita oli louhittu vähä vähältä. Mietimme, että nykypäivänä joku saisi syytteen ympäristörikoksesta tehdessään moista.



Satamaan saapuessamme ymmärsimme, että kiveä täällä kyllä tarvitaan. Aallonmurtajan jatkotyöt olivat meneillään ja voi sitä kivenmöhkäleiden ja betonijärkäleiden määrää. Aallonmurtajan uusi muoto ja koko saattaisi itse asiassa tulla pimeässä kulkevalle melkoisena yllätyksenä.



Figueira da Fozin vierassatamaan saapuminen on mutkikas juttu. Satamassa on vastaanottolaituri, jolle vierasveneen on ehdottomasti ensin kiinnityttävä. Sen jälkeen ilmoittauduttava takana olevassa rakennuksessa kaikkien dokumenttien kanssa. Tämän toimenpiteen tultua suoritetuksi ainakin me saimme valita laituripaikan määrätystä laiturista. Satamamuodollisuudet eivät pääty tähän. Kiinnityttyämme laituriin meidän oli vielä käytävä laiturin päässä sijaitsevassa marinatoimistossa maksamassa. Sama henkilö hoiti vastaanoton ja marinatoimiston, joten hän ilmeisesti tarkkaili meitä ja hyppäsi pyörän selkään, kun näki meidän kävelevän marinatoimistoon. Maksu oli suoritettava käteisellä ja kaivoimme kaikki 1- ja 2-sentin lantit, jotta saimme hänelle tasarahan.

LEIXÕES 2.9.-3.9.2009

Porto oli siis tosi lähellä Leixõesta ja marinasta tarvitsi vain kävellä sillan yli metroasemalle, josta reilulla eurolla olisi päässyt Portoon.



Tarkoituksemme oli olla vain yksi yö Leixõessa. Yritimme kuitenkin kävellä siellä täällä nähdäksemme jotakin ja saadaksemme jonkinlaisen kuvan paikasta. Ranta- ja lomaelämä näytti olevan täälläkin vilkasta. Tyypillinen rantabulevardi johti lopulta majakalle. Paljon rantabulevardin varrella olevia loma-asuntoja oli joko myytävänä tai vuokrattavana. Huonot ajat taitavat näkyä myös täällä.



Ari näki ikävän onnettomuuden rantabulevardilla, kun moottoripyörä ajoi suojatien eteen pysähtyneen auton perään. Vaikka vauhtia ei ollut paljon, lensivät moottoripyörän kuljettaja ja kyydissä ollut pää edellä ohjaustangon yli, lopuksi vielä pyörä kaatui kuljettajan päälle. Kyydissä ollut taisi selvitä pelkällä säikähdyksellä siltä ainakin näytti, kuljettaja sen sijaan makasi liikkumatta. Ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuksia, vaikka olimme nähneet ambulanssiaseman aika lähellä. Lopulta ambulanssi saapui ja hoitajat tekivät tarpeelliset toimet, ennen kuin potilas nostettiin autoon.



Satama-alueen portilla huomasimme komean tekstin (Atlantin purjehtijoiden klubi), jonka edessä meidän oli pakko kaivaa repusta jalusta ja ottaa kuva itsestämme.


PÓVOA DE VARZIM-LEIXÕES 2.9.2009

Valmistelimme kaikessa rauhassa lähtöä Póvoasta, koska edessämme oli lyhyt merimatka. Lähtiessämme aurinko paistoi taas pilvettömältä taivaalta. Valitettavasti purjetuulta ei ollut nimeksikään. Kalastusmerkkien väistely oli haastavinta koko matkalla.

Vajaan kolmen tunnin kuluttua olimme Leixõessa, Porton satamassa. Kiinnitimme Seilin vastaanottolaituriin ja lähdimme tavoittelemaan marinan henkilökuntaa. Oli kuitenkin siestan aika, joten marinatoimisto oli kiinni.



Merimatka oli tehnyt tehtävänsä ja nälkä kurni vatsassa. Marina-alueen ravintola tarjosi lääkkeen tähän vaivaan. Hyvän lääkkeen tarjosikin, söimme suussa sulavat paistetut sardiinifileet. Täällä ei niin ala-arvoista ravintolaa olekaan, missä ruoka tarjoiltaisiin paljaalle pöydälle. Jos ruoka tilataan, pöydälle laitetaan valkoinen kangasliina ja kun tarjoiluhenkilökunta on luonnostaan kohteliasta, ei asiakkaalla ole valittamista.



Nauttiessamme lounasta korkealla terassilla näimme, että marinan henkilökunta oli palannut siestaltaan, koska olivat koputtelemassa Seilin kylkiin. Söimme ruuan rauhassa loppuun ja menimme marinatoimistoon ilmoittautumaan kaikkine dokumentteinemme.

Naapurinamme vastaanottolaiturin tuntumassa oli prahalainen ketsi, jonka miehistö on ollut odottelulounaalla jo tovin - ainakin aluksen kunnosta päätellen.


PÓVOA DE VARZIM 30.8.-1.9.2009

Portugalissa on kello tuntia vähemmän kuin Espanjassa. Kummasti se vaikuttaa elämään tuo yksi tunti, varsinkin iltaisin.

Póvoan ensimmäisestä varsinaisesta päivästä tuli Seilin huolto- ja siivouspäivä. Syvyys- ja tuulimittarien näytöt olivat olleet pimeinä jo jonkin aikaa. S/y Spican kippari tuli yleismittarin kanssa selvittämään syytä. Ruorin rattaat olivat purreet johtoja poikki jossain ruorin ääriasennossa, ei siis ihme, että näytöt olivat pimeinä. Johtoja lyhennettiin vastaavan välttämiseksi. Samalla kertaa asennettiin jo Englannista hankittu Raymarinin langaton MOB-systeemi. Järjestelmä antaa automaattisesti hälytyksen, jos joku miehistön jäsen joutuu liian kauaksi (n. 15 m) keskusyksiköstä. Hyvä turvavaruste esim. yksinäiselle yövahdille.



Imuri lauloi Seilissä ja kaksi pyykkikonetta marinan pyykinpesuhuoneessa. Tehokas pyykkikuivuri viimeisteli pyykin kuivaksi.

Teimme pikaisen iltakävelyn rantabulevardia pitkin keskustaan päin ja saimme ensikäsityksen Póvoasta. Ei oltaisi Portugalissa, ellemme näkisi sinisiä kuvitettuja tai muuten koristeellisia keramiikkalaattoja. Niillä on päällystetty taloja tai niissä on kuvattuna merkkihenkilöiden kasvot, uskonnollisia aiheita unohtamatta. Harmi, kun portugalin kielestä ei ymmärrä juuri mitään - ei se ainakaan kauheasti espanjalta kuulosta, vaikka jotain samantapaisia sanoja onkin.



Porto

Vanha portugalilainen satamakaupunki oli nähtävä. Póvoasta kulki uudenuutukainen metrolinja Portoon. Matka kesti alle 50 minuuttia ja sen sai taittaa Helsingin metrolipun hinnalla. Meille oli kerrottu Trindaden aseman olevan keskeisin ja sieltä lähdimme kävelemään kohti vanhaa historiallista kaupunkia. Matkalla seisahduimme ihailemaan tilataidetta.



Ylä- ja alamäkien jälkeen saavuimme korkealle sillalle, joka oli tarkoitettu vain metroliikenteelle ja jalankulkijoille, alapuolella oli autoliikenteen silta. Silta, Ponte D. Luis on Alexandre Gustave Eiffelin suunnittelema ja kieltämättä rakenne muistuttaa Eiffelin tornia. Katselimme alla virtaavaa Douro-jokea huikaisevan korkealta.







Katedraali oli rakennettu tietysti korkeimmalle kukkulalle ja sieltä näimme yli vanhan kaupungin kattojen. Vanhoissa taloissa elettiin tavallista arkielämää; joku ripusteli pyykkejä moninkertaiseen pyykkinaruun, joku toinen ravisteli yläpuolella mattoja - siinä olisi kotimaassa naapurisopu kaukana. Laskeuduimme kapeita ja jyrkkiä kujia alas Douro-joen rantaan.



Joenrannan rakennusten alakerrat on valjastettu ravintolakäyttöön, mutta yläkerroksissa on tavallisia asuntoja. Teimme pienen veneajelun ja näimme Porton kuusi korkeaa, maisemaan istuvaa siltaa ja maistelimme samalla portviiniä. Kaikki laajan ja vanhan kaupungin maisemat olivat kuin postikortista.



Lounastimme ihaillen Douro-joen maisemia ja nauttien paikalle saapuneen kvartetin musisoinnista. Maksun aika koitti ja Ari kaivoi maksukortin esille. Tarjoilija pudisti päätään: ‘No card!’ Keräsimme kaikki euromme kokoon ja saimme lounaan maksetuksi käteisellä. Ihan ensimmäinen kerta, kun emme voineet käyttää korttia. Sitten olikin kiireesti etsittävä seteliautomaatti, joka löytyi helposti. Toisella puolen katua olisi ollut vapaasti käännettynä Pyhän hengen pankki, mitähän sen automaatista olisi saanut.



Kiertelimme kaupunkia ristiin rastiin ja pakkohan meidän purjehtijoina oli mennä katsomaan kaikkien aikojen suurimman purjehdusmesenaatin, Henrik Purjehtijan, patsasta. Henrik rahoitti avokätisesti uskaliaita ja hullunrohkeita löytö- ja purjehdusretkiä, joiden lopputulos oli aina vähintäänkin epävarma. Henrik Purjehtija ei itse koskaan purjehtinut, mutta toimiminen rahoittajana antoi hänelle hienon lisänimen, joka tulee säilymään ikuisesti.



Hulluus vai mikä - nähdessämme tornin, on sinne melkein aina myös kiivettävä. Niin nytkin Torre des Clérigos, jolle olimme ensin kiivenneet parin kilometrin verran ylämäkeä. Se ei riittänyt, kiivettävä oli vielä tähän 76 metriä korkeaan torniin (on muuten Portugalin korkein torni) katsomaan maisemat sieltä. Kyllähän korkealta nähdyt maisemat aina maksavat vaivan, vaikka korkeat paikat eivät ole välttämättä kummankaan mieleen. Sitten olikin jo paluumatkan vuoro Póvoa de Varzimiin. Metroradan varrella on myös lentokentän metroliittymä, joten Póvoan venesatama on oiva paikka vaihtaa miehistöä tai ottaa vieraita veneeseen.



Itse Póvoa de Varzim on portugalilaisten lomanviettopaikka rantabulevardeineen ja hiekkarantoineen. Ulkomaisiin ei juuri törmää, elleivät ole veneilijöitä. Portugalilaiset näyttävät rakastavan patsaita, jotka oikeasti esittävät jotain. Niitä oli Póvoassakin runsaasti. Päivisin vanhat miehet istuvat varjoisissa paikoissa ja pitävät ‘parlamenttia’, iltaisin ainakin vanhempi väki käy ahkerasti kirkossa. Pikkukaupat ovat voimissaan, vaikka valintamyymälä ja kauppahalli ovat naapurissa. Teimme ruokahankinnat seuraavan päivän 65 mailin purjehdusta varten.