keskiviikko 8. joulukuuta 2010

PERU, AREQUIPA 28.-30.11.2010


Lähdimme Chibaysta kirkkaassa ja kauniissa auringonpaisteessa. Ylätasangolla olevilla kosteikoilla flamingot paistattelivat päivää omassa rauhassaan. Mitä lähemmäksi Arequipaa tulimme, sitä kuivemmaksi ja pölyisemmäksi maisema kävi. Yksikään hiekka-aavikolla sijainnut kaupunki ei vaikuttanut kovinkaan viehättävältä tai houkuttelevalta. 



Iltapäivällä liikenneruuhkat olivat parhaimmillaan saapuessamme Arequipaan. Meillä oli jonkinlainen katukartta, jonka avulla löysimme suhteellisen helposti hotellimme, vaikka katuja oli suljettu. Majapaikastamme oli lyhyt kävelymatka kaikkiin vanhan kaupungin nähtävyyksiin. Ensimmäiseksi Arequipa vaikutti kovin espanjalaiselta kaupungilta. Keskustan Plaza de Armas keräsi sunnuntai-iltapäivällä kaupunkilaisia viettämään aikaa ja syöttämään puluja. Keskellä aukiota on Tuturuto-patsas, joka kuvaa 1500-luvun sotilasta, jonka tehtävänä oli tiedottaa kaupunkilaisille uutisia ja tapahtumia. Aukiota pidetään yhtenä Perun kauneimmista. Sitä ympäröi tietysti kauniit rakennukset ja katedraali, jossa olimme 1. adventin messussa.


Arequipa on Perun 2. suurin kaupunki, joka on hyvin herkkää maanjäristysaluetta. Itse asiassa meidänkin ollessa maa oli järissyt yhtenä yönä, mutta me emme huomanneet mitään. Vanhat rakennukset ovat säilyneet ihmeen hyvin järistyksistä huolimatta. Arequipa on lampaan- ja alpakanvillan tärkeä keskus. Kiertelimme kaupunkia katsellen tärkeimpiä nähtävyyksiä.



 

SANTA CATALINAN LUOSTARI

on yhden korttelin kokoinen rakennuskompleksi. Luostari on perustettu vuonna 1580, jolloin vain hyvin toimeentulevien perheiden tyttäret tulivat nunniksi. Vanhemmat maksoivat siitä ja noviisit toivat ylellisiä tavaroita mukanaan sulkeutuessaan luostariin. Sen ajan mittapuun mukaan heillä oli suhteellisen hienot oltavat palvelijoineen päivineen. Vasta 1870-luvulla luostarin säännöt muuttuivat enemmän uskonnolliseen suuntaan. Luostari on kaunis ja mielenkiintoinen paikka, jossa edelleenkin asuu reilut 20 nunnaa hyvin moderneissa oloissa. Parhaimmillaan luostarissa on asunut 450 ihmistä. Monet luostarin siistit ja pikkusievät kadut on nimetty Espanjan kaupunkien mukaan. Luostarissa on tietysti paljon taideaarteita, hyvä opas esitteli niitä perusteellisesti ja teki tarkkaa selko luostarin muistakin asioista.




Arequipassa vallitsi lämmin kevätsää, kukkivat puut olivat runsaassa ja värikkäässä kukassa. Värikkäitä käsityö- ja matkamuistomyymälöitä oli runsaasti. Kaupunki ei kuitenkaan tuntunut samanlaiselta turistipaikalta kuin Cusco. Saimme täällä monta uutta facebook-kaveria.



 

NAZCA

Parin yön jälkeen olimme valmiit lähtemään paluumatkalle kohti Limaa. Tie sentään kulki välillä vuoristossa ja välillä merenpinnan tasolla Tyynen meren rannalla, muuten maisema oli oikeastaan vain kuivaa hiekkaa, pölyä ja aika lohduttoman näköisiä asumuksia. 



Sitä maisemaa riitti ja riitti. Ei siis ole ihme, että keskimatkan yöpymispaikkamme Nazca on tullut kuuluisaksi hiekkaan piirretyistä kuvioistaan, Nazcan linjoista. Ne huomattiin ensimmäisen kerran ilmasta vuonna 1927. Niissä on yli 70 ihmis- tai eläinhahmoa sekä 10.000 viivaa. Ne on ajoitettu 500eaa ja 500jaa olleeseen muinaiseen kulttuuriin. Pelkästään yksi kuvio, kolibri, on 96 x 66 metrin kokoinen, jonka on ajateltu olevan ihmisen ja jumalana pidetyn kondorin välinen viestinviejä. Kun Perun rannikolla ei koskaan sada, nämä kuviot ovat säilyneet satoja vuosia ja ne ovat UNESCOn maailmanperintökohde. Nähtyämme yhden pienenpienen osan kuvioista emme tulleet ihan vakuuttuneiksi niiden muinaisaikaisuudesta. Onhan niitä joku voinut huvikseen piirrellä vaikka nykyaikana. Joka tapauksessa linjat saavat tuhansia turisteja vuosittain käymään Nazcassa. Se on hyvä tulonlähde pölyävän hiekan keskellä sijaitsevalle pikkukaupungille. Saksalainen Maria Reiche omisti suuren osan elämästään linjojen tutkimiseen.




Yövyimme samassa hotellissa Nazcassa kuin menomatkalla ja seurasimme kaupungin elämää terassilta, jolla söimme hyvät pizzat.

PERU, CHIVAY JA COLCA CANYON 26.-28.11.2010


Punosta Chivayhin on 200 kilometriä korkealla ylätasangolla ja karussa maisemassa. Välillä sentään saattaa vilahtaa joku kosteampi kohta, missä laama- ja alpakkalaumat laiduntavat. Chivayhin saavutaan komean kiviportin läpi, jonka kohdalla meidät pysäytettiin, koska lupa Colca Canyonille oli lunastettava tässä kohtaa.


Meillä oli etukäteistietoa hotellista, jonne olimme aikoneet majoittua. Casa Andina-ketjuun kuuluva hotelli oli Punon kokemuksen jälkeen suorastaan luksusta ihan joka suhteessa. Hotellihuoneen ikkunan alta paimen kuljetti karjaansa aamuin illoin ja kukko herätti aamulla laulullaan. Emme ole juurikaan laskeutuneet alaspäin vuorilta, sillä noin 5000 asukkaan Chivay sijaitsee yli 3600 metriä merenpinnan yläpuolella. Kaupunki on pieni, kaikki on kävelymatkan päässä. Keskustaan kuuluu tietysti Plaza de Armas-aukio kirkkoineen. Kirkko näytti aika upealta päältäpäin, mutta sisäosat olivat pahasti rapistumassa. Silti se ei estänyt ihmisiä rukoilemasta ja tuomasta tuoreita kukkia pyhimyksilleen. Keskusaukiolla oli perinneasuihin pukeutuneita naisia, lapsia karitsoineen ja laamoineen odottamassa turistibusseja. Markkinapaikalla oli myytävänä kaikenmaailman käsitöitä ja tietysti ruokaa, hedelmiä ja vihanneksia.



COLCA CANYON

3400 metrin syvyinen ja pituudeltaan 100 kilometrin mittainen kanjoni on yksi maailman syvimmistä, esimerkiksi USAn Grand Canyoniin verrattuna sen syvyys on noin kaksinkertainen. Kanjonille johtaa mielenkiintoinen, kapea ja kuoppainen hiekkatie. Moneen kertaan kiittelimme mielessämme, että meillä oli maasturin maavara autossa. 


Matkalla pystyimme ihailemaan jopa yli 2000 vuotta vanhoja viljelypengerryksiä, joiden vesihuolto on hoidettu Madeiran levadojen tapaan.


Aamu, kun oli, paikalliset ihmiset ohjasivat karjaa laitumille tai olivat menossa peltotilkuilleen töihin lapiot olalla. Aasi saattoi kantaa raskaampia työvälineitä selässään. Jotkut naiset kiiruhtivat kantoliinanyytit selässään myyntipaikoilleen odottamaan turisteja. Emme nähneet menomatkalla yhtään turistiautoa. Toisaalta ajoimme niin ahtaan tuntuisista tunneleista, että ihmettelimme, mahtoiko niistä mikään turistibussi läpi päästäkään.


Colca Canyonin pitäisi olla paras paikka bongata kondorikotka, Andien tunnetuin lintu. Siitähän ovat laulaneet jo Helsingin kaduilla tutut 'inkabändit' ihan kyllästymiseen asti: 'El Condor Pasa' (Kotka lentää). Itse asiassa näimme kondorikotkan liitävän ajaessamme etappiamme kohti – mahtava näky. Saavuttuamme tavoitteeseemme huomasimme paikalla olevan paljon muitakin turisteja. Olimme varmaan myöhäisimmät saapujat paikalle, kondorit liitelevät ahkerimmin aikaisin aamulla. La Cruz del Condor -risti on Colca Canyonin korkeimmalla kohdalla ja sen juurelta on parhaat paikat nähdä kondorin taidokasta liitelyä. 


Ottaessamme kuvaa ristin kohdalla joku oli kuullut meidän puhuvan suomea. Siirryttyämme varsinaisille katselupaikoille kaksi suomalaista luontokuvaajaa, Jouni Klinga ja Jan Kuparinen, tervehtivät meitä selvällä suomen kielellä. Hekin olivat liikkeellä vuokratulla autolla. Aika omituisessa maailmankolkassa tapasimme maanmiehiämme pitkään, pitkään aikaan. Siinä rupatellessamme kanjonista liiteli kuin tilauksesta kondori kaikkien kuvattavaksi. Pitäisi olla ammattilaisen kamera kondoriliidon tallennukseen.


Kondorikotka on käynyt harvinaisemmaksi. Kuuleman mukaan se oli ennen tavallinen näky Machu Picchulla, tänä päivänä ohilentojen määrä on selkeästi vähentynyt. Kondorin liito on upeaa katsella. Inkojen pyhä lintu on maailman suurin lentävä lintu, vaikkei sen paljon siipiä tarvitse räpytellä. Se yksinkertaisesti avaa jopa 3 metrin siipivälinsä ja nautiskelee ilmavirtojen nosteista tuntikausia. Seuraavassa kuvassa esiintyvän kondorikotkan komean liidon vangitsi kamerallaan Jan Kuparinen.


 
Palatessamme kanjonilta käväisimme matkan varrella olleissa vuoristokylissä. Pysähdyimme välillä katsomaan, mitä pelloilla kasvatettiin. Loppupäivän vietimme, jos mahdollista, vieläkin pienemmillä teillä. Ihmiset asuvat mitä huonoimpien tieyhteyksien takana omissa pikkukylissään.


Toinen lähikuvassa esiintyvä on marsuhaukka.

PERU, PUNO JA TITICACA-JÄRVI 24.-26.11.2010

Noin 400 kilometriä Cuscosta etelään päin saavuimme Titicaca-järven rannalla sijaitsevaan Punon kaupunkiin. Matka taittui melkoisen hyvää ja suoraa tietä Andien ylätasangolla. Tie laskeutui aavistuksen kaupunkiin, jonka liikenne ja elämä ensi näkemältä vaikuttivat lievästi sanottuna sekavalta. 


Kyselemällä löysimme Plaza de Armasin, jonka tuntumassa yleensä hotellit ja majapaikatkin sijaitsevat. Taas jäimme ensimmäiseen vähän siistimmältä vaikuttavaan paikkaan, missä oli lukittu parkkipaikka. Huone oli pieni, mutta kelpasi meille. Puno sijaitsee vielä korkeammalla merenpinnasta kuin Cusco eli 3827 metrissä. Täällä hotellikin tarjosi lisähappea tarvittaessa, erilaisia kokatuotteita myytiin kaupoissa ja kaduilla, jopa aamupalalla oli kuivattuja kokalehtiä lautasella. Jouduimme huomaamaan, ettemme vieläkään olleet sinut vuoristoilman kanssa. Emme olleet ainoita. Näimme useita todella huonovointisen näköisiä turisteja.


Vuonna 1668 perustettu ja noin 100.000 asukkaan pölyinen Puno oli jotenkin hyvin aidon oloinen Andien kaupunki, vaikka Titicaca-järvelle haluavat turistit kuuluvatkin katukuvaan. Meistä oli todella kiinnostavaa kierrellä Punon tori- ja markkina-alueella ja seurata tavallisten ihmisten arkea. 


Jossain keskellä markkinahumua oli ihmisiä kerääntynyt katsomaan lentopallo-ottelua. Monet elivät mukana pelin tiimellyksessä, jotkut nauroivat sydämensä pohjasta, kun pallo lensi pelaajan iskusta ihan väärään suuntaan. Joukkuepaidat oli kyllä viritetty kaikkien päälle, muuten pelivarustus oli se, mitä päällä sattui olemaan. Siinä perunakauppiaat ottivat mittaa vihanneskauppiaista.



Korkealla vuoristossa, kun oltiin, illat viilenivät ja muuttuivat raa'an tuulisiksi. Joinain iltoina suorastaan palelimme ja hotellihuone oli todella kolea. Kyselimme lämmitystä, jota hotellissa mainostettiin, mutta siitä olisi joutunut pulittamaan lisähinnan. Yhtenä iltana keksimme juoda kuumaa viiniä, vähän niin kuin glögiä, se pani veren kiertämään mukavasti. Punossa myytiin paljon ja todella kauniita käsitöitä. Ohut alpakan villa näytti olevan suosituin lanka niissä.

TITICACA-JÄRVI

on Etelä-Amerikan suurin ja maailman korkeimmalla sijaitseva järvi, jossa on kaupallista merenkulkua. Se sijaitsee Andien ylängöllä Perun ja Bolivian rajalla. Järvi on 190 km pitkä ja 80 km leveä, keskisyvyys 107 metriä ja siihen laskee 27 jokea. Järven eittämättä kuuluisimmat saaret ovat keinotekoisesti tehdyt kaislasaaret, joilla asuu satoja ihmisiä. Kaislasaaret mätänevät altapäin, mutta niiden päälle lisätään jatkuvasti uusia kaislakerroksia. Melkein kaikki rakennukset ja veneet on tehty kaisloista. Suosituin turistinähtävyys on Los Uros-saaret lyhyen venematkan päässä Punosta. Siellä mekin kävimme ja taisimme tehdä jotain tekstiilikauppaakin Maribel-nimisen koulutytön kanssa. Los Uros-saarilla on koulu, kirkko ja sairaala. Silti olot näyttivät hyvin alkuasukasmaisilta.



Koko päivän järviretkeen kuului vielä 45 kilometriä Punosta sijaitseva Taquile-saari, jolla myös on inkaraunioita. 


Taquile on joskus ollut myös vankilasaari. Nykyään siellä asuu vajaat 2000 ihmistä perinteitään vaalien asuja myöten. Jopa miehet neulovat kirjoneulesukkia sen, minkä kalastukseltaan ehtivät tai sitten turistien mieliksi. Siellä taas kapusimme saaren korkeimmalle kohdalle auttaen pahasta vuoristotaudista kärsivää japanilaispariskuntaa kantamalla heidän laukkujaan. Oireilimme selvästi vähemmän eikä kukaan muukaan parempikuntoinen heitä auttanut. Nautimme oikein maukkaan lounaan ihaillen Taquile-saarta ympäröivää Titicacaa, kunnes laskeuduimme takaisin järven pinnan tasolle ja veneeseen palataksemme takaisin Punoon.


Luulimme hotellissa, että WC-pöntön vesisäiliössä on jotain vikaa, kun säiliö ei tuntunut täyttyvän. Valitimmekin siitä ja huoltomies sanoi, että pitää odottaa puolisen tuntia. Vesi oli säädetty tippumaan hitaasti, ettei koko ajan olla 'tuhlaamassa' vettä. Valaistus käytävillä oli minimissään, iltaisin sai melkein arvailla portaiden olemassaoloa ja meidän huone oli kylmä. Viimeisellä aamupalalla tähän kaikkeen tuntui löytyvän selitys. Nimittäin tarjoilijanoloinen herra vahti jokaista suupalaa ja huomauttikin yhdelle asiakkaalle, että saa ottaa vain 2 juusto- ja 2 kinkkuviipaletta. Meillekään ei raaskittu tuoda kokonaista kahviannosta. Missään ei ollut ohjetta, mitä aamupalaan kuului. Toisaalta, jos aamupala oli kerran täsmäannos, se olisi pitänyt kattaa jokaiseen pöytään eikä panna koko 'runsautta' seisovaan pöytään tarjolle. Päättelimme, että tässä hotellissa vedettiin niukkuus huippuunsa: 'Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot'.