tiistai 24. marraskuuta 2009

LA GOMERA, SAN SEBASTIÁN - KAP VERDE 12.11.-19.11.2009 SEILI SAAPUI AFRIKKAAN

Vesi-, diesel- ja viimeiset ruokatankkaukset tehtiin San Sebastiánissa silmällä pitäen myös Atlantin ylitystä. Matkaa Gomeralta Kap Verden Mindeloonkin tuli yli 800 mailia (n. 1500 km), joten jotain sitäkin matkaa varten piti varustaa.

Olemme siirtyneet hotellialalle. La cucaracha, on vetävä latinokappale vuosikymmenten takaa. Suomentaja on viisaasti jättänyt kääntämättä kappaleen otsikkonimen. Madeiralle ja Kanarialle päästyämme olemme yrittäneet tehdä torjuntaiskuja cucarachoja vastaan. Ne, kun ovat kotoisasti kutsuen torakoita. Nyt on vaara saada niitä veneeseen kauppaostosten mukana, jalkineissa ja veneen köysiä pitkin. Sanoipa joku niiden myös lentävän. Joten kaikenlaisia torjuntatoimia pitää keksiä. Olemme virittäneet torakkahotellin. Yhtään sisään kirjautumista ei ole vielä tapahtunut, joten hotellimme pyörii alhaisella käyttöasteella - toivottavasti myös jatkossa. Cucarachat eivät ole vaarallisia, mutta kuka nyt mitään ötököitä kotiinsa haluaa.

Ensimmäiset päivät merellä olivat melkein tyyniä. Yritimme viritellä purjeita ylös, mutta kohta ne jo lepattivat toimettomina. Juuri mikään ei ole ikävämpää kuin tyynessä edestakaisin keinuva maininki ja koko ajan suuntaa vaihtava tuulen vire. Tällaista oli alkumatkamme. Ensin alkoi hyvä tuuli ja muutaman tunnin kuluttua tuuli loppui kokonaan.

Aurinko paistaa merellä niin kuumasti, että ruoripaikka on suojattava, muuten vahtivuorossa oleva saattaa kupsahtaa kuumuudesta. Varsinainen biminikatoksemme on tähän liian suuri, joten teimme ihan oman virityksen. Jo kertaalleen rievuiksi tuomittu pussilakana sai uuden elämän biminikatoksena, samalla saimme vähän kukkaistunnelmaa Seiliin. Viikko tuulen riepoteltavana teki hauraaseen kankaaseen kuitenkin tehtävänsä ja kangas alkoi uhkaavasti rispaantua. Kap Verdessä meidän hommattava uusi katoskangas ja pussilakana joutaa tosiaankin rievuiksi.



Heti lähdettyämme kippari heitti uistimen veteen. Alkuillasta koukkuun tarttui sellainen peto, että kelan räikkä rätisi pitkään antaen lisää siimaa. Uuden kelan käsittelytekniikka vaatii ilmeisesti totuttelua, sillä Ari alkoi liian innokkaasti kelata siimaa sisään ja jossain vaiheessa ennätyskokoinen dorado livahti vapauteen. Dorado on kova hyppimään jäätyään uistimeen kiinni. Kerkisimme nähdä sen, mutta valitettavasti Seilin kannelle asti emme sitä saaneet. Aina vaan ihastuttaa doradon uskomattoman kaunis turkoosinsininen väri vedessä.

Lähtöpäivää seuraavana yönä kippari teki sukellusvenehavainnon. Olimme illan pimetessä jo havainneet takavasemmalla jonkun veneen valon. Myöhemmin kuun noustessa valo siirtyi Seilin toiselle puolelle. Silloin Ari pani tutkan päälle, jossa se vielä näkyi. Hetken kuluttua ei tutkassa eikä silmin ollut enää havaittavissa yhtään mitään. Sukellusvene oli sukeltanut Atlantin uumeniin syvyyttähän riittää 3,5-4 kilometriä. Ilmeisesti sukellusveneessä pidettiin harjoitusta Seilin kustannuksella. Koko operaatiota kesti ehkä 8 tuntia.

Pidimme päivittäin SSB ja VHF -yhteyksiä meidän kanssa samaan aikaan lähteneiden saksalaisveneiden, Fourty-Two ja Mirmel, kanssa. Joinain päivinä yhteydet onnistuivat hienosti, toisina päivinä kuului pelkkää surinaa. He lähtivät hakemaan heti aluksi tuulia lähempää Afrikan rannikkoa ja saivat riesoikseen parvia vihreitä kirvantapaisia. Seiliinkin asti niitä lennähti pari yksilöä varmaan jostain Afrikan mantereelta.

Kap Verden tähti-raitalippu nostettiin hyvissä ajoin Seilin saalinkiin. Toisessa saalingissa liehuvat jatkuvasti Sindbadin ja Laivaston killan viirit. Valtameripurjehtijoiden viirikin oli käytössä, mutta se rispaantui jo ennen saapumistamme valtamerelle.



Toisena meripäivänä näimme 76 metriä pitkän huvijahti Ocean Victoryn matkalla Barbadokselle. Ilmeisesti Välimereltä syksyä pakoon. Jos joku tuttavapiiristä on kiinnostunut, on jahdin sesonkiajan viikkovuokra 190.000 euroa, sesongin ulkopuolella sen saa 180.000 eurolla/viikko. Vihdoin näimme isoja valaita, jotka kaukaisuudessa suihkuttivat vesipatsaita. Vähän lähempänä kävi valtava valaan pää pinnassa ilmeisesti tutkailemassa ympäristön elämää. Kalat lentää! Lentokalat ovat veikeitä lentää räpytellessään yksittäin tai parvessa pitkiä matkoja aaltojen yläpuolella pulahtaen lopulta takaisin veteen.

Matkan suurin piirtein puolivälissä siirryimme virallisesti tropiikkiin ylittäessämme Kravun kääntöpiirin 23 astetta 40 minuuttia N. Juhlistimme asiaa kylmillä lasillisilla kuohuvaa. Samana päivänä sekä isot että pienikokoiset delfiinit tulivat tervehtimään meitä. Hassua, että niiden piipityskutsu kuuluu merenpinnan yläpuolelle.



Mitä ihmettä? Tropiikkiin saavuttu ja ilma viilenee ja sataa… Näin kävi. Jouduimme siirtymään sisätiloihin ja käyttämään kaikkia hallintalaitteita sisätiloista käsin. Sade ei ollut mitenkään rankkaa, mutta ikävää ja sitä jatkui läpi koko yön. Sinä yönä ei myöskään tähtitaivas ilahduttanut ja merellä oli tosi mustaa. 16.-18.11. piti olla varsinainen meteoriittien yö - oikein ilotulitusta siis. Ensimmäisenä yönä oli pilvistä eikä muinakaan öinä taivaalla ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa havaittavissa. Yön pimeyttä kuvaa ehkä parhaiten se, että kajuutan luukusta ei näe, jos joku istuu ruorin takana tai muualla.

Viimeistä edellisenä meripäivänä juuri Arin päästyä omaan lepovuoroonsa iski uistimeen kiinni jokin sellainen taistelija, ettei ole aiemmin koettu. Nyt kala veti noin 150 metriä siimaa ulos ihan alkulämmittelynä. Sitten alkoi väsytystaistelu, jonka kärsivällisempi osapuoli voittaisi. Hyvästi lepovuoro! Anne keräili paljua, pitkävartista koukkua sekä vasaraa käsille saalista varten. Alle puolessa tunnissa saalis saatiin Seilin kannelle ja alkoi mittaus; painoa reilut 15 kg, pituutta 82 cm. Ari oli saanut latinalaisen kaunottaren eli boniitin. Sen liha on kuin tonnikalalla. Voi sitä kalamiehen mielihyvää ennätyssaaliin jälkeen. Nyt meillä oli kuin joulukinkku jääkaapissa. Latinoliha tuntui vaan kovin paljon kiinteämmältä suomalaiseen kinkkuun verrattuna.



Purjehduksen viimeiset kolme päivää olivat myötätuulisia (NE) 8-10 metriä sekunnissa, oikein hyviä purjetuulia, mutta se keikutus ja vatkaus varsinkin Seilin sisätiloissa tuntui välillä kuin huvipuiston pahimmalta vatkauslaitteelta. Keinutus muuttui yhtäkkiä ennalta arvaamatta aivan toiseen suuntaan. Siinä olisi äkkinäiselle iskenyt merisairaus. Eipä ole aikanaan ollut turha keksintö nuo riippukeinusängyt laivojen miehistöille. Siinä ei ole ikinä vaara, että tipahtaa sängystä ja se on tavallaan aina oikeassa asennossa. Sellaiselle olisi käyttöä tänäkin päivänä.

Aloitimme merellä Annen vetämät päivittäiset 10-15 minuutin jumppahetket aina auringonlaskun aikoihin. Tyynessä pystyi mm. keppijumppaan. Sen sijaan kunnon keikutuksessa oli keskityttävä lähinnä niska-hartiaseutuun istuma-asennossa. Tasapainoharjoittelu tulee luonnostaan.



Kummasti sitä tottuu merellä jatkuvasti eteenpäin kulkevaan elämään. Tulee hetkiä, milloin ei yhtään ajattele olevansa liikkuvassa veneessä. Sitten taas keikkuvassa veneessä se tulee vähän liiankin konkreettiseksi. Saa nähdä seuraavalla legillä, vieläkö löytyy uusia keikutuskombinaatioita ja käytännön elämän vaikeusastekertoimia lisää, vuorossahan on Atlantin ylitys n. 3 viikkoa.

Viimeisenä aamuna lähestyessämme Kap Verden saarien São Vicenten Mindeloa Ari vielä kiersi kannella katsastamassa köydet yms. Samalla löytyi 4 kuollutta lentokalaa. Nekin olisi syötäviä, mutta kyllä ne pitäisi saada elävinä kiinni ja meillähän oli jääkaapissa kalaa yli oman tarpeen.

Kello 10.30 UTC torstaina 19.11. saavuimme Mindelon marinaan, jossa kohteliaat marinerot ottivat köydet vastaan ja auttoivat kiinnityksissä. Vajaat 7 merivuorokautta takana, tähän asti pisin yhtäjaksoinen aikamme merellä. Ei päivää ilman doradoa ja kalansaaliin kruunasi boniitti. Tällaisilla matkoilla tulee kiitelleeksi useammankin kerran näkymätöntä miehistön jäsentä, joka pyyteettömästi ja nöyrästi suorittaa tehtäväänsä, siis autopilottia. Seilin saalingissa liehui Kap Verden kohteliaisuuslipun alle viritetty keltainen Q-lippu ilmoittamaan tullaushalukkuudesta olimmehan saapuneet EU:n ulkopuolelle, Afrikkaan.


lauantai 21. marraskuuta 2009

SAN SEBASTIÁN, LA GOMERA 30.10.-11.11.2009

La Gomera on ehkä El Hierron lisäksi meikäläisittäin tuntemattomampia Kanarian saarista. El Hierroon ei taideta tehdä mitään ryhmämatkoja, La Gomeralle joitakin. Täällä Gomeralla on joitakin taajamia, missä on myös loma-asutusta. Jotkut suomalaisetkin matkatoimistot järjestävät tänne matkoja. Jos kaipaa rauhaa ja tietynlaista idylliä, tämä on oikea paikka. San Sebastiánin taloja koristavat eriväriset puuparvekkeet, samoin talojen väritys on muutakin kuin valkoista. Ne antavat ihan oman leimansa. Marina on jyrkkien vuorten lomassa. Pilvet roikkuvat vuorilla. San Sebastián on saaren itäosassa.







Tämä tuntuu olevan purjehtijoiden suosima paikka, ehkä juuri idyllisyytensä ja rauhallisuutensa ansiosta. Palveluita on marinassa ja kaupungissa riittävästi. Kaikki on lyhyen kävelymatkan päässä. Marinan internet-yhteydet ovat mitä ovat - heikkoakin heikommat. Niihin on kai totuttava ja käytävä paikallisissa nettikahviloissa hoitamassa päivitykset ja emailyhteydet.





Ensimmäiset päivät ja melkein yötkin kuluivat s/y Spican miehistön kanssa. Kävimme syömässä paikallisessa perheravintolassa mitä herkullisimmat pihvit. Sellaisia emme olleet saaneet aikoihin. Hintakin oli vielä suhteellisen edullinen. Pelasimme Trivial Pursuitia ja siinähän se aika lensi kuin siivillä. Ensin kokeilimme uutta paketista avattua matkaversiota ja sitten ehkä aivan ensimmäisintä Trivial Pursuitin versiota, mikä suomeksi on julkaistu. Peli vie edelleenkin mennessään eikä ajankulua huomaa.

Spican kipparilla oli valmiit yhteydet erilaisiin venetarviketekijöihin ja tietoa kaupungin tarjonnasta. Ari oli päättänyt teettää ruostumattomasta teräksestä telineen jollan perämoottorille. Sen avulla moottorin nostaminen/laskeminen jollaan tapahtuisi hallitusti ja riskittömästi. Jo vuosia Gomeralla viettänyt saksalainen Andy alkoi hoitaa hommaa.


Andy säätää ja tiibetinterrieriä muistuttava seropi Molly seuraa tarkkaavaisena vieressä isäntänsä touhuja.

Ari kävi snorklailemassa Spican Toomaksen ja Maijan kanssa lähirannassa. Pinnan alla näkyi mm. puolisen tusinaa barrakudaa. Snorklaajat jättivät mielellään vähän etäisyyttä niihin otuksiin.

Naapuriveneen s/y Atmospheren kanssa juteltiin vähän väliä. Sen miehistöön kuuluu kaksi lasta 3-vuotias poika ja 5-vuotias tytär. Perheen äiti on kova juttelemaan ja tutustuu kaikkiin vähänkin englantia puhuviin. Kippari-isällä on aina jotain ‘rakennettavaa’ veneessä, mutta ottaa asiat rennosti ja juttelee mielellään kollegojen kanssa. Atmospherella otettiin halloween etuajassa vastaan, kun olivat varsinaisena päivänä lähdössä purjehtimaan eteenpäin. Lapset olivat pukeutuneita roolivaatteisiin ja esittivät karkkia vai kepposta laiturinaapureille. Seuraavana päivänä laiturilla kiersi muitakin samalla asialla. Tuli jotenkin kotoinen pääsiäinen mieleen.





Puolen tusinaa venettä mukana Atmosphere lähti lauantaina torviaan töräytellen Gambiaan. Naapurimme olivat saaneet idean joltain toiselta täällä laiturissa. Kovasti innoissaan kaikki sinne olivat lähdössä, ihmettelijöitä jäi laituriin varmaan saman verran. Kiva kuulla sitten Kap Verdessä, millainen Gambian-reissu oli.


"Chinese laundry boat", totesi Olous Boag Atmosphere veneestään katsellessaan pyykkipäivän satoa.

San Sebastiánin ravintolat ovat perhepaikkoja. Lauantai-iltana meitä purjehtijoita oli suomalaisia, ruotsalaisia ja yksi saksalainen kuuntelemassa, kun perhe/suku soitti ja lauloi lähinnä omaksi ilokseen. Kokki-isä soitti kitaraa, yksi sukulaistarjoilija ukulelea ja kolmas marakesheja, loput lauloivat ja taputtivat mukana. Kokki-isän soitto keskeytyi aina silloin, kun joku tilasi ruokaa ja hänen piti lähteä kyökin puolelle. Loppuillasta ukulelea tarjottiin ruotsalaiselle Karinille, joka yllätykseksemme hallitsi soitinta hienosti. Myöhemmin selvisi, että hänellä on veneessä mukana oma ukulele.



Voimakas tuuli piti purjehtijoita Gomeralla useita päiviä. Vihdoin tuuliennusteet näyttivät pientä rakoa, jolloin monet lähtivät kohti seuraavaa etappia mm. Spica ja edellä mainitut ruotsalaiset Kristina II:llaan.

Tuulen laantumista odotellessa vuokrasimme Spican miehistön kanssa auton ja kiertelimme Gomeran saaren isompia ja pienempiä teitä. Tälläkin saarella on suurisuuntainen projekti jäänyt onnettomasti kesken liekö syynä talouslama vai mikä. Valtavat alueet on varattu projektille ja kunnallistekniikka tehty. Muutama hulppea rakennus saatu melkein valmiiksi, mutta sitäkin enemmän isoja rakennuksia on tyystin kesken. Liekö valmistuvat koskaan. Kävimme hienoakin hienommalla lentoasemalla, joka sijaitsee saaren eteläosassa lähellä Playa Santiagoa.

Gomeran saarellakin on paljon vaellusreittejä. Yhtenä päivänä valitsimme yhden sellaisen, joka päättyy lopulta tänne San Sebastiániin. Kartoissa tai muissa opuksissa ei missään puhuta niinkään kilometreistä, enemmänkin ajasta. Tämä veisi nelisen tuntia ja suunta olisi ylhäältä alaspäin. Kävimme edellisenä päivänä selvittämässä bussin numeron ja aikataulun, millä pääsisimme lähtöpisteeseen. Sitten vaan eväät reppuun, reput selkään ja menoksi.



Bussista näkee vielä huikeammat maisemat kuin henkilöautosta. Paikallisbussin kyyti vastaa aina hyvää kiertoajelua. Patikoimme merkittyä reittiä kohteena San Sebastián. Joku pätkä saattoi olla jopa asfaltoitua tietä, mutta suurimmaksi osaksi se oli laavakiveä. Jalansijaa oli katsottava joka askeleella. Maisema oli kuivaa ja karua, Teide-vuoren huippu näkyi taustalla melkein koko ajan. On pysähdyttävä ihaillakseen maisemia tai ottaakseen kuvia.



Kyllä se vuorta alas kulkeminenkin ihan vaativaa hommaa on, aivan eri lihakset ovat käytössä kuin tasamaalla. Reitin varrella oli hylätynnäköisiä talonröttelöitä, mutta jokaisen pihassa haukkui vähintään yksi koira. Yhdenkin pihassa oli oikein koiratarha eikä mitään ystävällisen näköisiä turreja, vaan ne nostattivat ihan karvat pystyyn. Suurin toiveemme siinä vaiheessa oli, ettei aidassa ole reikää, mistä koirat pääsisivät vapauteen. Onneksi aita oli parempi kuin itse talo ja koirat pysyivät oikealla puolella. Aikanaan reilun kolmen tunnin kuluttua saavuimme polun yllättävään loppupäähän - kerrostalon takapihalle. Sieltä oli vielä puolisen kilometriä jyrkkää alamäkeä kaupungin keskustaan. Reissu oli heitetty ja ihan mukava sellainen. Illalla ei kyllä enää olisi huvittanut minkäänlainen kävelylenkki, päivän kävelykiintiö oli täynnä.

Toisellakin viikolla oli monen päivän voimakas tuuli. Kait se on sitä Gomeran talvea. Päivälämpötila huiteli 25 ja 27 asteen nurkilla. Vuokrasimme toisen kerran auton ja kiertelimme saarta vielä lisää. Käytimme vuokra-autoa hyväksemme ja ostimme saaren keskiosassa, Vallehermosassa, täyden lastin juomavettä ja mehuja. Auton sai niin sopivasti parkkiin kaupan oven eteen. Vallehermosan alue on kaunista vihertävää ja viljavaa, palmuja kasvaa pitkin laaksoa reunustavia vuoren rinteitä.



Laiturialueen sosiaalinen elämä oli vilkasta. Meille tuli kutsuja eri veneisiin ja Seilissä kävi useampikin vieras. Suomalaisia veneitä oli ennen lähtöämme Kap Verdeen kaikkiaan neljä: s/y Margarita, Catrine, Tavino ja Seili. Margaritan miehistön kanssa olimme tekemisissä miltei päivittäin, Catrinen Göran ja Pia Kokkolasta olivat uudet tuttavuudet, joita tapasimme muutaman kerran, Tavinon miehistöä emme nähneet kertaakaan ennen kuin lähtöaamuna.

Yhtenä aamuna Teneriffan lautta toi matkailijoita Gomeralle ja laiturialuetta ohittaessaan kuului tervehdys: ‘Hei, hei Seili !’. Olimme juuri aamupalalla sitloorassa ja suomalaisryhmä oppaan johdolla vilkutteli meille tervehdyksiä. Vastasimme tietysti innokkaasti vilkutuksiin.

Emme unohtaneet viettää isänpäivää. Nautimme kahvit ja kotona tehtyä suosikkikääretorttua, Anu oli lähettänyt jo hyvissä ajoin paketin isälleen. Paketti avattiin vasta varsinaisena päivänä.



Gomerakin haluaa osansa Kolumbuksen kuuluisuudesta. Hän on käynyt täällä ottamassa vesi- ja muonatäydennystä Amerikan-matkoillaan. Tyttöystäväkin on tarinan mukaan löytynyt tältä saarelta. Niiltä ajoilta täällä San Sebastiánissa ei taida olla muuta kuin Torre del Conde, torni, joka on kaupungin tunnusmerkki.

Kanarian saarista tuli meille tutuiksi vain Teneriffa ja Gomera. Yllättävintä niissä oli runsaat vaellusreitistöt. Useampi tuttava ja kylänmies on käynyt Kanarialla, mutta kukaan ei ole koskaan maininnut mitään vaellusmahdollisuuksista. Oma kokemuksemme Kanariasta on tätä ennen yksi kerta Teneriffalla.

Gomeralla vietetyn reilun parin viikon aikana Seili sai uuden perämoottoritelineen. Seiliä siivottiin sisältä ja ulkoa. Viimeisiä hankintoja pitkiä merimatkoja varten tehtiin. Hankimme myös paikallista palmuhunajaa ja pullon hunajarommia varastoon Kanarian muistoiksi. Edulliset varastotäydennykset Kanarialta oli hommattu. Vielä Seilin dieseltankkaus ja reilun viikon mittainen merisiirtymä Afrikan rannikolle, Kap Verden Mindeloon, saattoi alkaa.

torstai 5. marraskuuta 2009

SANTA CRUZ - SAN SEBASTIÁN, LA GOMERA 29.10.2009

Aamuherätys oli klo 5 ehtiäksemme vielä päivänvalon aikaan perille. Avaimien palautus ei onnistunut aamusella useista VHF-yhteydenotoista huolimatta. Marinassa pitäisi olla 24 tunnin päivystys, mutta juuri sillä erää se ontui.

Talviaikaan siirtymisen ansiosta päivä alkaa valjeta aikaisemmin. Heti päivänvalon kajastaessa kippari heitti uistimen veteen. Tunti lähtömme jälkeen kelasta kuului lupaava raksutus ja melkein heti pystyimme näkemään doradon olevan kiinni. Kohta se oli jo vedetty kannelle ihailtavaksi, upeat ovat kalan värit. Dorado oli ehkä reilun kilon kokoinen ja perkasimme sen ja panimme suolaan. Jälkeenpäin ajateltuna se oli vielä liian pieni. Siitä jää vahvan selkäruodon jälkeen kovin vähän syötävää. Seuraavan kerran vapautamme tämän kokoiset doradot sen enempää miettimättä.

Reittimme kulki koko ajan Teneriffan etelärannan tuntumassa ja pystyimme hyvin seuraamaan aiemmin autolla ajamaamme reittiä: San Miguel, Las Galletas, Ten Bel… ja taustalla tietenkin enemmän tai vähemmän pilven peitossa oleva Teiden huippu. Mitä pitemmälle päivä eteni, sen helteisemmäksi ilma kävi. Alkumatka oli melkein tyyntä, mutta puolenpäivän jälkeen tuuli alkoi puhaltaa sen verran, että purjeillekin tuli käyttöä.



Kalaonni tällä reissulla jäi yhteen doradoon, mutta pari tuntia ennen La Gomeraa meitä kohti ui isokokoisten otusten parvi. Ensin ajattelimme niiden olevan isokokoisia delfiinejä. Kun ne eivät yhtään kiinnostuneet meistä ja olivat kunnioitusta herättävän kokoisia, tulimme siihen tulokseen, etteivät ne ainakaan delfiinejä olleet. Kuvailtuamme La Gomerassa niitä, meille kerrottiin, että kysymyksessä olivat pilottivalaat. Niin, että ekat valaatkin on sitten nähty ja kohdattu. Kerkisimme saada vain yhden kuvan, kun yksi niistä läpsäytti voimakkaasti pyrstöllään veden pintaa.



Ennen iltakuutta saavuimme La Gomeran saaren San Sebastiánin kaupungin marinaan, joka oli kovin täynnä. Meillekään ei ehkä olisi ollut paikkaa, ellei s/y Spican miehistö olisi ystävällisesti käynyt erikseen neuvotteluja meitä varten. Meidät ohjattiin suoraan luvatulle paikalle ja kas, ketkä olivatkaan meidän naapurissa, kanadalainen s/y Atmosphere, taas kerran.

Heti kohta tapasimme Spican miehistön pitkästä aikaa. Olimme nähneet edellisen kerran kuutisen viikkoa sitten. Jälleentapaaminen oli iloinen ja riemukas, meillä oli niin paljon juteltavaa ja kuulumisten vaihtamista. Nyt olisi sitten useamman päivän mahdollisuus siihen.

SANTA CRUZ DE TENERIFE 23.10.-28.10.2009

Aamupäivän nokosten jälkeen tapasimme laiturialueen tuttuja. S/y Margaritan miehistö käväisi kertomassa kuulumisiaan ja kokemuksiaan Santa Cruzista. Naapuriveneen s/y Athmospheren Olous kutsui meidät illalliselle seuraavana ilta. Myöhemmin meitä kävi tervehtimässä vielä s/y Elainen kapteeni. Kaupungille lähtiessämme törmäsimme vielä samaan aikaan Funchalista lähteneeseen ruotsalaiskippariin, jolla oli doradon pää ja pyrstö saavissa. Hän oli käynyt pyytämässä kalastajilta apua kalan tunnistamiseksi ja syömäkelpoisuuden varmistamiseksi.


Santa Cruzin Auditorium on muodoiltaan kuin Sydneyn maailmankuulu oopperatalo.

Marinan suihkutilat ovat laadukasta hotellitasoa, mutta täällä jaksetaan räplätä ulko-ovien lukkojen kanssa. Eräs purjehtijakollega sanoikin, että silloin ollaan oltu liian kauan marinassa, kun saa suihkutilojen oven eka kerralla auki. Hyvä määritelmä.



Seuraavan yön aikana oli satama-altaaseen saapunut meille niin tuttu loistoristeilijä Aida, kovin on samanlaiset reitit Seilillä ja Aidalla. Lauantaipäivän kävelimme kaupungilla tekemässä hankintoja lähinnä venetarvikeliikkeistä, samalla näimme taas vähän lisää Santa Cruzista.


Venetarvikeliikkeestä ostimme mm. Karibian alueen kohteliaisuuslippuja melkoisen kasan.

Teneriffan saaresta tuli tutuksi aivan uusi puoli - vaellusreitit. Saarella risteilee erilaisia polkuja ja jotkut niistä ovat merkittyjä vaelluspolkuja. Mekin halusimme tietysti kokeilla yhtä, jota Margaritan purjehtijakollegat olivat kokeilleet toisesta suunnasta eli ylämäkeen. Ajattelimme päästää itsemme helpommalla ja lähteä huipulta alaspäin. Saimme lainaksi vielä Teneriffan vaelluskirjan.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme linja-autoasemalle, josta pääsimme ensin La Lagunaan ja bussin vaihdon jälkeen Pico del Inglesiin vievään bussiin. Matkustajista päätellen useammalla oli mielessä jokin vaellusreitti. La Lagunasta valitsemamme bussi ei mennyt suoraan Pico del Inglesiin, vaan kurvasi sinne vievän risteyksen ohi. Ennen kuin tajusimme sen, oli bussi kerinnyt ajaa alamäkeä muutaman pysäkin ohi. No, tulipa hyvä alkuverryttely, kun kävelimme takaisinpäin ylämäkeen. Pico del Ingles löytyi ja sieltä avautuivat hienot maisemat.



Opaskirja kertoi hyvinkin tarkasti, mistä polku lähtee alaspäin ja seurasimme kirjan ohjeita sekä reitin varrelle tehtyjä merkkejä. Jopa väärät polut oli merkitty rastilla. Aluksi reitti kulki kosteaa ja varjoista metsää pitkin. Pikku hiljaa metsä loppui ja vain karun kuiva vuorenrinne ja siellä täällä kasvavat kaktukset värittivät maisemaa. Koko ajan oli tietysti katsottava mihin jalkansa laittaa. Välillä pysähdyimme ihailemaan huikeita maisemia ja ottamaan vesihuikat. Ilma alkoi olla helteisen kuuma. Reitillämme tuli muutama vaeltaja meitä vastaankin. Sitten yhden hylätyn talon ja parin luolan luona sattui jotain. Jatkoimme polkua eteenpäin ja vähän mielissämme mietimme, miten polku nousee koko ajan ylöspäin, vaikka meidän pitäisi olla menossa alaspäin. Toisaalta näimme alhaalla laaksossa pikkukylän, josta uskoimme pääsevämme jatkamaan eteenpäin ja alaspäin.



Saavuimme pikkukylään ja päättelimme, että meidän pitää jatkaa asfaltoitua tietä pitkin. Se oli kuitenkin niin jyrkkää ja paahtavaa, että tulimme toisiin ajatuksiin. Kaukaa asfalttitieltä katselimme pikkukylässä olevan kirkko ja pari taloa sekä muutama auto parkkeerattuna. Ajattelimme, että sieltä ehkä kuitenkin jatkuu se oikea reitti. Päättelimme pysäköidyistä autoista, että ehkä kirkonmenot olivat käynnissä. Aikanaan sinne saavuttuamme kuulimme kovaa pulinaa ja autojen lavalla häkeissä haukkuvia koiria. Pulina kuului autotallin tapaisesta ja kurkattuamme sisään huomasimme sen olevan baarin, jossa metsästäjät pitivät kritiikkipalaveriaan. Tässä kohtaa oli meidänkin hyvä pitää pieni ruokatauko. Baarissa ei enää vaan ollut oikein mitään ruokaa, vaan emäntä joutui panemaan koko mielikuvituksensa peliin tarjotakseen meille jotain syötävää. Ruokapaussin jälkeen meillä oli vielä kaksi kulkematonta tietä, joiden jommankumman uskoimme vievän merkitylle reitille.



Pikkukylä oli puolivälissä varsinaista laakson pohjaa. Teimme laakson pohjalle kaksi turhaa yritystä, koska tiet veivät talojen pihoihin eikä minkäänlaista merkittyä polkua näyttänyt lähtevän mihinkään suuntaan. Ilma oli aina vaan kuumempi eikä laakson pohjalle tuntunut minkäänlaista tuulenvirettä. Sinne vievät tiet olivat todella jyrkkiä ja niitä kiipeäminen ylöspäin alkoi tuntua vaativalta. Tiesimme nyt olevamme täysin väärässä paikassa. Oikeasti meidän pitäisi olla yhden vuoren toisella puolella. Tässä vaiheessa päivää (3 tuntia pimeän tuloon) tulimme siihen tulokseen, että meidän on pyrittävä jyrkkää ja kiemurtelevaa asfalttitietä ylöspäin, sieltä jostain tulisi vastaan maantie, jolta löytyisi bussipysäkki. Se ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta ainoalta, joka veisi meiltä monta tuntia kuumuuden ja jyrkkyyden takia.

Laakson pohjalta kivutessamme meitä vastaan tuli auto, jonka epäilimme olevan meidän tavoin vähän harhateillä. Huomasimme sen kääntyvän takaisin meitä kohti, päätimme liftata kyytiin. Teneriffalainen pariskunta lyhyen neuvottelun jälkeen uskaltautui ottamaan meidät kyytiin ja kiittelimme mielessämme autokyytiä, sillä pääasiassa ykkösvaihteella noustua tietä tuntui riittävän. Ari antoi pariskunnalle Seilin käyntikortin. Se selvästi lisäsi pariskunnan luottamusta meihin ja vilpittömyyteemme. Espanjan kielemme on vielä vähän uinuvassa tilassa, mutta asiamme tuli heille selväksi ja lupasivat katsoa blogin kuvia. Saimme kyydin pysäkille, josta pääsisimme La Lagunaan, jonne pariskunnan mukaan menisi enemmän busseja kuin suoraan Santa Cruziin. Pysäkki oli maisemaltaan todella kauniilla paikalla, pilvien yläpuolella. Jäimme odottamaan La Lagunaan vievää bussia. Reilussa tunnissa olimme jo Santa Cruzin linja-autoasemalla. Harharetkemme ei sittenkään verottanut kaikkia voimiamme, koska kävelimme vielä linja-autoasemalta veneelle parin kilometrin verran. Jälkeenpäin olemme miettineet, että meiltä täytyi jäädä huomaamatta jokin merkitty polku matkan varrella. Vuorenrinteet suorastaan risteilevät eri syistä syntyneitä polkuja ja väärän polun valitseminen on helppoakin helpompaa. Tai sitten, merkinnät puuttuivat juuri ratkaisevasta kohdasta. Tämä jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Santa Cruz ei ole varsinainen turistipaikka ja sen huomaa esim. ravintolatarjonnasta. Emme löytäneet hyvää ruokapaikkaa tai ainakaan sellaista, jota voisimme toisille suositella. Ehkä ravintolapuoli on jäänyt kehittymättä, kun loistoristeilijät tuovat maihin hyvin syöneitä ja kylläisiä risteilyasiakkaita vain päivän retkelle. Taksikuskit ja kerjäläiset ovat hyvin perillä näiden risteilijöiden aikatauluista, koska osaavat ilmaantua paikalle juuri oikeaan aikaan.


Santa Cruzin ratikat (kutsuvat tosin itse metroksi) ovat mielestämme kivan värikkäitä. Taustalla kaupunginteatteri.

Postin kulkua on kehuttava. Kotimaasta meille lähetetty paketti tuli perille luvatussa 3-4 arkipäivässä. Sitä oli helppo käydä kyselemässä, kun pääposti sijaitsee aivan marinan vieressä.

Olemme kerran olleet Teneriffalla noin 25 vuotta sitten Ten Bel-nimisessä urbanisaatiossa. Nyt vuokrasimme taas yhtenä päivänä auton kiertääksemme saarta ja nähdäksemme mahdollisesti Teide-vuoren vähän lähempää kuin edellisellä kerralla. Ajoimme pohjoisrannalle Puerto de la Cruziin, jossa katukuva oli kovin toisenlainen verrattuna Santa Cruziin. Kadut olivat täynnä matkailijoita ja heille suunnattua tarjontaa. Suomea kuuli siellä täällä ja ulkona olevat ruokalistat olivat myös suomeksi. Sieltä jatkoimme pilvien peittämälle Teide-vuorelle, johon oli matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Heti Puerto de la Cruzin yläpuolella on La Orotava, joka oli hyvin vihreä ja rakennuksiltaan idyllisen näköinen paikka. Tie kiemurteli ylöspäin onhan Teiden huippu yli 3700 metriä korkea. Matkan varrella maisema muuttuu moneen kertaan ja välillä ajetaan pilvessä.



Pilvet ohitettuamme esiin tuli kirkas auringonpaiste kuin lentokoneella lennettäessä. Saavuttuamme varsinaiselle Teide-alueelle silmiemme eteen avautui karu kuumaisema, jota riitti parisenkymmentä kilometriä. Ihmeellistä, että tällainen maisema säilyy muuttumattomana ikuisia aikoja. Oikeastaan ainoa, mikä sitä muuttaisi, saattaisi olla tulivuorenpurkaus. Teide on toimiva tulivuori ja viimeksi purkautunut sata vuotta sitten. Autolla pääsee Teiden korkeimman huipun juurelle. Sen jälkeen on vielä köysirata, jolla pääsisi huipulle. Ollessamme siellä, ilmeisesti voimakkaan tuulen takia köysirata ei ollut toiminnassa.



Ihan tyhjänpanttina ei tällaiset valtavat laava-alueet sentään ole. Ne on itsessään jo luonnon nähtävyys, mutta siellä risteilee myös vaellusreittejä, jotka näyttivät olevan kovinkin suosittuja. Ohut ilmanala, tuuli ja pistävä auringonpaiste asettavat siellä omat vaatimuksensa. Seilin miehistö jätti tällä erää nämä vaellusreitit koluamatta.

Santa Cruzissa teimme muona- ja juomavarastojen täydennyshankintoja Carrefour-kauppaketjun myymälästä. Purjehtijoiden keskuudessa tiedetään, että Kanarian saaret on edullinen varastojen täydennyspaikka Atlanttia ja Karibiaa varten. Saimme kotiinkuljetuksen 5 eurolla. Koko sitloora oli täynnä ostoksia ja arviomme mukaan kotimaassa hankintojen hinta olisi ollut tuplasti korkeampi. Säilykkeiden hintaa on vaikea verrata, kun niitä ei ole juurikaan ennen käytetty, joka tapauksessa niiden hinta täytyi olla edullinen. Hintaesimerkkejä: oluttölkin hinta jäi alle 30 sentin, kun taas Cokis-tölkki maksoi melkein 60 senttiä, viinilitra noin 1 euron ja erilaisia isoja mehutölkkejä saa alle 2 euron.


Tässä osa juomista...muut elintarvikkeet oli jo pakattu omille paikoilleen ennen kuvan ottoa.

Marinaan saapui vielä yksi tuttu suomalaisvene s/y Immigrant, jonka kipparin synttäreitä kävimme juhlistamassa La Gomeran lähtöaamua edeltävänä iltana.