sunnuntai 25. syyskuuta 2011

ISKIAS ISKI ARIIN TAHITILLA

Olemme nyt viettäneet reilun kuukauden Tahitin paratiisisaarella tuskaisen sairastelun merkeissä. Kaikki ennakkoon tehdyt aikataulut ovat menneet sekaisin ja tulevat liikkeet, liikkumiset ja matkan jatkuminen ovat toistaiseksi arvailujen varassa. Kerron seuraavissa kappaleissa tilanteeseen johtaneet syyt.

Teimme elokuisena sunnuntaina noin 20 km:n kävelylenkin Tahitin kauniissa maisemissa. Reissu ole kuumuudesta johtuen aika rasittava, mutta meni kuitenkin kaikin puolin oikein mukavasti. Seuraavana yönä heräsin lievään lonkkasärkyyn vasemman puoleisessa pakarassa. En vaivannut asialla päätäni sen enempää, sillä tässä iässä niitä kolotuksia jo aina silloin tällöin ilmenee milloin mistäkin syystä. Aamulla läksimme kaupungille ja aamupäivän aikana alkoi vasenta lonkkaa jomottaa aina vaan kovemmin ja kovemmin. Aivan kuin puukkoa olisi työnnetty pakaraan. Kipu levisi kaikkialle vasempaan jalkaan ja loppumatka veneelle tultiinkin sitten melkein konttaamalla. Seuraavana aamuna oli lähtö mastoremonttiin takilafirman laituriin kello 7.30. Kovien tuskien saattelemana sain irrotettua keulan mooring-köydet, jotka ovat toisesta päästään kiinni pohjan betonipainoissa. Illalla palattiin omalle paikalle ilman mesaanimastoa ja parin päivän kuluttua haettiin valmis masto pois korjaamolta. Nämä reissut vain pahensivat tilannetta ja nukkumisesta ei enää tahtonut tulla mitään. Nyt oli pakko lähteä lääkäriin.

Tohtori Charles Fichter kuunteli asiaani 3 minuuttia ja totesi, että iskias on kysymyksessä ja määräsi lääkityksen. Yksi vatsan rauhoituspilleri aamulla, sitten 1 tulehduspilleri 4 kertaa päivässä ja kipulääkettä max. 8 kertaa vuorokaudessa. Viikon kuuri – kyllä se sillä paranee. Viikko meni ja tilanne sen kuin vain paheni. Haettiin yleislääkäri Fichteriltä uusi viikon kuuri ja jatkettiin entiseen malliin. Ainoa ero entiseen oli, että potilaan tila paheni vain päivä päivältä ja veneen ulkopuolelle ei ollut enää mitään asiaa.

Anne kävi hakemassa taksin tolpalta ja haki minut laiturin edestä, jonne olin onnistunut jotenkin raahautumaan. Ei muuta kuin kaupungin uuteen keskussairaalan ortopedia etsimään. Puolen päivän tuskaisan odottelun jälkeen lääkäri saapui ja lähetti minut lonkan röntgenkuvaukseen. Kuvausta hoitanut kaveri väänsi jalan sellaiseen asentoon, että kipu varmasti maksimoitui ja 2 minuutin kuvaussessio tuntui 2 tunnilta. Kuvat paljastivat, että lonkan ja lantion luustossa ei ollut mitään vikaa. Ilmeni, että asiaani käsitellyt lääkäri Claire Frédéric olikin yleislääkäri eikä hän voinut tämän asian suhteen sen enempää tehdä. Kirjoitti kuitenkin ystävällisesti listan neljästä erikoislääkäristä, jotka voivat auttaa asiassa eteenpäin. Yksi päivä oli taas mennyt.

Valitsimme listasta lähimmän ortopedin ja hän oli ranskalainen Serge Lallemand. Päästyämme parin tunnin odottelun jälkeen hänen vastaanotolleen, koimme jättiyllätyksen. Paperini luettuaan kysyi tohtori Lallemand selvällä suomen kielellä: "Oletko suomalainen?" Kyllä siinä meikäläisiltä leuka loksahti. Ilmeni, että hänen vaimonsa on lappeenrantalainen Mia ja että he käyvät lähes vuosittain Suomessa. Tähän väliin on pakko todeta, että olemme tämän reissun aikana tavanneet noin kymmenkunta ulkomaalaista miestä, joilla on suomalainen vaimo. Kyllä tuntuu Suomi-tytöllä olevan kysyntää ympäri maailmaa! Menin lääkärin määräyksestä makaamaan selälleni tutkimuspöydälle, jonka jälkeen Lallemand yritti nostaa vasenta jalkaani ylöspäin. Jalka nousi noin 10-15 cm, jonka jälkeen potilas nousi salamana istumaan kipuparahduksen saattelemana. Väänneltyään kipeää jalkaa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, totesi tohtori, että tilanne vaikuttaa erittäin pahalta ja vaatii todennäköisesti leikkauksen. Mainittakoon, että tohtori Lallemand tarjoutui majoittamaan meidät sairauden ajaksi kotonaan, mikäli veneellä olo tuntuu vaikealta tai pahalta. Hänen vaimonsa olisi kuulemma kovin mielissään, jos tulisimme heille. Edellä mainittu on kuvaavaa tahitilaiselle ystävällisyydelle ja vieraanvaraisuudelle.

Tohtori Lallemand kirjoitti minulle lähetteen magneettikuvaukseen ja reseptin uusille lääkkeille, jotka olivat kortisoni ja entistä vahvempia kipulääkkeitä. Keskusteltiin myös mahdollisista leikkausvaihtoehdoista ja -paikkakunnista, operaation kustannuksista, veneen ylösnostosta ja matkan jatkumisen edellytyksistä. Seuraava päivä meni taas kokonaan tuskaisessa istumisessa odotushuoneessa ja magneettikuvauksessa. Perjantaina 23.9. päästiin taas uusien kuvien kanssa tohtori Lallemandin pakeille. Tässä välissä olivat ilmeisesti kortisoni ja vahvat kipulääkkeet tehneet tehtävänsä ja olin nukkunut edellisen yön erittäin hyvin ensimmäisen kerran lähes kuukauteen. Magneettikuvista kävi ilmi, että todennäköisesti välilevyn keskustan hyytelömäinen erittäin hapan aine oli luiskahtanut osittain ulos paikaltaan ja ärsytti lonkkahermoa kemiallisesti. Kortisoni oli ilmeisesti supistanut ulkopuolella olevan hyytelön kokoa ja poistanut jatkuvan kivun. Myöskin ulostulleen aineen määrä oli pienempi mitä tohtori oli odottanut. Uutiset olivat siis lupaavia ja toiveita herättäviä.

Purjehduslupaa ei tohtori Serge Lallemand vielä voinut myöntää. Syödään nyt hänen määräämänsä lääkekuuri loppuun ja katsotaan tilannetta uudelleen maanantaina 3.10.2011. Jos kunto edellyttää, hän antaa luvan matkan jatkamiselle ja määrää samanlaisen kuurin varalle, jos tauti iske uudelleen keskellä valtamerta. Jos lupa saadaan ja matkaa päästään jatkamaan, olen suunnitellut, että purjehdimme täältä Papeetesta nonstoppina Whangareihin Uuteen-Seelantiin – matkaa 2300 Nm (4300 km). Monta suunniteltua paikkaa jää näkemättä, mutta minkäs teet! Jos purjehduslupaa ei tule…no sitä vaihtoehtoa ei nyt viitsi edes vielä ajatella.












 

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

TAHITI, PAPEETE 1.- 13.9.2011

VIERAILEVIA LAIVOJA

Tutkimusalus Tara saapui eräänä päivänä Papeeteen. Sille oli varattu ihan paraatipaikka täällä satama-altaassa ja laiturille oli pystytetty katokset tuoleineen vastaanottoseremonioita varten. Tahitilaiseen tapaan Taran miehistölle annettiin leit kaulaan ja paikalliset tanssijat ukulele-rumpuryhmineen toivottivat tutkijat tervetulleiksi. Musiikkiesityksen jälkeen pidettiin puheita puolin ja toisin, kaikki tietysti ranskaksi. 


Paikalla oli televisio, radio ja lehtitoimittajia. Tara tekee 3-vuotista maailman merien tutkimusmatkaa, jota monet kansainväliset järjestöt tukevat mm. YK. Alumiinialus on hyvin erikoisen näköinen ja varmasti hyvin mielenkiintoinen myös sisätiloiltaan. Näimme Taran ensimmäisen kerran ankkurissa Academy Bayllä Galapagoksella. Täältä Tahitilta Tara jatkoi matkaansa Havaijille ja sieltä pohjoiseen San Franciscoon.


Toinen vielä enemmän huomiota saanut, mutta ilman puheita, oli Dawn Princess-risteilylaiva. Saman yhtiön laivoja olemme nähneet pitkin matkaa. Papeetessa oli järjestetty jos jonkinlaista perinne-esitystä ja erilaisia myyntikojuja risteilylaivan turisteja silmällä pitäen. Pienessä kaupungissa tällaisen laivan matkustajamäärä jo näkyy ja tuntuu. Mekin jouduimme ihmettelyn kohteeksi, kun kävelimme paikalliseen tapaan patongit kainalossa.


Meitä tavallisia purjehtijoita, luksus-charterveneitä tai Greenpeacen Esperanza-laivaa ei kummemmilla seremonioilla ole tervehditty. Esperanza-laivan missiota emme tiedä, mutta muistamme hyvin, miten Rainbow Warrior-laivalle kävi.


Polynesia on ollut Ranskalle strategisesti tärkeä alue ja vuonna 1963 Ranska valitsi Tuamotu-atolleilta Mururoan ja Fangataufan atollit tuleviksi ydinkoealueiksi. Ilmakehässä tehdyt ydinkokeet alkoivat vuonna 1966. Kun muut valtiot luopuivat kyseisistä kokeista, Ranska teki poraukset atollien laguunien sydämeen ja siirsi kokeensa maan alle. Testit jatkuivat aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin ne kohtasivat suurta vastustusta ihan kansainvälisesti. Ydinkokeet olivat sen verran iso asia, että niistä kerrottiin myös Suomen uutisissa. Varsinainen uutispommi saatiin, kun Ranskan agenteiksi paljastuneet miehet upottivat Greenpeace-järjestön Rainbow Warrior-laivan Uuden Seelannin Aucklandissa vuonna 1985. Laiva oli valmistelemassa protestimatkaa Tuamotu-atolleille. Yksi laivalla ollut valokuvaaja kuoli välikohtauksessa. Vuonna 1996 Ranska ilmoitti luopuvansa ydinkokeista Tyynen meren alueella. Sen jälkeen onkin sitten kiistelty siitä, onko ydinkokeilla ollut mitään vaikutusta työntekijöihin, ympäristöön ja herkkään korallieläimistöön. Tänä päivänä tuntuu ihan uskomattomalta, että tällaisia kokeita on voitu tehdä vielä alle 15 vuotta sitten. Onko ympäristötietoisuus herännyt toden teolla vasta 2000-luvulla?

ROULOTTES


Pakettiautoon rakennettu ravintolakeittiö ja auton ympärille kootut pöydät ja tuolit, siinä roulotte lyhykäisyydessään. Yhtä varmasti kuin aurinko laskee, ajavat pakettiautot satama-alueen puistoon ja alkavat vimmatulla vauhdilla purkaa tuoleja ja pöytiä kyydistä. 


Sen jälkeen puretaan vielä mahdolliset grillit ja vastaavat – ulkoilmaravintola on valmis. Enemmistö ravintolayrittäjistä on kiinalaisia, niinpä ravintolanimet viittaavat kovasti Kiinaan. 


Ruokatarjonta on paikallisesta herkusta poisson crusta (kookosmaidossa raakakypsytettyä kalaa) ja tonnikalasashimista kaikkiin peruskiinalaisiin ruokiin, voi sieltä saada pihvin ranskalaisillakin niin halutessaan. Roulotte-ravintola-alue on oikein iltanähtävyys täällä Papeetessa ja ensimmäiseksi pistää silmään paikan siisteys.

MARCHÉ DE PAPE´ETE


Aivan kaupungin ytimessä on vilkas ja värikäs kauppahalli. Tarjolla olevaa tavaraa on eksoottisista merenelävistä tummiin helmiin, paljon erilaisia korituotteita ja Monoï-tuotteita, jotka on valmistettu kookosöljystä ja tiare-kukista kaikenlaiseen ihonhoitoon. 


Melkein joka päivä ukulelebändi soittaa ja laulaa hyväntuulista musiikkiaan kauppahallin alakerrassa. Hallissa on kaupungin parhaat vihannes- ja hedelmävalikoimat. Vilkkain hetki hallissa ajoittuu erikoiseen aikaan, sunnuntaiaamuun noin kello 7, juuri ennen kirkonmenoja.

MOOREA

Teimme päiväretken läheiselle Moorean saarelle, vuokrasimme auton ja kiertelimme tarkkaan koko paikan. Mooreaan on täältä Papeetesta sekä lautta- että lentokoneyhteys. Saari on näköetäisyydellä. Purjehtijat ankkuroivat mielellään Cook's Baylle, vaikka se on suhteellisen syvä. Toinen hyvä ankkurointipaikka on Opunohu Bay, jonka uimarannalle on helppo ja hyvä jättää jolla, jos maihin on asiaa. 


Vierailimme Rotui-vuorella, josta avautui näkymät edellä mainituille lahdille. Mooreaa ympäröi myös atolliriutta. Saaren ja riutan väliin jäävä korallimeri välkehtii, jos mahdollista, vieläkin useammissa turkoosin sävyissä kuin Tahitilla. Sen ovat huomanneet niin suuret kansainväliset hotelliketjut kuin pienet paikalliset yrittäjätkin.


Tavallinen kulkija pääsee uimaan oikeastaan vain kahdessa paikassa koko saarella, muut rannat on hyvin tarkkaan aidattu. Tällä saarella käy eniten turisteja ja turismin koettua lama-ajat on moni alan yrittäjä joutunut koville. Ei siellä nytkään turisteja ruuhkaksi asti ollut, kovin oli hiljaista ja rauhallista. Moorea on ananaksen viljelykeskus. Ananaspeltoja kyllä näimme, mutta kaikki hedelmät oli korjattu pois, kuivahtaneet kasvin lehdet enää törröttivät. Ananaksia myydään joka paikassa. Ne ovat suhteellisen pienikokoisia, mutta todella mehukkaita ja makeita. Päivän päätteeksi menimme vielä uimarannalle, jossa oli paljon paikallisia, mutta myös tahitilaisia koululaisia, isoja ja pieniä, ilmeisesti retkipäivää viettämässä. 


TUMMA HELMI

Tahitin tummia helmiä (Tahitian Black Pearl) on tarjolla kaikkialla. Papeetessakin on helmiliikkeitä varmasti kymmeniä, jopa liikkeen yhteyteen ovelasti perustettu helmimuseo. Moorealla meille pidettiin lyhyt helmioppitunti siitä, miten helmiä viljellään, mistä tumma väri syntyy, miten helmet luokitellaan ja nimetään muotonsa mukaan. Vaikka helmiä markkinoidaan Tahitin helminä, todellisuudessa helmet viljellään Tuamotu-atolleilla, missä merivesi on tasaisen suolaista. Helmenviljely on tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja aikaa vaativaa työtä. Se on suhteellisen nuori elinkeino, vasta noin 30 vuotta sitten perustettiin ensimmäiset helmiviljelmät aasialaisin opein. Helmiä tai niistä tehtyjä koruja löytyy varmasti jokaiselle kukkarolle. Matkamuisto ostettiin Annellekin, jonka mielestä helmet ovat oiva matkamuisto purjehtijoille, kun vievät niin vähän tilaa eivätkä paina paljon.


BOUGAINVILLE JA BRANDO

Tahitin historia vilisee löytöretkeilijöiden ja heidän laivojensa nimiä mm. kapteeni Cook ja purjelaiva Bounty. Louis-Antoine de Bougainville oli James Cookin aikalaisia ja hänelle on omistettu puistokin täällä Papeetessa. Bougainvillen mukaan on nimetty eteläamerikkalainen eri väreissä kukkiva köynnöskasvi, joka viihtyy kaikissa lämpimissä maissa.

1700-luvun lopulla samoihin aikoihin Cookin ja Bougainvillen kanssa Bounty-laivalla syttyi kapina täällä Tahitilla. Aihe on ollut sen verran kiehtova, että siitä on tehty useampikin elokuva, Kapina laivalla (Mutinity on the Bounty), 1960-luvulla toista pääosaa esitti Marlon Brando. Filmaus ja Tahiti olivat aika kohtalokkaat Brandolle, hän rakastui tahitilaiseen vastanäyttelijäänsä ja osti täältä saaren, Tetiaroan. Tänä päivänä saarelle tehdään charter-purjehduksia Papeetesta. Riutan sisäpuolelle purjeveneillä ei pääse, koska tällä riutalla ei ole yhtään läpiajokanavaa, joten jolla on ainut sopiva kulkuväline loppumatkalle. Kuuleman mukaan Brandon elinajan hyvin luonnonvaraisena pidetty saari on kokemassa kovaa muutosta perikunnan rakentaessa sinne erilaisia turistitäkyjä, joista suurin osa on vielä kuitenkin suunnitteluasteella.

MESAANIMASTO


Kait se on niin, että hyvää kannattaa odottaa. Vihdoin uskomme, että mesaanimaston takilointi ja vanttien ainevahvuudet ovat oikeassa mallissa. Emme reilut kaksi vuotta sitten arvanneet, millaisen murheenkryynin ja stressinaiheen se tulisi meille aiheuttamaan. Mesaanimastosta voisimme kirjoittaa vaikka romaanin tai ainakin novellikokoelman. Lähtiessämme Suomesta uskoimme siellä olevan takilointiasiantuntija Veikko Pilven lausuntoon koskien sekä rikausta että vanttien ainevahvuutta. Mastomme oli jo kerran mennyt mereen Viron edustalla ja se "korjattiin" Pilven yrityksessä Vene Bremerillä ja hänelle tehtiin useaan kertaan selväksi, että olimme suuntaamassa valtamerille. Esittäessämme vanttien vaihtoa paksumpaan materiaaliin, hän totesi, että kyllä nämä vahvuudet riittävät mesaanimastoon. Ikään kuin kaikki mesaanimastot olisivat saman kokoisia ja painoisia. Nyt tiedämme, ettei hän ole asiantuntija, vaikka sellaisessa ominaisuudessa työtään tekeekin. Puoli maailmaa on seilattu ja vantteja on napsahdellut poikki tämän tästä siten, että jonkin tasoinen hätärikaus on jouduttu suorittamaan kaikilla pidemmillä väleillä. Useammassa paikassa olemme esittäneet ongelmaa paikallisille "ammattimiehille", mutta kukaan ei ole ottanut asiaamme millään tavalla vakavasti tai paneutunut siihen. Jos olisimme kaikkien alojen asiantuntijoita, niin kuin esim. takilointialan, emme kyselisi emmekä tarvitsisi sen alan ihmisten palveluja, tekisimme tietysti itse. 


Saavuttuamme Papeeteen mesaanimasto oli numero yksi tehtävälistallamme. Ari soitti paikalliseen takilointiyritykseen ja kertoi kahden vuoden kokemuksistamme. Ensimmäisen kerran kuulimme asiantuntijan puhuvan geometriasta ja siihen liittyvästä ongelmasta, näkemättä edes mastoa. Erikoiset sanat eivät meitä ennenkään ole hämänneet, mutta sen verran ko. ainetta koulussa opiskelleina ymmärsimme, että Api Yachtingin Cristophe puhui vanttien kiinnityskulmista. Hän tuli tietysti käymään Seilissä ja totesi: 'It's a joke!' (Se on vitsi!) – siis mesaanimasto ja sen takilointi. Vene painaa 20 tonnia, mesaanimasto muutaman sata kiloa, maston huippu on 13 metrin korkeudessa meren pinnasta ja meillä on 5 millin vaijerit. Hän ihmetteli, miten kukaan itseään asiantuntijaksi kutsuva on voinut päästää käsistään tällaisen ratkaisun. Mesaanimaston ei kuulu tanssia rock'n rollia, kun vantista vähän nytkäyttää. Asiaa aika paljon miettineinä olemme jotenkin tulleet siihen tulokseen, että monet pitävät mesaanimastoa lapsipuolen asemassa, vaikka se olisi yhtä korkea kuin jonkun toisen veneen päämasto. Purje toki on pienempi, mutta ensinhän pitäisi saada pelkkä masto pysymään pystyssä!


Mesaanimasto on nyt kunnossa, mutta nyt iski kippariin iskiastyyppinen vaiva. Sille ei tehnyt ainakaan parempaa se, että jouduimme viemään Seilin parikin kertaa rikifirman laituriin. Kippari kuitenkin priorisoi kauan odotetun mesaanin korjauksen ja päätti hoitaa omat vaivansa sen jälkeen. Paikallisen lääkärin vastaanotolle oli pakko kävellä kivusta huolimatta. Jonoa oli kadulle asti, mutta etuilevien eläkeläisten tapaan kävelimme suoraan sisään ilmoittautumaan. Ystävällinen vastaanottovirkailija sanoi, että Ari pääsee vastaanotolle parissa minuutissa eli koko jonon ohi. Kukaan ei odotussalissa protestoinut asiaa, vaan nauroivat hyväntahtoisesti Arin maksaessa lääkäripalkkiota ja kiittäessä: 'Maururuu!' Viereisestä apteekista lunastimme lääkkeet ja Ari siirtyi Seiliin lepäämään. Anne lähti muille asioille. Lähtömme Papeetesta viivästyy, mutta kipparin on tervehdyttävä liikuntakuntoon, ennen kuin voimme ajatella purjehdusta eteenpäin.

Viikonlopun nettilehdistä luimme uutisen, että Vancouverin saarella Kanadassa on sattunut 6,3 magnituudin maanjäristys jossain Nanaimon ja Port Hardyn välimaastossa. Alue on hyvinkin tuttua viimevuotiselta USA-Kanada –matkailuautokierrokselta. Onneksi saari on pohjoisosaltaan aika harvaan asuttua, uutiset eivät kertoneet vielä mitään vahingoista. Ehkä niitä ei olekaan.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

TAHITI, PAPEETE 3.-31.8.2011


UKULELE, KANOOTTI, TIARE, HIBISCUS

Ollaan viihdytty oikein hyvin täällä Tahitilla ja huomattu, että katu-uskottavalla tahitilaismiehellä on oltava aina mukana joko kauniisti maalattu kanootin (piroguen) mela, ukulele tai kitara. Melominen on tosi suosittu harrastus ja toisaalta kaupungilla tuskin pystyy kulkemaan päiväsaikaan kuulematta ukulelen iloista soittoa.


Tahitilainen ukulele on kolmionmallinen, aika lailla balalaikkaa muistuttava soitin. Saimme oikein oppitunnin erilaisista ukuleleista, kun tapasimme chileläispariskunnan. Mies on syntyisin Rapa Nuilta, Pääsiäissaarilta ja on taidokas soittaja. Sormet juoksivat kielillä sellaista vauhtia, ettei niitä välillä pystynyt erottamaan. 


He lainasivat meille pari DVD:tä, jotka kertoivat Pääsiäissaarten historiasta ja Mata Rangi II-olkilaivasta, joka purjehti Chilestä Nuku Hivalle Marquesas-saarille. Tämä ukulelemies oli sielläkin mukana. Olkilaivalla purjehtiminen ei ollut ihan ongelmatonta, kun valtameren erilaiset ötökät pesiytyivät pohjaan ja koko rakennelma alkoi mädäntyä. Niinpä Nuku Hivalle saapunut alus oli enää puolet alkuperäisestä koosta.

Monetkaan tahitilaiset eivät lähde liikkeelle ilman kukkaa korvan takana. Gardenian sukuun kuuluva, huumaavasti tuoksuva tiare on suosituin kukka. Hyvää kakkossijaa pitävät eriväriset hibiskukset, jotka taas ovat ehdottomasti suosituimpia aiheita kaikissa tekstiileissä. Pientä tiare-kukkaa kerrotaan kerättävän Tahitilla jopa 300.000 kpl päivässä. Ei ihme, että niitä on teelautasilla tarjolla otettavaksi monissa paikoissa.


ARKIASKAREET

Jollaa jouduttiin käyttämään pari kertaa korjaamolla, ennen kuin ilma alkoi pysyä ponttoneissa. Paikallinen yleismies Gilles teki kaikenlaisia pikkukorjauksia Seilissä: ankkurivinssin pohja tehtiin uusiksi lasikuidusta, generaattorin vesipumppu korjattiin ja Ari vaihtoi makeavesipumpun uuteen. Ari on myös päivittäin hionut ja pohjamaalannut ruostepaikkoja. Vesilinja on selvästi liian alhaalla ja kylkiin tarttunut levä ei irtoa millään ilveellä. Seuraavan kerran, kun Seili nostetaan kuiville, vesilinjaa nostetaan n. 15 sentillä. Anne on tehnyt sisäsiivouksia ja erilaisia järjestelyjä. Pyykinpesua riittää vaikka joka päivälle, kun makeaa vettä on saatavilla. Yhtenä päivänä tuuletimme koko vaatekomeron sisällön ja samalla tuli komero siivottua.


Kotiruokaa on tehty ja Seilin uuni on ollut kovassa käytössä. Grilliäkin pääsimme vihdoin taas käyttämään, kun löysimme paikallisesta venetarvikeliikkeestä uuden telineen grilliin. Entinen teline katkesi ja putosi mereen Galapagoksella kerran, kun taksiveneen suojakuomu osui siihen kovassa mainingissa. Onneksi itse grilli jäi roikkumaan suojapussin varaan. Aikamoisella tuurilla tämä samanmerkkinen teline löytyi, kun oli myymälän viimeinen. Sen jälkeen olemme grillailleet aina silloin tällöin ja saaneet vaihtelua ruokavalioon. 


Olemme nauttineet tuoreita eksoottisia hedelmiä melkein päivittäin; mm. mangot, ananakset, appelsiinit, pamplemousset ovat niin herkullisia ja mehukkaita. Kaikkein erikoisin maisteltu hedelmä on rambutiini, pieni, piikikäs ja punainen, joka on aika mauton. Sitä taidetaankin käyttää enemmän lihan mureuttamiseen.

Meidän lähikaupaksi on muodostunut Champion ihan kävelymatkan päässä, mutta olemme käyneet paikallisbussin kyydillä kauppareissuja myös Carrefourin laajempiin valikoimiin.

KOHTAAMISIA

Ehkä kaikkein yllättävin kohtaaminen tapahtui tässä Papeeten rantakadulla, kun olimme menossa jollekin asialle ja Ari huomasi tutun pariskunnan tutkivan helmikaupan ikkunaa. Anne olisi kävellyt ohi mitään huomaamatta. Siinä olivat toden totta Mercedes ja Karsten FortyTwo-veneestä, jotka ensimmäisen kerran tapasimme La Gomeralla ja sen jälkeen vielä kerran Kap Verden Mindelossa. Olimme aivan varmoja, ettemme heihin enää törmäisi, kun ovat olleet niin paljon edellä meitä. Oli pakko siirtyä lähimpään baariin juttelemaan päällimmäiset kuulumiset. Sen jälkeen he kävivät vielä toisena päivänä Seilissä.

Sitten Carrefourin kauppareissuilla olemme melkein joka kerran tavanneet jonkun tutun purjehtijan aiemmista paikoista. Kerran bussipysäkillä istui australialaiskippari, joka on tuttu meille Panaman kanavalta ja Galapagokselta. Toisella kertaa törmäsimme Rio-veneen George-kippariin, joka oli Marina Tainassa suunnittelemassa jatkoa. Hän on myös tuttu Panamasta ja Galapagokselta. Galapagoksen ja Marquesasin välisellä legillä VHF-yhteyden takana ollut Mango-veneen miehistö tuli tervehtimään meitä täällä Papeetessa.

Laiturinaapuriksemme saapui ruotsalaisvene, s/y Ambika, jonka miehistö Erja ja Lasse tulivat meille tutuiksi. Erja on suomalaisesta perheestä, vaikka onkin syntynyt Ruotsissa. Vietimme monta hauskaa hetkeä toistemme veneissä ja parantelimme maailmaa. Erja ja Lasse tarjosivat meille herkullisen illallisen veneellään ja veimme heille tuliaisiksi leit tahitilaiseen tapaan. Tilanne oli tietysti ikuistettava kameralla. Ambika-vene viipyi laiturissa vajaan viikon ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin. Uskomme, että tapaamme vielä.


AJANVIETE

Internet on ollut ahkerassa käytössä, vaikka yhteydet välillä pätkivät. Kirjojakin on luettu. Anne sai loppuun melkein 600-sivuisen dekkarin, Rött regn, jonka Ari on jo aiemmin lukenut. Jännitys säilyi kirjan viimeisille sivuille ja loppuratkaisu oli yllättävä, hyvä kirja. Nyt on menossa oikein pientä pränttiä ruotsinkielellä ajankohtaistakin ajankohtaisemmasta aiheesta, Al-Qaidasta ja 911-terroriteosta tai paremminkin Al-Qaidan historiasta ja asioista, jotka johtivat mainittuun terroriin. Sitten ollaan yritetty ratkoa ristisanatehtäviä. Meillä on ristikkolehtiä helpohkoista haastaviin ja nyt on menossa asiantuntijoiden haastavaksi rankkaama ristikko. Olemme uhranneet mietiskelyyn tunteja eikä jo ratkaistuista sanoista ole mitään apua ratkaisua vailla oleviin…

Perjantai-iltaisin täällä Papeetessa ihmiset lähtevät ulos syömään ja juhlimaan. Monissa baareissa on live-bändejä soittamassa. Olemme useana perjantaina käyneet yhdessä paikallisten suosimassa baarissa kuuntelemassa lähinnä tahitilaista tämän päivän musiikkia. Se on vähän sellainen karaoke-periaatteella toimiva homma, kun laulamaan halukas voi ottaa mikrofonin ja luikauttaa oman versionsa. Useimmat laulajat ovat niin ujoja, että hakeutuvat johonkin nurkkaan mikkinsä kanssa tai ainakin kääntävät selkänsä yleisölle. Yleisesti ottaen lauluesitykset ovat hyviä. Kitaraakin voi mennä soittamaan niin halutessaan. Täällä olemme päässeet näkemään tavallisia tahitilaisia ja tulleet myös tutuiksi mahu-nimityksen saaneen tahitilaisen kummallisuuden kanssa. Mahu on poika, joka kasvatetaan tytöksi. Vanha perinne, jolla kait ensisijaisesti on haluttu luoda vanhuudenturva vanhemmille. Perheissä, missä tällainen ratkaisu on tehty, usein vanhin poika valitaan mahuksi ja hänen elämänsä muuttuu siitä hetkestä tytön elämäksi. Mahu kasvatetaan nöyräksi palvelijaksi, jotkut vertaavat orjaan, aletaan pukea tytön vaatteisiin ja opetetaan tytön elkeet ja liikkeet. Näemme jatkuvasti sekä nuoria että vanhenevia mahuja. Monet heistä ovat palveluammateissa ja elehtivät ylinaisellisesti, mutta möreää ääntään he eivät yritä peittää. Pojaksi syntynyt ja tytöksi kasvatettu elää elämänsä toisten palvelijana ja naimattomana, ellei sitten tee jossain vaiheessa jotain radikaalia irtiottoa.


Keskellä tytöksi kasvatettu ystävämme Stephanie (alunperin Christophe) - oikein mukava ihminen.

Täällä karaokebaarissa meille molemmille tuli mieleen yksi lapsuudessa kuultu kappale: 'Putti-putti-kanne-hana-e…'. Ari muisteli, että heille kotiin tämän levyn on täytynyt tulla rammarin mukana, jonka Sulo-isä oli voittanut arpajaisista. Levy kuulemma poikkesi niin selvästi isän musiikkimausta. Kuuntelimme ko. kappaleen YouTubesta sekä suomeksi että englanniksi. Niinhän siinä suomenkielisessä versiossa lauletaan, että se on havaijinkieltä. Kuitenkin siinä lauletaan vahinesta (naisesta) sama sana on tahitin kielessäkin. Hassua, että meille tuli juuri sama kappale mieleen. Tosin siihen maailmanaikaan äänitteellä oli aika tavalla pitempi elinkaari kuin tänä päivänä eikä mistään musiikkitulvasta voinut puhua.
 

Marieke III:n kippari Ingvar antoi ystävällisesti meille pinon DVD:itä BBC:n dokumenttisarjasta Blue Planet, jossa David Attenborough omaan leppoisaan tyyliinsä kertoilee valtameristä ja niiden eläimistä. Toinen DVD-setti käsittelee Deep Blue Planet elokuvateattereihin tarkoitetun dokumentin valmistusta ja taitaa itse dokkarikin olla yhdellä levyllä. Katseltavaa on useita kymmeniä tunteja ja olemme vasta alussa. Jo nyt nämä dokumentit ovat tuoneet paljon lisätietoa siitä, mitä olemme noilla pitkillä purjehduslegeillä nähneet ja kokeneet. Sille yhdelle upealle, meitä seuranneelle, keltaeväiselle kalalle (kait Galapagoksen ja Marquesasin välillä) löytyi nimi. Se on keltaevätonnikala. Tummassa meressä pimeän aikaan hohtaa eri neonvärejä. Ilmiö on tuttu kaikille matkapurjehtijoille. Selitys on se, että auringonlaskun jälkeen pienet, neonväriset eliöt satojen metrien syvyydestä nousevat pintaan ruokailemaan painuakseen takaisin päivän koittaessa. Juuri näitä eliöitä arvellaan sen harvinaisen yölokin metsästävän, joka laskeutui Seiliin vähän Galapagoksen jälkeen. Sanotaan jopa, että punainen rengas yölokin silmän ympärillä auttaa sitä näkemään näitä eliöitä.

Olisimme menneet ihan oikeisiin elokuviin. Tiedustelimme kassalta, puhutaanko filmillä englantia. Kassalla olleet asiakkaatkin alkoivat innokkaasti selvittää, että ehdottomasti poikkeuksetta kaikki filmit on dubattu ranskankielellä. Se niistä elokuvista sitten.


Kun on alla korjattu jolla, pääsemme liikkumaan sillä vähän pitemmälle. Teimme retken Marina Tainaan, jossa tapasimme jälleen yhden tutun sveitsiläispariskunnan Hiva Oalta. Matka Papeetesta Marina Tainaan taittuu saaren ja valliriutan välistä kapeaa väylää, jota ympäröi kaikissa mahdollisissa turkoosinväreissä hehkuva korallimeri. Melkein pitää itseään nipistää uskoakseen, että näin kauniit värit ovat todellisuutta. Edes parhaimpiin mainoskuviin ei saada näitä värejä vangittua. 


Paluumatkalla pysähdyimme muiden paikallisten tapaan matalaan veteen korallien kohdalle ja lähdimme snorklailemaan upean värisen veteen. Kaikki korallin perusjutut olivat heti siinä; mustia merisiilejä, metrin halkaisijaltaan oleva meritähti, erilaisia merimakkaroita, puhumattakaan erivärisistä ja –kokoisista kaloista. Tosin ihan tässä laiturissakin näkee kaikenlaisia kaloja esim. kummallisen mallisia laatikkokaloja.

FLUNSSAN POTEMISTA

Kulunut viikko on mennyt Arilta enemmän ja vähemmän sitkeä flunssan hoitoon. Tässä ilmanalassa flunssan kanssa eläminen on tuskaisaa. Välillä toipuminen näytti jo paremmalta, mutta sitten tuli pieni takapakki. Annekin on tuntenut pieniä oireita ja hoidellut niitä taudin pelossa. Täällä on tähän aikaan vuodesta kuulemma paljon flunssaa liikkeellä.

Edellisen blogipäivityksen jälkeen ja kaiken edellä kerrotun lisäksi kotimaasta kantautuneiden iloisten uutisten myötä totuttelemme ajatukseen uudesta tulevaisuuden roolista.