torstai 4. elokuuta 2011

TAHITI, PAPEETE 16.7.-2.8.2011

 

Seilissäkin liehuu nyt myös Ranskan Polynesian lippu Ranskan lipun yläpuolella. Ranskan Polynesian Marquesas-saaret vaihtuivat Seurasaariksi (Society Islands) saavuttuamme tänne Tahitille. Ensimmäinen tuttu vene ja tutut kasvot näkyivät viereisellä laiturilla, kun Marieke III:n Seija vilkutteli meille iloisesti. 
 
 

Vähän myöhemmin tapasimme myös Ingvarin ja sen jälkeen vietimme monta yhteistä päivää Tahitin perinnetapahtumassa ja saarikierroksella. Sen lisäksi nautimme parit illalliset heidän kanssaan, joista ilman muuta mieleenpainuvin ja herkullisin oli heidän veneellään tarjoiltu mahi-mahi ranskalaisen ohjeen mukaan valmistettuna. Seija ja Ingvar olivat jo tehneet tuttavuutta paikallisten ihmisten kanssa, kadehdittavan helppoa tuo tutustuminen, kun Seija puhuu sujuvaa ranskaa. Me yritämme saada asioitamme hoidetuiksi pienen punaisen sanakirjan avulla. Yksi tällainen tuttavuus lähti kuljettamaan meitä Heiva-juhliin liittyvään perinnetapahtumaan. Hän olisi tullut noutamaankin, mutta kieltäydyimme kohteliaasti.

HEIVA

Tapahtumapaikalla oli valtava määrä kirkasvärisiin kangaskuoseihin pukeutuneita ihmisiä, pieni ryhmä soitti iloista ukulelemusiikkia ja naiskeihäänheittäjät valmistautuivat heittämään teräviä keihäitään kookospähkinään, joka oli 7,5 metrin korkuisen tangon nokassa. 

 
 

Naisilla oli tietysti värikkäät vaatteet ja mitä taidokkaimpia kukkasidoksia koristuksena ja tuomassa hyvää onnea. 
 
 

Seuraava laji oli miesten laji; 70-180 kilon painoisten kivien nosto. Miehillä oli värikkäät lannevaatteet ja erilaisia kasveista tehtyjä koristeita kaulassa, päässä ja nilkoissa. Perinnelajeista jotkut näköjään elävät uutta elämää esim. vahvin mies/nainen –kilpailuissa. Niissähän nähdään juuri tällaisia osakilpailuja. 
 
 

Kilpailujen välillä eri saarilta tulleet soitto-, laulu- ja tanssiryhmät esittivät perinnetanssejaan, siis hulaa ja vastaavaa. Ihmeellistä miten täällä saarilla lantionliike on niin irtonaista riippumatta tanssijan ruumiinrakenteesta. Näimme ensimmäiset kaislahameet, kaikenlaisia tatuointeja ja kehomaalauksia. Seuraava polvi tyytyi vielä katsojan osaan tarkkailemaan. Säestävistä soittoryhmistä ei väriä puuttunut. 
 
 

Vielä oli kilpailulajeja jäljellä: kookospähkinöiden halkaisu ja koverrus tyhjiksi kolmimiehisin joukkuein sekä kookospalmuun kiipeäminen. Kookospähkinäkisa sai yleisön lämpenemään ja eri tiimejä kannustettiin kovaäänisesti. Kirveenvarteen oli valittu selvästi jäsen, jolla oli eniten massaa. Voitokkaimman joukkueen pähkinänkovertajat olivat vanhempia miehiä, jotka ovat ilmeisesti koko ikänsä hommaa tehneet ja tekniikka siten hallussa. Lopuksi koverrettu pähkinän sisus piti vielä sulloa juuttisäkkiin.

  
Kookospalmuun kiipeäminen oli vihoviimeinen laji. Kaikenlaisia yrittäjiä oli, mutta parhaimmat kipittivät runkoa pitkin kuin apinat konsanaan. Laji taisi tulla Suomessakin tunnetuksi joitakin vuosikymmeniä sitten, kun Suomen presidentti ikuistettiin lei kaulassa palmuun kiipeämässä. 


Perinnepäivässä meitä hemmoteltiin sellaisella värikylläisyydellä, että koko ajan piti räpsiä kuvia. Pääsimme kerralla hyppäämään polynesialaiseen maailmaan, jossa on kyllä sulateltavaa pitkäksi aikaa.

Meillä ei ollut järjestettyä paluukyytiä, takseja ei näkynyt ja bussit eivät kulkeneet sunnuntaina. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi liftaus. Päätimme heti jakautua pareittain lisätäksemme mahdollisuuksiamme jo suhteellisen täysiin autoihin. Eipä tarvinnut edes peukaloa nostaa, kun ensimmäiset kyydin tarjoajat ilmaantuivat ja toivat ihan perille venelaituriin asti. Meillä ei paljon puhuttavaa ollut, kun yhteinen kieli puuttui. Matkalla kuitenkin selvisi, että meille kyydin tarjonnut pariskunta oli kotoisin Marquesas-saarilta. Seija ja Ingvar sen sijaan pääsivät tietenkin parempaan tuttavuuteen ja kutsuivat kuskinsa veneelle sillä seurauksella, että hän tarjoutui esittelemään meille neljälle Tahiti-saarta.

Heiva on koko heinäkuun ajan Tahitilla vietettävä perinnejuhla, jonka tapahtumiin ei voi olla törmäämättä, jos vähänkään liikkuu esim. Papeetessa. Mekin jouduimme kauppareissulla keskelle hedelmänkantokilpailua. Yhtenä viikonloppuna oli purjehduskilpailu perinneveneillä. Tapahtumia järjestetään joka puolella saarta.




SAARIKIERROS

Seijan ja Ingvarin tuttavaksi tullut mies oli Pierre Leontjeff, lomalla oleva opettaja, jolla on venäläiset sukujuuret. Hän kuljetti meitä ympäri saarta idyllistä Tahiti Itiä myöten. Viimeistään tällöin on pakko uskoa olevansa varsinaisella paratiisisaarella. Täällä on kaikkea, mitä sellaiselta voi odottaa – mutta hintataso on karkottanut tavalliset turistit. Hotelleja seisoo jopa tyhjillään. Tahitin pitäisi nopeasti tehdä jotain, sillä Papeeten kaduilla asustavista irtolaisista päätellen omallakaan kansalla, ainakaan kaikilla, ei ole varaa. Tavalliset turistit eivät halua maksaa tuhansia euroja tai dollareita ensin lentolipuista ja toista mokomaa oleskelusta täällä, kun edullisempiakin kohteita on olemassa. Kuitenkin tällä polynesialaisella saarella on ihan oma viehätyksensä, jota on vaikea selittää. 



Ihmiset ovat yliystävällisiä ja hymyileviä. Pierre esitteli meille kaikenlaisia kasveja ja puita, joiden hedelmistä suurin osa on syötäviä. Aika monia hedelmiä tuli maistetuksi. Tämänkin verran matkustaneina meidän oli vaikea uskoa, että Pierre teki tämän ihan hyvästä sydämestään. Valitettavasti sitä on vähän kyynistynyt erilaisista kokemuksista ja ajattelee, että kaikilla on ketunhäntä kainalossa. Pierre oli tässä mielessä hämmästyttävä poikkeus, ihan väkisin saimme tarjota hänelle lounaan ja ostaa tankin täyteen polttoainetta.



Kävimme täälläkin Gauguin-museossa, jossa esiteltiin taiteilijan vaiheita aika perusteellisesti. Onhan hän asunut myös Tahitilla. Edelleenkään esillä ei ollut yhtään aitoa maalausta.

PAPEETE

Papeete on Ranskan Polynesian vilkas pääkaupunki, jonka keskustassa rantakadulla olemme laiturissa. Viikonloppuisin kaupunki muuttuu hyvinkin rauhalliseksi. Olemme viihtyneet hyvin vaihteeksi kaupungin sydämessä ja saaneet hoidetuiksi paljon asioita, joita oli kertynyt puutelistaan tai tehtävien luetteloon. Täältä saa lähes kaikkea, mitä purjehtija tarvitsee. Kaukaisten Panaman ja Galapagoksen tarjonnat ovat todella mitättömät verrattuna Papeeteen. Sitten saamme pitkästä aikaa maasähköä ja makeaa vettä veneeseen. Wifikin toimii ajoittain moitteettomasti. Keskustamarinasta on lyhyt matka joka paikkaan ja yleensä kävelemme kaikki asiointimatkat. Anne sai hammaslääkäriajan, kun käveli vastaanotolle. Hammas sai uuden paikan merellä irronneen ja väliaikaisesti veneellä paikatun tilalle. Hammaslääkäri ja tilat vastasivat parasta suomalaista vastaanottoa viimeistä tekniikkaa olevin laittein. Ensi näkemältä Papeetessa on jotain hyvin ranskalaista, ehkä katukahvilat ja ravintolat tuovat sen leiman. Kauniskuosiset kankaat ovat ahkerassa käytössä ravintolapöydissä, myyntipöytiä peittämässä, jopa pakkauskääreenä – aika ekologista. Vaatteissakin puuvillakangas on yleisempi kuin trikoo ja värikkäitä kangaskauppoja tuntuu olevan melkein joka kadunkulmassa.




34. hääpäiväämme päätimme viettää nauttimalla simpukoita Les 3 Brasseurs –ravintolassa. Muistelimme Calais'n vastaavia annoksia kaksi vuotta sitten ja arvelimme, että näinkö nopeasti aika kultaa muistot, kun meistä tuntui, että simpukat olivat Calais'ssa isompia. Oikein herkullisia olivat nämä pienemmätkin. Kävi meillä mielessä viimevuotinenkin hääpäivä, jota vietimme rodeossa Etelä-Dakotan Deadwoodissa.



KIELI

Ranskan Polynesiassa, kun ollaan, kaikki puhuvat täällä ranskaa ja varmaan suurin osa myös polynesian kieltä. Pierre kertoi meille, että hänen ollessa lapsi polynesian kieli oli kielletty, ranska oli maan kieli. Ajat ovat muuttuneet ja suvaitsevaisuus joka suhteessa astunut tilalle. Meillä on ollut monta hauskaa hetkeä, kun polynesiassa vilahtelee tämän tästä meidän perheen nimiä. Ora-sana on hyvin yleinen ja Ari Ora on vapaasti käännettynä elävä kuningas, anuanua on sateenkaari, ia ora na tarkoittaa hyvää päivää. Oikein harmittelimme, kun Ari ehti ajaa partansa, ennen kuin näimme kyltin Tura Ora.