maanantai 26. heinäkuuta 2010

USA, MICHIGAN 20.-24.7.2010


Toledosta on vain kivenheitto Michiganin puolelle, jossa asuu yli 10 miljoonaa henkilöä. Siellä alkoivat taas uudet tieliikennelait, joista osa oli selvääkin selvempää tekstiä (jos vammauttaa / aiheuttaa tietyöntekijän kuoleman, sakko USD7500+15 vuotta vankeutta).


LUDINGTON

Ajoimme Michigan-järven puolelle Ludingtoniin. Olimme etukäteen valinneet Kibby Creek Travel Park –nimisen alueen yöpymistä varten. Toimistossa oli nuori, ystävällinen, puoliksi ruotsalainen tyttö, joka kertoi olleensa Ruotsissa jokin aika sitten ja käyneensä Maarianhaminassakin. Tämä camping-alue oli perustettu vanhaan hedelmätarhaan. Asuntovaunupaikat olivat omena-, kirsikka- ja päärynäpuiden katveessa. Miten kaunis tämä paikka onkaan ollut keväällä, kun puut ovat kukkineet. Ensimmäisen kerran näimme päärynänraakileita puissa. Tämä paikka on kalastusvesien läheisyydessä ja omistajat olivat keksineet perustaa erillisen kalanperkaustilan pakastearkkuineen. Niinpä parkkialueella oli nähtävissä useampikin vene+traileri-yhdistelmä.


Alueella oli kahdet suihku- ja WC-tilat sekä kaksi uima-allasta. Niin kutsutulla uudella puolella oli aika vakinaisesti paikallaan pysyviä asuntovaunuja ja –autoja, joista osaa oli vaikea hahmottaa 'naamioiden' takaa.


Michigan-järven rantaa pitkin kulkeva maisemareitti oli seuraavan päivämme ohjelmassa. Maisemat alkoivat muuttua yhä vihreämmäksi sekametsäksi, jossa joskus saattoi nähdä jopa koivunkin. Michigan-järven turkoosinsininen vesi muistutti kovasti merta hiekkarantoineen. Rannat olivat tosi matalia ja hiekkapohjaisia. Taloja oli rakennettu kapealle järven ja maantien väliselle kaistaleelle. 

'Kiinanpystykorvailmiö' jätskitauolla...

Ajoimme läpi sievien pikkukaupunkien, joiden pääkatujen varret oli istutettu kukkapenkeiksi.


Jossain vaiheessa maisema muuttui dyynimäiseksi. Alueelle, jonka nimi on Nukkuvan karhun dyynit (Sleeping Bear Dunes), on tehty kiipeilypaikka. Eli maksua vastaan pääsee kiipeämään hiekkarinteeseen. Emme halunneet hiekkaa kenkiin ja pääsymaksu säästyi.


Kesannolla olevat pellot kasvavat kauniisti kukkivia luonnonkukkia, välillä vaaleanpunaisena, välillä sinisenä. Glen Arbor näytti olevan varsin vilkas pieni lomakaupunki. Tienvarsissa mainostettiin tuoreita, makeita kirsikoita ja kirsikkapiirakkaa. Mekin pysähdyimme ostamaan tuokkosellisen. Näissä kirsikoissa oli lihaa luiden ympärillä ja olivat makean mehukkaita.


 Maisemat muuttuivat välillä hedelmätarhoiksi ja viininviljelijät houkuttelivat ohikulkijoita viineillä, viininmaistajaisilla ja matkamuistomyymälöillään. Ensimmäinen suomalaiselta kalskahtava paikannimi, Omena, tuli vastaan hedelmien viljelyalueella.


ST. IGNACE

Iltapäivällä ylitimme Mackinac-sillan, joka on tänä päivänä maailman kolmanneksi pisin riippusilta. Ari on nuorena poikana ylittänyt sillan, jolloin se oli vielä maailman pisin riippusilta. Sillan pituus on vähän yli 8 kilometriä ja se yhdistää Michiganin osavaltion alemman ja ylemmän niemimaan. Asuntoautolle määrätty sillanylitysmaksu oli huikea. Ilmeisesti silta nielee muutkin tiehoitorahat, koska tie huononi merkittävästi St. Ignaceen saavuttaessa. Olimme saapuneet intiaanimaille ja Hiawathan kotiseudulle.


Vuorossa oli KOA-alue, jolla viettäisimme kaksi yötä. Netti toimi täällä ja saimme vastatuksi 'ruuhkautuneisiin' sähköpostiviesteihin. Seuraavana päivänä teimme 4 tunnin kävelyretken St. Ignacen keskustaan aivan Michigan-järven rantaan. Onneksi oli vähän pilvinen päivä ja lämpötila n. +23C astetta, juuri hyvä keli kävelemiseen. Kävelimme St. Ignacen rantakatua ja kävimme intiaanimuseossa. Täälläpäin asuneet intiaanit ovat rakentaneet kanoottinsa tuohesta, kävelleet talvella lumikengillä ja koristaneet nahkavaatteensa erivärisillä lasihelmillä. 


Palattuamme asuntoautolle oli ohjelmassa pyykinpesua. Onneksi sen saa saman tien kuivaksi kuivurissa. Ilma oli nimittäin harmaan kosteahko.

Matkamme jatkui pohjoiseen päin ja olimme varmoja, että näkisimme muodossa tai toisessa suomalaisnimiä tai suomalaisuuteen muuten viittaavaa. Meidän ei tarvinnut ajaa kuin muutama maili, kun tienvarressa mainostettiin Lehdon pasteijoita. Sitten alkoikin vaalimainosten vuoro. Niissä vilahteli suomalaisnimiä: Lahti, Huuki, Palosaari, Numinen ja Randy Ritari, jotka kaikki pyrkivät kongressiin marraskuussa pidettävissä vaaleissa. Emme paneudu tässä USAn mutkikkaaseen vaalijärjestelmään. Elokuussa taidetaan kuitenkin äänestää ensimmäisen kerran.


TOIVOLA

Ensimmäinen suomalainen paikannimi oli Tapiola, jonka suuntaan lähdimme ajamaan. Meillä on vierailla paikkakunnilla tapana usein käydä hautausmaalla. Sieltä selviää paikkakunnan historiaa, mahtisukuja ja –ihmisiä, usein paikkakunnan yleisin sukunimikin. Vähän matkaa metsän reunustamaa tietä ajettuamme näimme kirkon ja hautausmaan. Pysähdyimme ja lähdimme katsomaan hautausmaata. Sitä ennen Anne oli jo autosta pystynyt tunnistamaan hautakivistä yhden nimen: Taipale. Hautausmaa oli jotakuinkin metsän keskellä. Metsä suhisi tuulessa kuin suvi-Suomessa. Ei ihme, että suomalaiset ovat hakeutuneet täällä uudessa maassakin hyvin koti-Suomea vastaaville seuduille. Hautausmaan kiviin oli kaiverrettu suomalaisia sukunimiä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Joku Mäki oli voinut muuttaa nimensä Hilliksi, mutta etunimi Väinö viestitti suomalaisuudesta. Jatkoimme matkaan Pelkie-nimiseen kylään, siellä oli Huttusten talo, Turunen Road, Kyllonen Road sekä lestadiolaiskirkko, jonka täytyy olla suomalaisten rakentama. 


Jatkoimme matkaamme ja tulimme Nisula-nimiseen kylään. Taas pysähdyimme kirkonmäelle, jossa oli hautausmaa. Sama juttu, suomalaisia sukunimiä suurimmaksi osaksi. August Nisula Saara-vaimoineen on ilmeisesti alun alkaen asettunut tänne asumaan, kun hautakivessäkin lukee 'pioneer' ja kylä on saanut heidän mukaansa nimen. Tällä kylällä monessa talossa Amerikan ja Suomen liput liehuivat samassa salossa sulassa sovussa.

 
Nisulan-kylästä ajoimme samaa tietä eteenpäin ja joidenkin mailien kuluttua saavuimme Toivolaan, josta löysimme postitoimiston.


Aiemmin olimme ohittaneet yöpymispaikkamme Twin Lakes State Parkin, joka sijaitsi Poyhonen Roadilla. State Parkin toimistonhoitaja oli aivan innoissaan kuullessaan, että olemme Suomesta ja sanoi, että hänen amerikansuomalaiset ystävänsä pakahtuisivat ilosta, jos tapaisivat meidät. Käytyämme valitsemassa leiripaikan toimistonhoitaja oli kerinnyt selata päivän sanomalehden ja puhelinluettelon näyttääkseen, mitä suomalaisia koskevia uutisia lehdessä oli ja miten paljon suomalaisnimiä löytyy Toivolan puhelinluettelosta. Itse asiassa oikein Oulusta asti oli tulossa pappi seuraavana päivänä pitämään saarnaa juuri Pelkie-kylässä näkemäämme lestadiolaiskirkkoon. Toivolassa on asunut n. 500 suomalaista 2. maailmansodan aikoihin, johon moni amerikansuomalainen osallistui USAn joukoissa.

Maisemat täälläpäin Michigania ovat lähinnä korpierämaata, jonne suomalaiset tulivat aikoinaan metsätöihin. Näkemämme kylät olivat kuin Suomesta joltain oikein harvaan asutulta paikkakunnalta. State Park sijaitsi kauniin järven rannalla kangasmaastossa. 


Siellä oli paljon matka-autoilijoita ja telttailijoita. Täällä olisi ollut paljon aktiviteetteja: patikointia, kalastusta, golfausta, mönkkäriajelua. Talvella vastaavasti hiihtämistä, pilkkimistä ja lumikelkkailua, joille varatut ja hyvin merkityt reitit olivat näin kesällä mönkkärikäytössä. Teimme iltalenkin golfkentälle. Sitä ennen grillasimme Lake Superiorin siikaa, josta tuli todella herkullista. Kauniin aurinkoisen illan jälkeen ei millään olisi uskonut, että yöllä alkaa sataa ja sitä jatkui vielä aamullakin. Lämpötila huiteli +66F asteessa (vajaat +19C).


 


 


sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

USA, OHIO 17.- 20.7.2010


Ajoimme Marylandista Pennsylvanian kautta Ohioon lauantaipäivän aikana. Ohio on USAn keskilänttä ja se rajoittuu pohjoisessa Erie-järveen. Ohiossa on alle 12 miljoonaa asukasta. Tätä maata kierrellessämme olemme nähneet useita vahvoin, moninkertaisin piikkilanka-aidoin rajattuja laitoksia. Muualla ne ovat kulkeneet oikaisulaitosten nimellä, täällä Ohiossa ensimmäisen kerran näimme kutsuttavan vankilaksi. Kaikista piikkilangoista ja vartioinnista huolimatta viranomaisten mielessä taitaa piillä jonkin asteinen epäilys murhamiesten ja vastaavien varmasta säilytyksestä, kun tienvarren kyltti varoitti: 'Älä ota liftaria kyytiin!' Tällä kertaa ei peukalokyytiläisiä näkynyt.

NEWTON FALLS


Etsimme campingalueen nimeltään Ridge Ranch. Siellä oli tosi paljon leiriytyjiä, joista osa näytti jääneen sinne hyvinkin vakinaisiksi. Uimakelpoisen lammen ranta oli varmaan houkutellut jäämään. Alueella oli joka paikasta suhteellisen lyhyt matka toimistolle tai WC-tiloihin. Siitä huolimatta monet olivat vuokranneet tai hankkineet golfkärryn näiden asioiden toimittamiseen. 


Ridge Ranchissa oli kaikki peruspalvelut, mutta suihkusta tuli vain kylmää vettä. Virkistihän se!!! Illalla valittiin alueen paviljongissa Ridge Ranchin Idoli. Yleisö eli innoissaan mukana esityksissä. Viihdyimme täällä yhden yön ja aamulla teimme lähtöä kaikessa rauhassa. Tällä alueella olisi sunnuntaina saanut olla vaikka klo 4:ään iltapäivällä. Alueella oli myös useita amishi-suurperheitä. Naisilla oli nenäliinan kokoiset hilkat päässään, kaikilla saman kaavan mukaan ommellut leningit, ihan niin kuin pikkutytöilläkin. Ihmettelimme, ovatko hylänneet hevosajoneuvot kokonaan. Todellisuudessa nämä amishit taisivat olla menoniitteja, jotka seuraavat jonkin verran kehitystä ja käyttävät mm. autoja.


 Matkan jatkumisen varmistamiseksi meidän oli tankattava Newton Fallsin keskustassa. Huoltoaseman poika ihmetteli gallonamäärää ja sanoi, ettei ole koskaan aiemmin laskenut bensaa matkailuautoon. Se kuulosti ihmeelliseltä, kun ko. autoja on niin mahdottoman paljon tässä maassa.

Ohio tuntuu olevan täynnä maissiviljelmiä. Mekin ostimme tuoreet maissintähkät ja grillasimme ne. Kyllä olivat herkullisia, tähkää ympäröivät lehdet oikein hauduttivat maissinjyviä ja pitivät kaikki aromit tallessa.

Saavuttuamme Erie-järven eteläpuolelle ajoimme pikkutietä, joka mukaili järven rantaa. Ensin tulimme teollisuuskaupunkiin, Lorainiin, jonka suurin ja ehkä ainoa työnantaja on USS (United States Steel) –terästehdas. Kaupunki oli jotenkin uinuvan oloinen, ehkä vähän ränsistynytkin. Erilaiset nimikyltit kielivät asukkaiden olevan mm. Puolasta ja Tsekistä lähtöisin. Erie-järven ranta on tietysti suosittua asuma-aluetta ja pikkukaupungit seuraavat toisiaan. Vermilionin kaupunki oli mitä idyllisin paikka ja ihmisiäkin näkyi olevan liikkeellä.


 Erie-järven hiekkarannat olivat houkutelleet kaupunkilaisia hellettä pakoon. Ajoimme vielä Huron-nimisen kaupungin läpi ennen kuin saavuimme seuraavaan yöpymispaikkaamme.


SANDUSKY

Sandusky sijaitsee aivan Erie-järven tuntumassa. Camping-alueella ensimmäiseksi ihmettelimme sen autiutta. Täällä oli tosi vähän matkailijoita. Meitä se ei haitannut ja saimme sellaisen paikan, mistä toimiston hoitaja arveli wifi-yhteyden mahdollisesti toimivan. Se olisikin suuri helpotus, että saisimme jälkijunaan jääneen blogin ajan tasalle. Ensin kuitenkin valmistimme ruuan, tietysti grillaten. Tällä kertaa broileria, jälkiruuaksi oikein maukkaita mansikoita. Sitten läppärien kimppuun ja internetin toimivuutta testaamaan. Valitettavasti yhteys oli ontuva eikä ainakaan blogipäivityksiä kannattanut täällä edes yrittää.

Kiertelimme aluetta, jolta löytyivät kaikki peruspalvelut, mutta muuten vaikutti vähän siltä kuin paikan pitäjiltä olisi into loppumassa. Olemme käyneet niin tip-top-paikoissa, että eron huomaa oitis. Taivas pilvistyi illan tullen ja kohta jo ukkonenkin jyrisi, sadetta riitti enemmän ja vähemmän läpi yön. Olimme taas sen verran pohjoisessa, että ilma, varsinkin illalla tuntui viileältä.

EAST TOLEDO

Saavuimme Ohion ja Michiganin rajan tuntumaan Stony Ridge KOA-alueelle siinä toivossa, että wifi toimisi ja saisimme vihdoin päivitetyksi blogia. Normaalit saapumisrutiinit tehtyämme tarkistimme netin toimivuuden – eihän se toiminut. Ari kävi valittamassa toimistolla ja ehdotti wifi-systeemin uudelleen käynnistämistä (re-booting). Kohta alueen omistaja jo huristeli golfkärryllä autollemme. Hän sanoi toimineensa it-alalla 6 vuotta ja olevansa perillä näistä asioista, eikä nettiyhteyksissä 'pitäisi' olla mitään vikaa. Jotain kuitenkin tapahtui hänen käyntinsä jälkeen, kun netti alkoi jonkun ajan kuluttua toimia. Nyt pääsimme tositoimiin blogin kanssa. Saimme kulumaan tunnin jos toisenkin, ennen kuin blogipäivitykset olivat valmiit.

Teimme iltakävelylenkin KOA-alueen ympäristössä. Käveleminen ei vaan ollut kovinkaan mukavaa, kun maantien laidassa ei ollut oikein minkäänlaista piennarta ja autot ajoivat kovaa vauhtia ohi kapealla tiellä. Kait me aika kummajaisia siellä tiellä oltiin, kaikki kyllä moikkailivat meitä ja autot kohteliaasti väistivät toiselle kaistalle silloin, kun pystyivät.


Tällainen kaunotar osui silmiimme kävelylenkillä autoliikkeen pihassa.


KOA-alueella on yleensä aina myös vuokrattavia mökkejä, joita vastapäätä autopaikkamme oli. Iltakahdeksan jälkeen paikalle tuotiin joukko nuoria meksikolaismiehiä, jotka alkoivat kiireen vilkkaa grillata ja tehdä ruokaa. Ilmeisesti he olivat lisätyöväkenä läheisillä pelloilla ja majoittuivat näissä mökeissä. Aamulla hyvin aikaisin heidät haettiin töihin. Siinä vaiheessa totesimme olevamme todella hyväosaisia, yhtään ei käy kateeksi meksikolaisten työpestiä. Toisaalta heidän ollessa luvallisesti töissä USAssa se saattaa olla heille suuri mahdollisuus. Aamu valkeni pilvisenä ja ajatuksemme palasi meksikolaisiin, että heillä on tänään vähän helpompi päivä pellolla.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

USA, MARYLAND, ANNAPOLIS 6.-17.7.2010




 Jo monta kertaa olimme olleet yhteydessä perheystäväämme Eila Lewisiin. Elämämme ja kulkemisemme on huomattavasti helpottunut täällä, kun olemme voineet käyttää hänen osoitettaan. Paikalliset tietokonejärjestelmät on tehty vain amerikkalaisia osoitteita varten. Sen seurauksena hänen osoitteeseensa on tietysti alkanut tulla nimellämme kaikenlaista postia. Alkuperäinen tarkoituksemme oli vierailla Eilan luona vasta syksyllä, mutta nyt meille oli tulossa autoon liittyvää tärkeää postia ja vierailu piti ajoittaa sen mukaan. Postia odotellessa vierähti puolitoista viikkoa Eilan vieraana. Matkailuauto mahtui juuri ja juuri Eilan pihaan.




Olipa tilaisuus jutustella niitä näitä – juttelimme ja juttelimme. Emme katsoneet tv:tä, mitä nyt Ari katsoi kaksi viimeistä MM-futismatsia. Ari luki suomenkielisiä kirjoja ja Anne lehtiä. Uimme Eilan uima-altaassa, saunoimme pitkästä, pitkästä aikaa Eilan pihasaunassa, grillasimme ja teimme ruokaa.


Tapasimme Eilan naapureita ja ystäviä ja kävimme muutaman kerran ravintolassa syömässä. Söimme herkullista Marylandin 'rapukakkua' (crabcake). 

 

Anne jaksaa ihmetellä amerikkalaisen ruokakaupan runsaita valikoimia. Kävimme erilaisissa kaupoissa mm. lähiruokaa suosivassa kaupassa, joka ylpeili eri lihojen kohdalla oikein tuottajien kuvilla ja vakuutuksilla, että antibiootteja yms. aineita ei ole käytetty. Runsas leipävalikoima teki vaikutuksen, varsinkin 'musta ryssä' (Black Russian) sipulilla höystetty tummahko leipä.


Eila oli meille oivallinen 'sanakirja' ja 'tulkki'. Olemme nähneet paljon eläimiä, lintuja, kasveja yms. Nyt saimme tietää nimiä ja muutenkin taustoja erilaisille asioille. Aivan tulipunainen, töyhtöpäinen, voimakasnokkainen uroslintu on herättänyt huomiomme jo viikkoja sitten. Nyt saimme sille nimen 'kardinaali'. Naaraalla on vain punainen rinta. Olimme jo aivan unohtaneet suomenkielisen maaorava-nimen, kun niitä ei elä Suomessa. Täällä vilistelee juovaselkäisiä pikkuoravia tuon tuosta, siis maaoravia (chipmunk). Jossain Pohjois-Carolinan blogiosiossa mainitsimme sireeninnäköisen kukkivan pensaan, sen nimi on great myrtle. Se alkoi muuten juuri tehdä ensimmäisiä kukkia Eilan pihassa, odotettavissa on oikein kukkaloisto, kun kaikki nuput puhkeavat kukkaan.


Pääsimme Eilan luona kurkistamaan amerikkalaiseen arkielämään ja lukemaan paikallisia sanomalehtiä kuten Washington Postia. Marylandissa oli kunnon helleaalto ja kosteus teki siitä vielä hiostavamman. Huolimatta useasta, öisestä ukkoskuurosta ilma oli edelleen yhtä hautovan kuumaa. Silti yritimme tehdä melkein päivittäin reilun tunnin, joskus pitempiäkin kävelylenkkejä.


Annapolis on vanha pääkaupunki ja kaupungissa on merkittävä laivastoakatemia (Naval Academy). Se on erittäin arvostettu opinahjo, josta valmistuminen antaa akateemisen oppiarvon. Tänä vuonna pyrkijöitä oli 17000, hyväksyttyjä n. 1000. Niin kuin niin monessa muussakin urheilumenestys auttaa suuresti hakijaa. Naval Academyssa urheillaan paljon ja vastustajana on usein maavoimat. Akatemian filosofiana on, että urheilu antaa valmiuksia nopeaan päätöksen tekoon paineen alla ja opettaa ryhmätyöhön. Uimataito ei kuulemma ole hakijalle pakollinen, mutta päästyään akatemiasta opiskelijan täytyy pystyä uimaan vaatteet päällä täysimittainen allas päästä päähän 20 kertaa (=1000 m) ja hyppäämään 10 metristä. Opiskelu kestää 4 vuotta ja sen jälkeen pitää olla valmis 5 vuoden palvelukseen. Näitä ja paljon muita tietoja saimme ollessamme opastetulla Naval Academy-kierroksella. Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen kävelimme vielä takaisin Eilan luokse, sen päivän kävelyannos tuli täyteen.


Kävelylenkeillämme kiertelimme lähiseudun puistoja, asuinalueita, venerantoja. Eilan asuinalue on hyvin rauhallista ja idyllistä.


Ari joutui soittelemaan useaan otteeseen odottamamme postin perään ja rehellistä vastausta lähetyspäivästä ei tahtonut selvitä millään. Lopulta langan päähän osui sellainen henkilö, joka lupasi postin seuraavaan aamuun klo 10 mennessä ja näin myös tapahtui. Päivä oli perjantai ja alkoi vimmattu asioiden hoito, johon yksi päivä ei meinannut riittää mitenkään. Toisaalta oli tärkeää saada asiat hoidetuksi ennen viikonloppua. Lopulta iltakuudelta Ari palasi reissuiltaan auto Marylandin kilvissä. Matkamme voi jatkua ja Eila pääsi pakkaamaan tavaroitaan Suomen-lomaa varten. Aamulla kiittelimme Eilaa vieraanvaraisuudesta ja lähetimme hänen mukana terveisiä Suomeen. Peruutimme RV:n pihasta jatkaaksemme Pohjois-Amerikan katselua.