lauantai 16. heinäkuuta 2011

PERILLÄ 15.7.2011 PAPEETE, TAHITI

Viimeiset päivät merellä olivat suhteellisen vienotuulisia ja ehdottomasti alhaisimmaksi vuorokausimatkaksi kirjattiin 39Nm. Kaikkein tuulisinta oli tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 11-13m/s, joka äityi ikäväksi vastatuuleksi ollessamme tulossa Rangiroan ja Arutuna –atollien väliseen salmeen. Kippari valmisteli moottorin käynnistämistä vastatuulen takia. Moottori kävi muutaman minuutin ja joku herätti Arin epäilykset, ettei kaikki toiminut ihan ok. Konehuoneen kannen alta pelmahti aikamoinen höyrypilvi – taas yksi jäähdytysvesiletku oli haljennut! Pikkuhiljaa alkaa kyllästyttää tämä jatkuva nk. ammattimiesten jälkien korjaaminen. Andyn piti vaihtaa tämäkin letku Panamassa, mutta paikka oli vähän piilossa ja erittäin hankalassa paikassa. Olisi se kuitenkin ollut helpompi vaihtaa tyynessä marinassa kuin paukuttavassa aallokossa keskellä valtamerta. Ei taas auttanut muu kuin kipparin hypätä saunaolosuhteisiin konehuoneeseen ja Anne ruoriin ohjaamaan Seiliä atolleilta poispäin. Reilun tunnin taisteltuaan Ari sai uuden letkun paikalleen ja pääsimme jatkamaan kohti oikeaa reittiä ja salmea. Moottori toimi sen jälkeen moitteettomasti ja pääsimme onnellisesti atollien ohitse.

Seuraavana päivänä kippari tutki Galapagoksella asennettua vaihteistoa ja huomasi pilssissä yhden pultin. Se oli yksi vaihteiston kahdestatoista kiinnityspultista. Tutkittuaan tarkemmin Ari huomasi, että hankalassa paikassa vaihteiston alapuolelta puuttui kaksi muutakin pulttia. Paikka oli ollut liian hankala kärsimättömälle galapagoslaiselle asentajalle; yksi pultti oli pudonnut pilssiin, ilmeisesti hän heitti mereen kaksi muuta, kun oli kerran niin vaikea paikka eikä niiden puuttumista päältä päin heti huomaa. Jotain yhteistä on käyttämiemme kotimaisten omakotitalon remonttimiesten, Galapagoksen Gaton ja Panaman Andyn välillä. Kaikki pyytävät lähes neurokirurgin palkkaa, tekevät katoamistemppuja ja fuskaavat paikoissa, mitä ei heti havaitse. Varsinaisesti ei arvattu tätä meidän reissua niin, että Ari on melkein joka legillä konehuoneessa kädet kyynärpäitä myöten rasvassa, noessa ja ties missä mönjässä.

Tiistai-iltana auringonlaskun aikaan näimme vihdoin delfiinejä ja isoja sellaisia. Niiden näkeminen ilahduttaa aina takuuvarmasti. Kalansaaliita ei saatu tällä legillä. Sen sijaan banaanit alkoivat kypsyä ripeästi ja söimme niitä ahkerasti päivittäin. Yhtään banaania ei tarvinnut heittää kalanruuaksi, vaan kaikki 60 kappaletta tuli syödyksi seililäisten toimesta. Saattoi olla hyväkin dieetti, sillä kapteenin posket ovat kaventuneet merkittävästi parin viime kuukauden aikana. Makeita greippejä (pamplemousseja) oli jäljellä Tahitille saavuttaessa yksi eli hyvin tekivät hedelmät kauppansa.

Emme ole tainneet aikoihin mainita, miten tärkeä näkymätön miehistön jäsen, autopilotti on näillä pitkillä purjehdusmatkoilla. Elimme Seilissä virtapihiä elämää varmistaaksemme tärkeimmän laitteen virransaannin. Virtaa on riittänyt ja autopilotti toiminut luotettavasti koko ajan. Torstaiaamuna sitten vihdoin häämötti Tahitin saaren hahmo ja kiinnityimme erittäin avuliaiden kollegojen avutuksella keskelle Papeeten kaupunkia sijaitseville ponttonilaitureille, missä pitkästä aikaa saamme maasähköä ja makeaa vettä. Pian pääsemme Papeeten Carrefour-supermarketin notkuvien herkkuhyllyjen ääreen!

tiistai 12. heinäkuuta 2011

MERELLÄ 9.-11.7.2011 HIVA OA - TAHITI

Päivitysaika: 17.00 (GMT 02.30). Sijainti: 14 astetta 44,1'S , 146 astetta 06,2'W. Ilma aurinkoinen, tuuli SE 0-1 m/s. Matkaa jäljellä Tahitille 262Nm (485km).

Enää ei keikuta – nyt lillutaan tyynessä! Tuuli loppui lauantai-iltana ja sen jälkeen olemme kärsineet lähes tuulettomista vuorokausista. Arviomme tämän legin kestosta heittää häränpyllyä. Ensimmäiset vuorokaudet menivät yli 120 Nm vauhtia, viimeisten vuorokausien aikana olemme hädin tuskin ylittäneet 60 Nm vuorokausivauhdin. Hiva Oan ankkurilahdella toimineen erinomaisen internetin avulla tarkistimme sääennusteen ennen lähtöä. Ennuste on pitänyt hyvin paikkansa. Jonkinmoinen, vajaan solmun virta, kuljettaa meitä sentään oikeaan suuntaan. Olemme Tuamotu-atollien välisellä merialueella Manihi ja Tenukupara –atollien kohdalla. Loppumatkaahan tässä tehdään, kun puoliväli on jo kaukana takana.

Kippari yövuorossaan havaitsi lauantain aamuyön tunteina purjeveneen paapuurin puolella takana. Purjeet näkyivät koko päivän horisontissa, kunnes illan hämärtyessä katosivat. Muuta liikennettä ei ole näkynyt. Lentokalatkaan eivät tykkää liidellä tyynellä kelillä. Yövuoroja vaivaa yleensä sadekuurot, mutta nyt on ollut kaksi yötä täysin sateetonta.

Kalastusta on jatkettu vieheellä, joka oli kaupasta ostettu puolivalmis versio. Ari rakensi siitä oman mielensä mukaisen. Silloin, kun vielä tuuli, kala nappasi vieheeseen neljä kertaa, mutta pääsi irti. Johtopäätös: Vieheessä oli liian pieni koukku. Kalastus, niin kuin elämäkin, on kompromisseja. Vieheeseen oli vaihdettava isompi koukku, mutta sen uintiominaisuudet kärsivät. Viehettä on kyllä uitettu meressä, mutta eivät ne kalat kiinnostu apaattisesta saaliista, vauhtia pitäisi olla enemmän.

Ensimmäiset banaanit ovat alkaneet kypsyä, varsinkin Ari yrittää pysyä tahdissa ja on popsinut niitä ahkerasti. Banaanit ovat kooltaan pieniä, mutta maku on aromikas. Niitä syödään Seilissä aamupalalla, välipalaksi ja jälkiruuaksi. Seilin musiikkikokoelmaan ei taida kuulua biisiä 'Pistetään, pistetään banaania poskeen…'. Se sopisi nyt hyväksi taustamusiikiksi.

Seilissä on tehty sisäsiivous ja järjestelty vähän paikkoja sekä avotilan tiikkosien puhdistus on jatkunut. Nyt ei ole siinä mielessä olosuhteissa valittamista, kaikenlainen puuhastelu on hyvää ajankulua, kun melkein paikalleen jumittuneelle olotilalle ei voi mitään. Toivottavasti seuraavassa blogipäivityksessä voimme kertoa vähän paremmasta etenemisestä.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

MERELLÄ 6.-8.7.2011 HIVA OA - TAHITI

Päivitysaika: 17.00 (GMT 02.30). Sijainti: 12 astetta 25,0'S , 142 astetta 43,4'W. Ilma aurinkoinen, tuuli SE 6-7m/s. Matkaa jäljellä Tahitille 502Nm (930km), kokonaismatka 785Nm (1454km).

Luotimme läheiseen Mobilin huoltoasemaan lähtöpäivänä tuoreiden leipien suhteen. Mitenkäs siinä sitten niin kävikään, että sinä aamuna Mobil ei saanut tuoreita leipiä. Jouduimme vielä tekemään edestakaisen matkan Atuonaan leipien takia.

Aika tarkkaan puolenpäivän aikaan starttasimme Tahuku-lahdelta. Peräankkuria saatiin oikein houkutella ylös, keula-ankkuri irtosi paljon helpommin. Tahuku-lahti osoittautui lopulta aika rauhattomaksi ja vähän stressaavaksikin ankkuripaikaksi. Ankkurissa oli aina reilut toista kymmentä venettä aika ahtaasti ja lahden virtaukset, vuorovedet, mainingit, tuulet ja ties mitkä veden oikut liikuttivat veneitä välillä kovinkin lähelle toisiaan kaksista ankkureista huolimatta.

Päästyämme ankkurointilahdelta ulos kävi merellä korkea vasta-aallokko, jossa tuntui kuin melkein kaikki tavarat olisivat löytäneet uudet paikat. Moottoroimme tämän hankalimman vaiheen noin 3 mailin verran. Sen jälkeen nostimme purjeet ja sammutimme moottorin. Koko ajan purjehdus on ollut valitettavan keikuttavaa, mutta onneksi matka on kuitenkin joutunut yli 5 mailin keskinopeudella. Keikutuksessa ei ole oikein mikään huvittanut ja ruuatkin on tehty helpoimman kaavan mukaan. Edelleenkin teemme ruokaa säilykkeistä. Vähän väriä lautaselle saimme Hiva Oasta tuoreiden vihannesten muodossa. Mustekalamainen olomuoto olisi paras Seilin sisätiloissa; olisi enemmän raajoja ja hyvä pito.

Valtameri kehittää aina joskus vielä isomman aallon, joka pyyhkäisee satoja litroja suolaista vettä Seilin kannen yli. Siksi kansiluukut on syytä pitää visusti kiinni, vaikka ilmanvaihto sisätiloissa olisi joskus tarpeen. Seilin kansi oli Hiva Oaan saavuttaessa aivan valkoisen suolan peitossa. Siellä monet sadekuurot tekivät hyvää makeavesihuuhtelua. Sadekuuroja on ollut täällä merelläkin ihan joka yö ja yöt ovat olleet suhteellisen kylmiä. Yhden ison aallon keikautuksessa irtosi ruorin takana olevan ohjaajan tuoli. Se oli kyllä vähän heilunut aiemmin ja Ari oli päättänyt tutkia asiaa seuraavan kerran päivänvalossa. No, nyt se laitettiin sitten paikalleen päivänvalossa seuraavana aamuna.

Vain kerran olemme nähneet saarten välillä liikennöivän ATR-lentokoneen. Muuten olemme taas ypöyksin lentokalaparvien kanssa.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

HIVA OA, MARQUESAS, RANSKAN POLYNESIA 28.6.-6.7.2011


Saapuessamme tänne Tahuku-lahden suhteellisen ahtaalle ankkurointialueelle sieraimiin tuli jostain ihana tuoksu. Tältäkö paratiisisaari tuoksuu? Lahdella on koko ajan toistakymmentä purjevenettä, joilla on molemmat ankkurit vedessä. Lahdella vallitseva maininki ja vuorovesi sekä keikuttavat että siirtävät veneitä välillä hyvinkin lähelle toisiaan. Olisihan täällä enemmänkin tilaa, mutta ainakin puolet alueesta on varattu laiturin laivaliikenteelle. Meilläkin on omakohtainen kokemus, kun saaria kiertävä Aranui III yhtenä aamuyönä saapui ja manöveroi hyvin läheltä Seiliä, kun olimme ankkuroituneet aivan ankkurointirajan tuntumaan. Laiva käy täällä kaksi kertaa kuukaudessa ja tuo tavaraa ja matkailijoita saarelle. 


Lisäksi tankkilaiva käy aina joskus. Sitä odotetaan saapuvaksi meidän lähtöpäivän jälkeisenä perjantaina. Bensa on ollut loppu huoltoasemalta jo joitakin päiviä. Laiva-aikataulut sanelevat jossain määrin saaren elämää juuri tavaratoimitusten ja ihmisten liikkumisen suhteen ja laivojen saapuminen on merkittävä asia saarella.

Meidän jollassa on se vuoto ja olemme pitäneet pumppua mukana koko ajan. Jolla ei ole tehty soutamista varten. Kumiveneen hankainsysteemin luoja ei ole koskaan tainnut kuullakaan soutamisesta saati sitten itse soutanut. Soutaessa ei saa mitään voimaa vaikka miten käyttäisi airoja. Sitten keksimme, että melomme molemmat jollan molemmin puolin ja se on osoittautunut kaikkein helpoimmaksi ja joutuisammaksi keinoksi liikkua. Kivikkoisessa rannassa olemme kantaneet jollan monta metriä vedenrajasta. Käy ihan kuntoilusta. Siitä puheen ollen tämä Hiva Oa oli varsinainen kuntokuuri 28 purjehduspäivän jälkeen. Atuonan kaupunkiin on matkaa noin 3 kilometriä ihan hyvää ylä- ja alamäkeä. Melkein joka päivä olemme kävelleet sinne edestakaisin. Siellä on kaikki palvelut ja kaupat.


Atuonasta saimme ihanaa tuoretta ranskalaista patonkia, rouheleipää ja erilaisia juustoja ja pateita. Olemme todella herkutelleet niillä, kun emme kunnolla edes muista, milloin olemme maistaneet esim. kunnollista emmentaljuustoa. Tässä rannassa on Mobil-huoltoasema, mistä myös saa tuoretta patonkia, kaikenlaista purkkiruokaa sekä mm. tuoreita ananaksia. Ruokapuolen tarjonta on selvästi tehty purjehtijoita varten.

Täällä Tahuku-lahdella ja Atuonassa meitä ympäröi joka puolelta korkeat vuoret, joiden yllä useimmiten roikkuu pilviä. Aika usein jonkunmoinen sadekuuro ripsauttaa vettä, mutta se ei haittaa, kun on niin lämmin. Eikä tämä paratiisimainen luonto säilyisi ilman lämpöä ja kosteutta. Maisemat ja luonto ovat kerrassaan mykistävät. 


Ihmiset kohteliaita ja hymyileviä, edes postitoimiston jatkuva jonottaminen ei hyydytä hymyä. Kukka korvan takana ja lei kaulassa yksi ainut postivirkailija yrittää omaan tahtiinsa palvella, mutta jonot vaan kasvavat. Täällä kukka kuuluu varsinkin naisten korvan taakse, miehilläkin kukan näkee joskus. Enemmän miehillä on kuitenkin taidokkaita tatuointeja, joiden aiheet useimmiten ovat hyvin perinteisiä polynesialaisia. 


Siisteys täällä on silmiinpistävää, ihmiset pitävät elinympäristönsä puhtaana ja istuttavat tietenkin kukkivia kasveja ympäriinsä, kun haluavat nähdä kauneutta ympärillään. Ja mikäs on istuttaessa – varmaan kaikki, mitä maahan tökkää, alkaa itää ja rehottaa. Oikein kuraisena päivänä jotkut jättävät jopa kenkänsä kaupan ovensuuhun, etteivät likaa kaupan lattioita.


Kieli muuttui espanjan jälkeen ranskaksi eikä yksinkertaisimmatkaan sanat tahdo löytyä muistinsyövereistä, kun espanjankielisillä alueilla on tullut vietettyä niin pitkän aikaa. Täällä toisella puolella maailmaa Ranskalla tosiaan on tällainen tyyssija, jonka 1800-luvun lopulla löysi ranskalainen taidemaalari Paul Gauguin ja 1970-luvulla belgialainen taiteilijalahjakkuus Jacques Brel. Molempien muisto elää täällä museoiden muodossa ja molemmat on myös haudattu tänne. Paul Gauguinin hauta tosin on kokenut täydellisen muodonmuutoksen alkuperäisestä. Sitä vähä ihmettelimme, että miksi. Yhtenä hyvin sateisena päivänä vierailimme hautausmaalla. Päivä oli Atuonassa hiljainen ja myöhemmin ilmeni, että se oli autonomian juhlapäivä. Siksi kaikki kaupat, posti ja pankki olivat kiinni. Urheiluhalleilta kuului elämää ja suuntasimme sinne aikamoisia saviteitä pitkin. Onneksi hallin ulkopuolella oli vesihana, missä pystyi pesemään kengät puhtaiksi. Hallissa oli käynnissä naisten ja miesten käsipalloturnaus ja yleisö eli kiihkeästi peleissä mukana.


Rahasta on pakko puhua sen verran, että paratiisisaaren rahat ovat kuin kauniita kuin leikkirahat ja isokokoisia. Valuutta on nimeltään Polynesian frangi ja yhdellä eurolla saa 118 frangia. 


Se vähä, mitä olemme ostaneet, on ollut aika kallista. Tuntuu, että koko ajan saa olla automaatilla nostamassa lisää rahaa. Ainoat edulliset kaupat teimme mielestämme hedelmäkauppias Felixin kanssa. Saimme ison Prisma-kassillisen guavoja, käsipallon kokoisia greippejä ja banaanitertun noin 7 eurolla. Greipit ovat oikein meidän makuumme, makeita ja erittäin mehukkaita. Tavalliset, happamat greipit eivät ole koskaan oikein sopineet meidän kummankaan suuhun. Banaaniterttu kiinnitettiin Seilin takakaiteeseen kypsymään. Syömisen kanssa tulee aikanaan kiire, kun ne kaikki kypsyvät miltei yhtä aikaa.


Vuokrasimme maanantaina pienen 4-vetomaasturin, jolla huristelimme saaren melkein kaikki tiet. Täällä nähtävyyksille joutuu ajamaan kapoisia, kivikkoisia ja kuoppaisia kärrypolkuja, jotka kiemurtelevat korkealla vuorten kupeissa, joiden reunoilta yleensä on jyrkkä pudotus valtamereen ja joskus arkeologisia kohteita joutuu etsimään tiettömien taipaleiden takaa.


Kävimme Puamaussa ja todella idyllisessä Hanaiapassa sekä vaatimattomalla Hiva Oan lentokentällä. Päiväämme sävytti erilaiset tiki-tapaamiset. Tiki on polynesialaisten pyhä, ihmishahmoinen kivi- tai puupatsas. Näkemämme tikit ovat vain haalea aavistus Pääsiäissaarten vastaavista, mutta näkemämme ovat kuitenkin Polynesian merkittävimpiä. 


Autolla oli hyvä käydä tekemässä erilaiset täydennysostokset seuraavaa legiä varten, jonne suuntaamme keskiviikkona.

Ari on ahertanut Seilin kylkien parissa. Galapagoksella puhdistetut kyljet olivat mitä kamalimman vihreän 'sammaleen' tuhraamat. Sammalosuuden sai jotenkuten muovilastalla irti, mutta valkoiseen kylkeen jäi vihreä väri, mitä ei mukana olevilla aineilla saanut poistettua. Ruostevalumat on nyt myös hoidettu fosforihapolla.


Anne pesi vielä rannassa oleva pyykkipaikalla tärkeimmät pyykit tiistaina. Atuonasta saimme vielä tuoreita vihanneksiakin, joten kaiken pitäisi olla kunnossa keskiviikon starttiin kohti Tahitia. Purjehdus kestänee viikon verran. Yritämme taas tehdä lyhyitä blogipäivityksiä mereltä, jos satelliitit suostuvat yhteistyöhön.


Pitkillä merimatkoilla Seilin jätteet paloitellaan pieniksi paloiksi ja säilötään tyhjentyneisiin vesipulloihin. Nämä roskikset eivät valu eivätkä haise. Kätevää!

KUVIA MERELTÄ 1.6.-28.6.2011 GALAPAGOS-MARQUESAS


Auringonlaskua saatiin ihailla 27 kertaa ja joka kerta se oli erilainen.


Kyydissämme liftannut lintu (Swallow-tailed Gull) selvisi myöhemmissä tutkimuksissa suomalaiselta nimeltään yölokiksi.


Mahi-mahi perkauspaljussa ja myöhemmin lautasella.


Lentokaloja löytyi kannelta joka ikinen aamu, mutta niitä emme viitsineet edes aamupalaksi syödä.


Kaakkoispasaati tuli koko ajan etelän ja idän väliltä, mutta kaikenlaisia purjekombinaatioita piti matkalla kokeilla.


Kahvimukit tuettuina salongin pöydällä.


Tonnikalalaiva odottelee parvi-ilmoituksia helikopterilta, mutta niin kiire ei kopteripojilla ollut, että eivät olisi ehtineet moikata Seilin porukoita aivan meren pinnan tasalla. Kiva ele keskellä Tyyntä valtamerta.


Ari pesi puhdetyönä makuuhytin maton ja Anne haki tiikkiosista alkuperäisvärejä esiin.

Blogia päivitettiin joka kolmas päivä satelliittien kautta.


28 päivän jälkeen tuli Hiva Oa esiin synkkänä ja pilvien peittämänä.