HIVA OA, MARQUESAS, RANSKAN POLYNESIA 28.6.-6.7.2011

Saapuessamme tänne Tahuku-lahden suhteellisen ahtaalle ankkurointialueelle sieraimiin tuli jostain ihana tuoksu. Tältäkö paratiisisaari tuoksuu? Lahdella on koko ajan toistakymmentä purjevenettä, joilla on molemmat ankkurit vedessä. Lahdella vallitseva maininki ja vuorovesi sekä keikuttavat että siirtävät veneitä välillä hyvinkin lähelle toisiaan. Olisihan täällä enemmänkin tilaa, mutta ainakin puolet alueesta on varattu laiturin laivaliikenteelle. Meilläkin on omakohtainen kokemus, kun saaria kiertävä Aranui III yhtenä aamuyönä saapui ja manöveroi hyvin läheltä Seiliä, kun olimme ankkuroituneet aivan ankkurointirajan tuntumaan. Laiva käy täällä kaksi kertaa kuukaudessa ja tuo tavaraa ja matkailijoita saarelle. 

Lisäksi tankkilaiva käy aina joskus. Sitä odotetaan saapuvaksi meidän lähtöpäivän jälkeisenä perjantaina. Bensa on ollut loppu huoltoasemalta jo joitakin päiviä. Laiva-aikataulut sanelevat jossain määrin saaren elämää juuri tavaratoimitusten ja ihmisten liikkumisen suhteen ja laivojen saapuminen on merkittävä asia saarella.

Meidän jollassa on se vuoto ja olemme pitäneet pumppua mukana koko ajan. Jolla ei ole tehty soutamista varten. Kumiveneen hankainsysteemin luoja ei ole koskaan tainnut kuullakaan soutamisesta saati sitten itse soutanut. Soutaessa ei saa mitään voimaa vaikka miten käyttäisi airoja. Sitten keksimme, että melomme molemmat jollan molemmin puolin ja se on osoittautunut kaikkein helpoimmaksi ja joutuisammaksi keinoksi liikkua. Kivikkoisessa rannassa olemme kantaneet jollan monta metriä vedenrajasta. Käy ihan kuntoilusta. Siitä puheen ollen tämä Hiva Oa oli varsinainen kuntokuuri 28 purjehduspäivän jälkeen. Atuonan kaupunkiin on matkaa noin 3 kilometriä ihan hyvää ylä- ja alamäkeä. Melkein joka päivä olemme kävelleet sinne edestakaisin. Siellä on kaikki palvelut ja kaupat.

Atuonasta saimme ihanaa tuoretta ranskalaista patonkia, rouheleipää ja erilaisia juustoja ja pateita. Olemme todella herkutelleet niillä, kun emme kunnolla edes muista, milloin olemme maistaneet esim. kunnollista emmentaljuustoa. Tässä rannassa on Mobil-huoltoasema, mistä myös saa tuoretta patonkia, kaikenlaista purkkiruokaa sekä mm. tuoreita ananaksia. Ruokapuolen tarjonta on selvästi tehty purjehtijoita varten.

Täällä Tahuku-lahdella ja Atuonassa meitä ympäröi joka puolelta korkeat vuoret, joiden yllä useimmiten roikkuu pilviä. Aika usein jonkunmoinen sadekuuro ripsauttaa vettä, mutta se ei haittaa, kun on niin lämmin. Eikä tämä paratiisimainen luonto säilyisi ilman lämpöä ja kosteutta. Maisemat ja luonto ovat kerrassaan mykistävät. 

Ihmiset kohteliaita ja hymyileviä, edes postitoimiston jatkuva jonottaminen ei hyydytä hymyä. Kukka korvan takana ja lei kaulassa yksi ainut postivirkailija yrittää omaan tahtiinsa palvella, mutta jonot vaan kasvavat. Täällä kukka kuuluu varsinkin naisten korvan taakse, miehilläkin kukan näkee joskus. Enemmän miehillä on kuitenkin taidokkaita tatuointeja, joiden aiheet useimmiten ovat hyvin perinteisiä polynesialaisia. 

Siisteys täällä on silmiinpistävää, ihmiset pitävät elinympäristönsä puhtaana ja istuttavat tietenkin kukkivia kasveja ympäriinsä, kun haluavat nähdä kauneutta ympärillään. Ja mikäs on istuttaessa – varmaan kaikki, mitä maahan tökkää, alkaa itää ja rehottaa. Oikein kuraisena päivänä jotkut jättävät jopa kenkänsä kaupan ovensuuhun, etteivät likaa kaupan lattioita.

Kieli muuttui espanjan jälkeen ranskaksi eikä yksinkertaisimmatkaan sanat tahdo löytyä muistinsyövereistä, kun espanjankielisillä alueilla on tullut vietettyä niin pitkän aikaa. Täällä toisella puolella maailmaa Ranskalla tosiaan on tällainen tyyssija, jonka 1800-luvun lopulla löysi ranskalainen taidemaalari Paul Gauguin ja 1970-luvulla belgialainen taiteilijalahjakkuus Jacques Brel. Molempien muisto elää täällä museoiden muodossa ja molemmat on myös haudattu tänne. Paul Gauguinin hauta tosin on kokenut täydellisen muodonmuutoksen alkuperäisestä. Sitä vähä ihmettelimme, että miksi. Yhtenä hyvin sateisena päivänä vierailimme hautausmaalla. Päivä oli Atuonassa hiljainen ja myöhemmin ilmeni, että se oli autonomian juhlapäivä. Siksi kaikki kaupat, posti ja pankki olivat kiinni. Urheiluhalleilta kuului elämää ja suuntasimme sinne aikamoisia saviteitä pitkin. Onneksi hallin ulkopuolella oli vesihana, missä pystyi pesemään kengät puhtaiksi. Hallissa oli käynnissä naisten ja miesten käsipalloturnaus ja yleisö eli kiihkeästi peleissä mukana.

Rahasta on pakko puhua sen verran, että paratiisisaaren rahat ovat kuin kauniita kuin leikkirahat ja isokokoisia. Valuutta on nimeltään Polynesian frangi ja yhdellä eurolla saa 118 frangia. 

Se vähä, mitä olemme ostaneet, on ollut aika kallista. Tuntuu, että koko ajan saa olla automaatilla nostamassa lisää rahaa. Ainoat edulliset kaupat teimme mielestämme hedelmäkauppias Felixin kanssa. Saimme ison Prisma-kassillisen guavoja, käsipallon kokoisia greippejä ja banaanitertun noin 7 eurolla. Greipit ovat oikein meidän makuumme, makeita ja erittäin mehukkaita. Tavalliset, happamat greipit eivät ole koskaan oikein sopineet meidän kummankaan suuhun. Banaaniterttu kiinnitettiin Seilin takakaiteeseen kypsymään. Syömisen kanssa tulee aikanaan kiire, kun ne kaikki kypsyvät miltei yhtä aikaa.

Vuokrasimme maanantaina pienen 4-vetomaasturin, jolla huristelimme saaren melkein kaikki tiet. Täällä nähtävyyksille joutuu ajamaan kapoisia, kivikkoisia ja kuoppaisia kärrypolkuja, jotka kiemurtelevat korkealla vuorten kupeissa, joiden reunoilta yleensä on jyrkkä pudotus valtamereen ja joskus arkeologisia kohteita joutuu etsimään tiettömien taipaleiden takaa.

Kävimme Puamaussa ja todella idyllisessä Hanaiapassa sekä vaatimattomalla Hiva Oan lentokentällä. Päiväämme sävytti erilaiset tiki-tapaamiset. Tiki on polynesialaisten pyhä, ihmishahmoinen kivi- tai puupatsas. Näkemämme tikit ovat vain haalea aavistus Pääsiäissaarten vastaavista, mutta näkemämme ovat kuitenkin Polynesian merkittävimpiä. 

Autolla oli hyvä käydä tekemässä erilaiset täydennysostokset seuraavaa legiä varten, jonne suuntaamme keskiviikkona.

Ari on ahertanut Seilin kylkien parissa. Galapagoksella puhdistetut kyljet olivat mitä kamalimman vihreän 'sammaleen' tuhraamat. Sammalosuuden sai jotenkuten muovilastalla irti, mutta valkoiseen kylkeen jäi vihreä väri, mitä ei mukana olevilla aineilla saanut poistettua. Ruostevalumat on nyt myös hoidettu fosforihapolla.

Anne pesi vielä rannassa oleva pyykkipaikalla tärkeimmät pyykit tiistaina. Atuonasta saimme vielä tuoreita vihanneksiakin, joten kaiken pitäisi olla kunnossa keskiviikon starttiin kohti Tahitia. Purjehdus kestänee viikon verran. Yritämme taas tehdä lyhyitä blogipäivityksiä mereltä, jos satelliitit suostuvat yhteistyöhön.

Pitkillä merimatkoilla Seilin jätteet paloitellaan pieniksi paloiksi ja säilötään tyhjentyneisiin vesipulloihin. Nämä roskikset eivät valu eivätkä haise. Kätevää!