maanantai 19. joulukuuta 2011

RAROTONGA – UUSI-SEELANTI 24.10.-17.11.2011

Irrottauduimme hyvissä ajoin aamupäivällä rahtilaiva Kusiman kyljestä, jonka lastausaikataulu muuttui moneen kertaan. NE/NW-tuulet olivat hyvin vaihtelevia ja oikukkaita. Toisen purjehduspäivän iltaa kohden näimme pilvi- ja saderintaman lähenevän. Yleensä se merkitsi ikäviä tuulenpuuskia. Sitä ennen tuulen voimakkuus oli ollut 3m/s. Pilvi- ja saderintaman ollessa kohdalla alkoi myrsky, joka puhalsi 25m/s. Kippari hoiti ohjauksen käsiohjauksella säästääkseen autopilottia 11 tunnin ajan. Mitään tällaisia tuulilukemia ei tutkimissamme sääennusteissa mainittu. Aamuyöllä myrsky lakkasi ja lilluttiin maininkien keikutettavana. Tämän yön aikana jotkut murtuvat aallot olivat tunkeutuneet ties mistä Seilin syövereistä sisätiloihin esim. vaatekomeroon, jossa Arin PC oli laukussa. Suolakylvyn jälkeen laite ei enää inahtanutkaan. Näköjään oli tarjolla vain ääritiloja.

27.-28.10. lokikirjan mukaan meillä oli hieno purjehdusvuorokausi takana ja matka eteni sinä aikana reilun 100Nm:n verran. Muina aikoina tuuli oikutteli vaihtamalla suuntaa. 



Näin isoja lentokaloja emme ole aiemmin nähneet. Lentokalojen elämä on yhtä pakoa saalistajan hampaista. Kumpi lienee parempi, päättää päivänsä purjeveneen kannelle tai saalistajan kitaan.

Tässä kohtaa me kauriit ylitimme nimikkokääntöpiirimme ja tropiikki taisi virallisesti jäädä taakse. Varsinkin sadekuurot sekoittivat tuulet täysin, mikä merkitsi jatkuvaa purjeiden säätöä. Pitkän matkan tekeminen oli aika tuskaisaa. 31.10. iltapäivällä näimme AISista tutun Aletis-veneen olevan menossa suuntaan 215astetta 4,2 solmun nopeudella. Ihmettelimme veneen kulkusuuntaa, kun Marten Rarotongalla suunnitteli menevänsä Tongalle. Tämänhetkinen suunta osoitti kuitenkin Uuteen Seelantiin. Olimme varmoja, että tällä menolla hän on ainakin reilun viikon ennen meitä perillä. Näihin aikoihin ilma alkoi viiletä ja kaivoimme kunnon paksut peitot esiin, ettei nukkuessa tarvitse palella.

Ote yhden vuorokauden 3.-4.11. lokikirjamerkinnöistä:

klo 17.00 auringonpaistetta, 3m/sN, sijainti 27.15,8S, 174.19,01W, matkaa jäljellä 771Nm (1428km)

klo 20.30 kaatosade, ensin tuuli lakkasi

klo 22.30 tuuli kääntyili 360astetta ja loppui kokonaan

klo 00.30 tuuli virisi uudelleen

klo 05.30 tuuli lakkasi

klo 07.30 3-4m/s N tuuli virisi

klo 12.00 2-4m/s N varauduttiin ukkoseen

klo 13.30 ukkossade alkoi, joka jatkui rankkasateena puhureineen

klo 17.00 rankkasade, 2m/s SW, sijainti 27.35,8S, 175.04,2W, matkaa jäljellä 728Nm (1348km).

Yllä oleva kuvaa hyvin millaista matkanteko pääosin oli. Olimme tyytyväisiä etenemiseen 80Nm (n. 150km) vuorokaudessa, vaikka pitkällä matkalla 100 mailin vuorokausimatkat olisivat todellista juhlaa. Purjehduksen kannalta huonompaa oli tulossa, sillä esim. yhtenä yönä autopilotti ilmoitti piippaamalla kyvyttömyytensä ohjaamaan, kun tuuli loppui kokonaan ja sitä myötä vauhti. Kippari käänsi keulapotkurilla Seilin keulan oikeaan suuntaan ja käynnisti myöhemmin moottorin. Matkaa oli kuitenkin niin paljon jäljellä, etteivät mitkään polttoainevarat olisi riittäneet määrättömään moottorointiin. Tuulen virittyä sen suunta temppuili puolelta toiselle ja vastaisena, ollen pääosin 6-8m/s SW (=vastatuuli). Sitten meitä kohtasi täydellinen pläkä usean päivän ajaksi. Että valtameri voi ollakin niin tyyni. Siitä kait se Tyynimeri on sitten nimensä saanut. Olimme Kermadec Trenchin ja Kermadec Ridgen kohdalla. Syvimmät kohdat (Kermadec Trench) ovat jopa 10km ja Kermadec Ridge on merenalainen, aktiivinen tulivuorijono.


7.11. ohitimme Raoul Islandin edelleen pläkässä. Tässä vaiheessa etappimme tuntui epätoivoisen saavuttamattomalta ja kääntöpisteeseenkin 180/30astetta oli matkaa vielä ihan riittävästi. 


Kippari päätti soittaa Whangarein Town Basin Marinaan kysyäkseen tulevien päivien sääennusteita. Hän sai ensimmäiseksi kuulla, että laaja korkeapaine vallitsee ja että olemme keskellä sitä. Marinatoimiston Sharon oli kertonut KasteHelmin kipparille Heikille soitostamme ja seuraavina päivinä Heikki teki arvokasta ja sitovaa työtä tutkiessaan tulevien päivien sää-/tuuliennusteita. Olimme häneen melkein päivittäin yhteydessä. Tuhannet kiitokset Heikille vielä kerran.


Ylitettyämme päivämäärärajan, joka kulkee 180. pituuspiiriä pitkin, 'hyppäsimme' 12 tuntia esim. Suomen aikaa edelle, kun sitä ennen olimme eläneet 12 tuntia jäljessä. Samalla siirryimme itäiselle pallonpuoliskolle. Moottori ei tykännyt, että ajoimme liian alhaisilla kierroksilla säästääksemme polttoainetta. Yhtenä aamuna se vain sammui. Onneksi silloin alkoi tuulla ja pääsimme jatkamaan purjeilla. Myöhemmin Ari ilmasi moottorin ja käytti sitä isommilla kierroksilla. Se tuntui tepsivän.


Sudokua pläkässä
Heikiltä saatujen päivittäisten ennusteiden perusteella kippari teki luovisuunnitelmia, sillä kaikki vallitsevat tuulet olivat SW eli vastatuulia. Yksi toivoa herättänyt NE-tuuliennuste muuttui sekin seuraavana päivänä SE/SW-tuuleksi. Siinä tuli otettua turha 50 Nm luovi. Kuinkahan monta kertaa mahdoimmekaan manata, miten vaikeasti saavutettava paikka Uusi-Seelanti purjeveneellä on.

12.11. näimme laivan, joka AISista selvisi BBC Baltic-laivaksi. Ari oli VHF-yhteydessä sinne, laivan kohdesatamana oli Auckland. Jatkoimme vaihtelevissa tuulioloissa välillä purjein, välillä moottorilla. Isänpäivänä meillä oli ikävän iso vasta-aallokko. Niinpä nautimme suunnitellun isänpäiväaterian vasta seuraavana päivänä ja poksautimme piccolopullon kuohuviiniä. 15.11. yöllä Annen vahtivuorolla tuli laiva vastaan aika tavalla samalla kurssilla meidän kanssa. AISista selvisi, että se oli taas BBC Baltic. Ari otti VHF-yhteyden kysyäkseen, ovatko huomanneet meidät. Tällä kertaa laiva oli matkalla Kiinaan, samalla saatiin tuoretta tietoa tuuliennusteista – tietysti vastaisista sellaisista. Tieto ei kamalasti lohduttanut, kun nyt jo tuuli 13m/s SW ja nostatti ison vasta-aallokon.

17.11. klo 07.00 usean öisen luovin jälkeen kippari päätti käynnistää moottorin, kun aallokkokin oli vaimentunut. Otimme suoran kurssin kohti Marsden Cove Marinaa. Matkalla meitä tuli tervehtimään melkeinpä meren täydeltä delfiinejä. Ne sitten saavat omalla veikeydellään väsyneenkin kulkijan hyvälle tuulelle. Ensi näkemältä kaunis, vihreä saarivaltio tuntui meille todella vaikeasti saavutettavalta. 



Marsden Coveen saapuminen oli vähän erikoinen, kun plotterikartta ei tuntenut paikkaa. Ensimmäisen kerran kipparilla ei ollut käytettävissä kunnon karttoja etapistamme. Koko Marsden Cove on kaivettu kuivalle maalle ja kanavoitu, kaikki kartat eivät vielä ole ihan ajan tasalla siltä osin. Marsden Coveen on hyvin merkitty väylä, kunhan sen alkuun ensin pääsee kommelluksitta. Matkalla on monta matalaa. Kiinnityimme marinan Q-laituriin paikallista aikaa klo 15.15. Ratkaisu käynnistää moottori aamulla oli viisas, sillä pääsimme vielä saman päivän aikana perille. Jos olisimme jääneet luovimaan, aikaa olisi mennyt hyvinkin vielä 2-3 päivää – kohde oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. 

Purjehdus kesti 25 vuorokautta Rarotongalta, paljon kauemmin kuin osasimme etukäteen arvioida. Nautinnollisiin purjehdusvuorokausiin riittää reilusti yhden käden sormet. Aika hassua, että matkalla näimme yhden purjeveneen ja yhden laivan, molemmat kaksi eri kertaa. Kalaonni ei suosinut, kun vieheet vaativat vauhtia houkutellakseen; yksi mahi-mahi pääsi karkuun, toisen jouduimme päästämään, kun juuri oli alkamassa ukkonen. 


Ihan viimeisinä vuorokausina ei kalastus jaksanut enää kiinnostaa. Ruokaa tehtiin säilykkeistä vaihtelevilla resepteillä teemalla jälkiruuasta ei tingitä. 


Tahitilta ostetut näkkärit riittivät hyvin, säilykevoi alkoi uhkaavasti loppua. Pihistelimme sitä aamupuuroille. 


Anne teki erilaisia tahnoja majoneesista leivän päälle ja yllättäen guacamolekaan ei ollut hassumpaa näkkärin päällä. Kaikki maistuu, kun vaihtoehdot ovat kortilla. Arin iskiasvaivaa ei ainakaan parantanut jatkuva purjeiden virittely. Kun selkä ei ole kunnossa, tuntuu kuin veneessä olisi vain huonoja työasentoja. Hyvät särkylääkkeet onneksi riittivät.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

COOKIN SAARET, RAROTONGA 20.-24.10.2011



Aivan ensimmäiseksi Seiliin tuli ympäristöviranomainen tarkistamaan, ettei meillä ole mitään tuhohyönteisiä Tahitilta. Kaikki tuoreet vihannekset ja hedelmät olisi ilmeisesti pitänyt luovuttaa hänelle, mutta hän ei tullut sisätiloihin. Tärkein puheenaihe oli lehtijuttu, jonka tosin olimme nähneet jo Papeetessa siitä, että purjehtiva saksalaispariskunta oli joutunut Nuku Hivalla väkivallan kohteeksi. Mies oli tapettu ja hänen ruumiinsa poltettu. Samassa yhteydessä puhuttiin, että hän olisi joutunut ihmissyönnin uhriksi. Myöhemmin vaimon kerrottiin joutuneen raiskauksen uhriksi. Ympäristöviranomainen vakuutti, ettei Rarotongalla tapahdu mitään vastaavaa. Koko Nuku Hivan tapaus kuulosti aivan uskomattomalle ja olisi kiinnostavaa joskus kuulla ihan koko totuudenmukainen tarina. 


Vaikka kuinka väsyttäisi tai iskias vaivaisi, pakolliset maahantulomuodollisuudet on hoidettava. Saimme ystävällisen vastaanoton Avatiun satamassa, mutta pieni ja ahdas satama-allas oli kovin altis pohjoistuulelle ja laiturikiinnitys oli mahdottoman epämukava kovan mainingin ja vuoroveden takia. Olimme kuitenkin onnellisia tietäessämme, että saimme levätä ja mahdollisesti apua autopilotin vikaan. Muodollisuudet olivat kaupungin keskustassa ja selvittyämme niistä menimme lounaalle suosittuun merenrantaravintolaan. Meidät ohjattiin tietysti merinäköalapöytään, se ei ehkä sillä hetkellä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Merta oli tullut nähdyksi, mutta eihän tarjoilija voinut sitä tietää.

Hyvin pian huomasimme, että kaikki asioiden hoitaminen täällä vaati kävelyä eikä se ollut Arin paras laji sillä hetkellä. Rarotongalla on paljon skootterivuokraamoja ja keksimme vuokrata aivan sataman vierestä skootterin päivittäisasioiden hoitoon. Se olikin loistava ratkaisu, aikaa säästyi ja iskias ei ärsyyntynyt lisää. Teimme skootterilla jopa saarikierroksen.

 

Satamassa oli vielä yksi purjevene, jonka luxemburgilainen omistaja Raymond oli pestannut miehistön kuljettamaan veneen Papeetesta Tongaan. Tapasimme ensin miehistön, pariskunnan, Elisabetin ja Andreaksen. Myöhemmin selvisi, että Andreas on syntyjään suomalainen, Paraisilta, mutta asunut jo kymmeniä vuosia Kanadassa. Elisabet on puolestaan lähtöisin Sveitsistä. Tällä hetkellä he asuvat Vancouverissa. Kävimme heidän kanssaan useamman kerran syömässä ja oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten elämä on heitä kuljettanut synnyinmaista ympäri maailmaa. He tekevät purjeveneiden toimituksia sillä periaatteella, että näkevät maailmaa mahdollisimman paljon eivätkä siten pyydä mitään huippupalkkaa, vaan tyytyvät siihen, että heidän kulunsa maksetaan. 



Veneen omistajalle oli käydä köpelösti, kun olivat nostaneet spinaakkerin ylös, joka ei kutenkaan suostunut aukeamaan. Yhtäkkiä kuitenkin oli tullut jonkunmoinen tuulenpuuska avaten purjeen. Joku spinaakkerin köysi oli jostain syystä kietoutunut Raymondin kaulan ympäri – tukehtuminen ei kuulemma ollut kaukana. Jäljet näkyivät vieläkin kaulalla ja puhuminen oli vaikeaa monta päivää. Rarotongassa viettämiemme päivien aikana jotain tapahtui Raymondin ja hänen miehistönsä välillä, sillä Elisabet ja Andreas lähtivät veneestä ja lensivät kotiin kesken kaiken. Aletis-veneen Marten-kipparia tapasimme myös useamman kerran.

Nukuttuamme kunnon yöunet aloimme tyhjentää Seilin takaboksia, mistä pääsee käsiksi autopilotin mekaanisiin osiin. Takaboksissa oli varastoituna mm. meidän juomavedet ja tietysti paljon muuta kamaa. Montakohan kertaa olemme purkaneet ja laittaneet takaisin boksin tavarat. Joka tapauksessa hienoa, että on suhteellisen helppo pääsy tarvittaviin paikkoihin ja tyhjässä tilassa Ari pääsi pujottautumaan nähdäkseen, että todellakin autopilotin suhteellisen vahva alumiinivarsi oli murtunut poikki hitsausliitoksestaan. 


Sitten vaan etsimään alumiinihitsaria. Hän löytyi helposti ja tuli vielä samana päivänä veneelle tutkimaan tilannetta, otti osan mukaansa ja toi jonkin ajan kuluttua entistä ehommaksi hitsatun osan takaisin. Tarkemmin hänen kanssaan juteltuamme selvisi, että hän on entinen ammattilainen Uuden Seelannin rugbyjoukkueesta. Lihaksikkaasta ja tatuoidusta miehestä pystyi arvaamaan, että ainakin jotain liikunnallista lajia on tullut harrastettua. 


Rarotongalle tulomme osui sille viikolle, jolloin oli tiedossa kaikkia uusiseelantilaisia kiinnostava loppuottelu rugbyn maailman cupissa, Uusi-Seelanti vastaan Ranska. Joka puolella näkyi uusiseelantilaisjoukkueen, All Blacks, tunnuksia ja viikonloppua odotettiin kovalla tohinalla. Mekin kävimme seuraamassa loppuottelua isolta screenilta. Rugby on aika vauhdikas laji, jossa tapaturmia sattuu tosi paljon. Turhaa eivät All Blacks-fanit hehkuttaneet omaa joukkuettaan, Uusi-Seelanti voitti. Yllättävän rauhallisesti loppujen lopuksi rarotongalaiset ottivat voiton, ehkä tappio olisi tuonut voimakkaammin tunteet esiin.

Vaikkei Cookin saaret enää virallisesti kuulu Uuteen Seelantiin, asukkaat ovat Uuden Seelannin kansalaisia ja muuttoliikettä varsinkin Rarotongalta päin Uuteen Seelantiin riittää. Saarten nimi on tietysti kapteeni Cookin mukaan, joka nousi maihin 1700-luvun lopulla ainoastaan yhdellä saariryhmän saarella, nimittäin Palmerstonilla. Se sijaitsee n. 500km koilliseen Rarotongalta. Cookin pikkuruiset saaret (15 kpl) ovat laajalla alueella kaukana toisistaan. Rahayksikkö on Uuden Seelannin dollari (NZD), aika mitäänsanomattoman näköinen muoviseteli verrattuna Ranskan Polynesian rahaan. Rarotonga vaikutti heti hyvin modernilta paikalta kaikkine palveluineen. 


Näkkileipäkuurin jälkeen tällainen kahvi on ylellisyyttä. 

Oikein helpottavalta tuntui, kun kaikkialla puhuttiin englantia, vaikkakin joskus vaikeasti ymmärrettävällä kiwiaksentilla. Tällä puolen maailmaa kaikki on jotenkin Suomen horisontista katsoen päinvastoin. Uusiseelantilaiset lentävät pohjoisen lämpöön lomalle, Rarotonga näytti olevan suosittu kohde. Hotellit ja resortit ovat hienoissa postikorttimaisemissa ympäri saarta. Kyllä tänne kelpaisi lomalle tulla. 



Avatiun satama oli monen saarelaisen päivittäinen käyntikohde. Ruotsalaissyntyinen David tuli tervehtimään Aria nähtyään Suomen lipun. Hän kertoi, että on aikoinaan yli 30 vuotta sitten lähtenyt merille ja asettunut sen jälkeen Rarotongalle asumaan. Hänellä on kirjapaino ja muita sivubisneksiä saarella. 


Samalla hän kertoi, että saarella asuu toistakymmentä ruotsalaista, mutta vain yksi suomalainen, Ari Mustonen. David toi eräänä päivänä hänet meitä tapaamaan. Kuulimme, että suomalainen tuotantoyhtiö on tehnyt Ari Mustosesta tv-dokumentin. Muistelimme, että olemme myös nähneet ohjelman joskus vuosia sitten. 


Davidin kautta Seilin kippari pääsi kahdelle eri asiantuntijalle selkävaivoinensa. Niin kova rasitus oli takana, ettei oikein tiedä, oliko hoidoista mitään apua.

Jotenkin tuntui, että merenkäynti ja maininki Avatiun satamassa pahenivat päivä päivältä. Seilin omat fendarit eivät mitenkään pystyneet vastustamaan sataman voimia ja estämään Seilin saamaa kolhua, minkä seurauksena styyrpuurin puoleiset kaiteet vääntyivät pahasti. Seilin liike laiturissa oli niin huolestuttavaa, että siirryimme satamassa olevan pienen rahtilaivan, Kusiman, kylkeen. Koko miehistö kapteenin johdolla auttoi Seiliä siirtymään rahtilaivan kylkeen. Muutenkin he lupasivat pitää Seiliä silmällä meidän poissa ollessa. Ari antoi heille palkkioksi lavallisen Desperados-olutta, jota ostimme Tahitilta. Olut, jota on maustettu tequilalla, maistuu enemmänkin joltain energiajuomalta. Siitä tuli hetkessä merimiesten suosikki ja saivat meiltä vielä toisenkin satsin.


Muutaman päivän levon ja Rarotongaan tutustumisen jälkeen teimme skootterilla tuoreruokahankinnat ja valmistauduimme lähtöön Rarotongalta.


 

torstai 1. joulukuuta 2011

TAHITI – RAROTONGA 13.-19.10.2011

Itse asiassa irrotimme köydet Papeetessa vasta torstaina 13.10., koska juomatoimitus tuli edellisenä päivänä niin myöhään. Matkaa oli tiedossa noin 2200Nm (n. 4100 km) Uuden Seelannin etappiimme. Papeeten satamassa kalastajat jatkoivat mielenosoitustaan pienemmällä porukalla ja pääsimme ihan mukavasti sieltä merelle. Heti Tahitia ympäröivän riutan ulkopuolella näimme useita valaita sukeltelemassa ja suihkuttamassa vettä. Alkumatka oli vastatuulta, mutta illansuussa tuulen suunta muuttui ja pääsimme purjehtimaan laitamyötäiseen. Melkein oli päässyt unohtumaan, miten hienoa purjehdus on parhaimmillaan, purjeet eivät pauku ja vesi vain suhisee kyljissä.


Ensimmäisenä yönä noin klo 2 alkoi sade ja myrsky todella kovine puuskineen nostattaen tietysti ison aallokon. Yksi iso ja voimakas aalto osui Seilin perään sellaisella voimalla, että autopilotti sanoi sopimuksensa irti. Se ei kerta kaikkiaan enää toiminut. Mikä alku pitkän pitkälle purjehdukselle! Autopilotin hajoaminen merkitsi sitä, että kahden hengen miehistöllä tehtiin ruorivuorot. Kahden tunnin välein vaihtui vuoro ja vapaavuorolla piti yrittää levätä ja kerätä voimia seuraavaa ruorivuoroa varten. Myrskyn ollessa pahimmillaan nukuimme täydessä varustuksessa paukkuliivejä ja saappaita myöten. Onneksi Anne oli paistanut lihapullia Papeetessa, josta olimme myös ostaneet nakkipaketteja ja näkkileipää. Niitä söimme vahtivuorojen välillä. Kallista lepoaikaa ei voinut uhrata sen parempaan ruuanlaittoon. Tosin ei siitä mitään olisi tullutkaan niin kovasti keikkuvassa veneessä. 


Alasalongissa vallitsi aikamoinen sekamelska, kun myrskyn myllerryksessä sohvan istuinosakin irtosi paikaltaan. Kaikki vihannekset 'karkasivat' verkkopussistaan, kun toinen verkkoa pitänyt koukku irtosi. Pariin päivään ei voinut ajatellakaan löytävänsä hedelmiä merenkäynnin takia.

Yleensä 2 tunnin ruorivuoron jälkeen oli niin väsynyt, että unta ei tarvinnut odotella. Ruorivuorossa ollessa päässä hakkasi yksi ainoa ajatus, Seili on pidettävä magneettikompassin tietyissä kurssilukemissa ja siinä oli kyllä tekemistä. Ympärillä vellovaa merta ei kerinnyt katselemaan eikä pelkoa tuntemaan. Mieleen tuli, ettei sääennusteissa onneksi oltu puhuttu mitään mistään hirmumyrskyn kehittymisestä. Ei kyllä tällaistakaan keliä ollut ennusteissa. Viimeistään nyt Seili osoitti olevansa valtamerikelpoinen kulkiessaan valtavassa aallokossa ja mesaanimaston uusi rikaus toimi moitteettomasti, entinen versio olisi kaatanut maston ensimmäisenä yönä. Matkan alun vuorokaudet olisivat voineet olla vähän suopeammat iskiastoipilaalle, joka ei juurikaan voinut vaivojaan ajatella. Onneksi lääkäri oli määrännyt hyvät särkylääkkeet. Koskaan ei Seilin yli ole vyörynyt sellaisia vesimassoja tai ruorissa olija saanut kunnon kylpyjä kuin nyt. Jos ruorissa yöllä tunsi pientä uupumusta, kohta iso veneen kylkeen murtuva aalto heitti sellaisen 'suihkun', että se olisi herättänyt vaikka syvästä unesta. Ainoa hyvä puoli oli, että vesi oli lämmintä. Muutaman vuorokauden jälkeen olimme aivan vaalean suolan peitossa. Kasvotkin tuntuivat kuin talkkikäsittelyn saaneilta, kun suola kuivui niihin. Silmät tietysti ärsyyntyivät kovasta tuulesta ja suolasta.

Myrsky laantui, mutta kova tuuli ja iso aallokko jatkuivat. Siinä pystyi jo ajattelemaan vähän muutakin kuin pelkkää veneen ohjaamista ja rupesimme miettimään, ettemme mitenkään pysty taittamaan matkaa Uuteen Seelantiin käsiohjauksessa. Kippari tutki karttaa ja päätti muuttaa kurssin kohti Rarotongan saarta, joka itse asiassa oli alkuperäisen reitin varrella. Emme olleet kuitenkaan suunnitelleet poiketa sinne, kun olimme syklonikautta ajatellen jo vähän myöhässä. Nyt oli pakkotilanne. 


Arvelimme saavamme sieltä korjausapua autopilottiin. Tässä vaiheessa Ari oli melkoisen varma, että autopilotissa oli mekaaninen vika. Viiden vuorokauden käsiohjauksen jälkeen aloimme lähestyä Rarotongaa ja Anne huomasi vahtivuorollaan AIS-laitteesta, että perässämme tulee purjevene aivan samaa kurssia. Tämä havainto tehtiin 19.10. klo 03.00. Kohta näimme AISista, että kyseessä oli s/y Aletis. Ari otti VHF:llä yhteyden sen ollessa lähietäisyydellä ja selvisi, että siinä oli menossa hollantilainen yksinpurjehtija samaan etappiin. Se olikin sitten ainoa havainto koko matkalla Papeetesta Rarotongaan. Saavuimme Aletis-veneen kanssa melkein peräkanaa Rarotongan satamaan. Lokikirjassa lukee: 'Huh, huh helpotusta!'. Pääsimme lepäämään.