torstai 1. joulukuuta 2011

TAHITI – RAROTONGA 13.-19.10.2011

Itse asiassa irrotimme köydet Papeetessa vasta torstaina 13.10., koska juomatoimitus tuli edellisenä päivänä niin myöhään. Matkaa oli tiedossa noin 2200Nm (n. 4100 km) Uuden Seelannin etappiimme. Papeeten satamassa kalastajat jatkoivat mielenosoitustaan pienemmällä porukalla ja pääsimme ihan mukavasti sieltä merelle. Heti Tahitia ympäröivän riutan ulkopuolella näimme useita valaita sukeltelemassa ja suihkuttamassa vettä. Alkumatka oli vastatuulta, mutta illansuussa tuulen suunta muuttui ja pääsimme purjehtimaan laitamyötäiseen. Melkein oli päässyt unohtumaan, miten hienoa purjehdus on parhaimmillaan, purjeet eivät pauku ja vesi vain suhisee kyljissä.


Ensimmäisenä yönä noin klo 2 alkoi sade ja myrsky todella kovine puuskineen nostattaen tietysti ison aallokon. Yksi iso ja voimakas aalto osui Seilin perään sellaisella voimalla, että autopilotti sanoi sopimuksensa irti. Se ei kerta kaikkiaan enää toiminut. Mikä alku pitkän pitkälle purjehdukselle! Autopilotin hajoaminen merkitsi sitä, että kahden hengen miehistöllä tehtiin ruorivuorot. Kahden tunnin välein vaihtui vuoro ja vapaavuorolla piti yrittää levätä ja kerätä voimia seuraavaa ruorivuoroa varten. Myrskyn ollessa pahimmillaan nukuimme täydessä varustuksessa paukkuliivejä ja saappaita myöten. Onneksi Anne oli paistanut lihapullia Papeetessa, josta olimme myös ostaneet nakkipaketteja ja näkkileipää. Niitä söimme vahtivuorojen välillä. Kallista lepoaikaa ei voinut uhrata sen parempaan ruuanlaittoon. Tosin ei siitä mitään olisi tullutkaan niin kovasti keikkuvassa veneessä. 


Alasalongissa vallitsi aikamoinen sekamelska, kun myrskyn myllerryksessä sohvan istuinosakin irtosi paikaltaan. Kaikki vihannekset 'karkasivat' verkkopussistaan, kun toinen verkkoa pitänyt koukku irtosi. Pariin päivään ei voinut ajatellakaan löytävänsä hedelmiä merenkäynnin takia.

Yleensä 2 tunnin ruorivuoron jälkeen oli niin väsynyt, että unta ei tarvinnut odotella. Ruorivuorossa ollessa päässä hakkasi yksi ainoa ajatus, Seili on pidettävä magneettikompassin tietyissä kurssilukemissa ja siinä oli kyllä tekemistä. Ympärillä vellovaa merta ei kerinnyt katselemaan eikä pelkoa tuntemaan. Mieleen tuli, ettei sääennusteissa onneksi oltu puhuttu mitään mistään hirmumyrskyn kehittymisestä. Ei kyllä tällaistakaan keliä ollut ennusteissa. Viimeistään nyt Seili osoitti olevansa valtamerikelpoinen kulkiessaan valtavassa aallokossa ja mesaanimaston uusi rikaus toimi moitteettomasti, entinen versio olisi kaatanut maston ensimmäisenä yönä. Matkan alun vuorokaudet olisivat voineet olla vähän suopeammat iskiastoipilaalle, joka ei juurikaan voinut vaivojaan ajatella. Onneksi lääkäri oli määrännyt hyvät särkylääkkeet. Koskaan ei Seilin yli ole vyörynyt sellaisia vesimassoja tai ruorissa olija saanut kunnon kylpyjä kuin nyt. Jos ruorissa yöllä tunsi pientä uupumusta, kohta iso veneen kylkeen murtuva aalto heitti sellaisen 'suihkun', että se olisi herättänyt vaikka syvästä unesta. Ainoa hyvä puoli oli, että vesi oli lämmintä. Muutaman vuorokauden jälkeen olimme aivan vaalean suolan peitossa. Kasvotkin tuntuivat kuin talkkikäsittelyn saaneilta, kun suola kuivui niihin. Silmät tietysti ärsyyntyivät kovasta tuulesta ja suolasta.

Myrsky laantui, mutta kova tuuli ja iso aallokko jatkuivat. Siinä pystyi jo ajattelemaan vähän muutakin kuin pelkkää veneen ohjaamista ja rupesimme miettimään, ettemme mitenkään pysty taittamaan matkaa Uuteen Seelantiin käsiohjauksessa. Kippari tutki karttaa ja päätti muuttaa kurssin kohti Rarotongan saarta, joka itse asiassa oli alkuperäisen reitin varrella. Emme olleet kuitenkaan suunnitelleet poiketa sinne, kun olimme syklonikautta ajatellen jo vähän myöhässä. Nyt oli pakkotilanne. 


Arvelimme saavamme sieltä korjausapua autopilottiin. Tässä vaiheessa Ari oli melkoisen varma, että autopilotissa oli mekaaninen vika. Viiden vuorokauden käsiohjauksen jälkeen aloimme lähestyä Rarotongaa ja Anne huomasi vahtivuorollaan AIS-laitteesta, että perässämme tulee purjevene aivan samaa kurssia. Tämä havainto tehtiin 19.10. klo 03.00. Kohta näimme AISista, että kyseessä oli s/y Aletis. Ari otti VHF:llä yhteyden sen ollessa lähietäisyydellä ja selvisi, että siinä oli menossa hollantilainen yksinpurjehtija samaan etappiin. Se olikin sitten ainoa havainto koko matkalla Papeetesta Rarotongaan. Saavuimme Aletis-veneen kanssa melkein peräkanaa Rarotongan satamaan. Lokikirjassa lukee: 'Huh, huh helpotusta!'. Pääsimme lepäämään.

Ei kommentteja: