sunnuntai 3. lokakuuta 2010

USA, KALIFORNIA, SEQUOIA-KANSALLISPUISTO 29.9.-3.10.2010


Yosemiten jyhkeistä maisemista ajelimme edelleen kiemurtelevia, nousevia ja laskevia pikkuteitä. Yöpymispaikkaamme Coarcegoldin KOA-alueelle tulo vaati isommalle tielle poikkeamista. Paikka oli hyvin kuivassa mäen rinteessä ja siellä vallitsi arvattavasti paahtava helle. Siinä vaiheessa meillä ei ollut muita asuntoautoja naapureina, joten pääsimme ihailemaan alueella viihtyvää eläimistöä, josta tunnistimme jäniksen, tikan ja useamman oravan. Linnuista on vaikea saada kuvaa, mutta tiedämme bonganneemme siellä: sinisen närhilinnun (Steller's Jay), vuoriston sinilinnun ja jonkun sortin viiriäisen (Mountain Quail). 


Aamulla jatkoimme pikkuteitä pitkin, kun niiden varsilla näkee kaikkea mielenkiintoista, esimerkiksi, miten rusinoita 'tehdään'. Viinitarhat olivat seuranneet toistaan ja ihmetystä herätti, miksi rypäleet oli pantu viiniköynnösten välisille poluille maahan. Nähtyämme viinirypäleitä leviteltynä aukealle maalle paperin päälle tajusimme, että siinähän niitä kuivatettiin rusinoiksi. Alla oleva hiekka oli niin hienoa kuin tuhkaa, pelkkä sandaaleissa astuminen sille, tomutti varpaat. Nämä rypäleet taisivat olla kypsymässä kuuluisiksi kalifornialaisiksi Sun Maid -rusinoiksi. 


Tien toisella puolella näyttivät persikat olevan jo ihan kypsiä.


Squaw Valley tuli ohitetuksi, ei kuitenkaan se vuoden 1960 talviolympialaisista kuuluisa paikka, vaikkei sekään kovin kaukana täältä ole. Näitä samannimisiä paikkakuntia on niin paljon. Sitten olimmekin jo Sequoian kansallispuistossa. Edellisessä blogiosiossa Yosemiten yhteydessä mainitsimme, että Sequoia eli mammuttipetäjä on tilavuudeltaan maailman suurin puu. Täällä Sequoian kansallispuistossa on nähtävissä ne maailman suurimmat. Jostain syystä kaikkein suurimmat on haluttu nimetä kenraalien mukaan kuten Grant ja Sherman. Hassua muuten, että tähän kenraali Shermaniin törmäämme täällä vähän väliä. Panamassa Shelter Bay Marinan alueella ollut Fort Shermanin tukikohta oli nimetty saman kuuluisan kenraalin mukaan.


Mammuttipetäjä-Sherman on melkein 84 metriä korkea, rungon ympärysmitta yli 31 metriä, paksuimman oksan ympärys yli 2 metriä ja ikää arviolta 2200 vuotta. Kenraali Sherman lisää massaansa joka vuosi 18 metrisen normaalipuun verran – mahtimies mikä mahtimies. Mammuttipetäjät kasvavat vanhemmiten leveyttä. Sen huomaa helposti siitä, että ajotie alkaa kaventua, jos se kulkee kahden petäjän välistä. 


Aiemmin näkemämme punapuut (Redwood) ovat maailman korkeimpia, nämä mammuttipetäjät ovat paksuimpia. Amerikassa kaikki on suurta! Suurimmat yksilöt kasvavat joka tapauksessa Sierra Nevadan vuoriston länsirinteillä. Mammuttipetäjän runkoa voisi kuvailla jotenkin kartiomaiseksi, kun se suippenee latvaa kohti. Varmasti ovat mammuttipetäjät nimensä ansainneet. Taaskin niiden kokoa oli aika mahdoton tallentaa kuville. 


Ne ovat siitä ihmeellisiä, etteivät ne palakaan kovin helposti, vaikka salama iskisi. Ehkä juuri siksi, kun ne tarvitsevat niitä salamaniskuja lisääntyäkseen. Kävyt saattavat pysyä kiinni jopa 20 vuotta.

Vanha partiolainen elämänsä suurimmalla rakovalkealla.

Sequoian kansallispuisto on USAn toiseksi vanhin kansallispuisto vuodelta 1890. Puiston aluetta on laajennettu useaan otteeseen viimeksi vuonna 1978. Puistossa on paljon villieläimiä, emmekä ikinä ole nähneet niin paljon aina yhtä vikkeliä maaoravia kuin täällä. Kenraalien suojassa on hyvä elellä ja syötävääkin taitaa riittää. Pieneksi harmiksi Sequoian tietyille alueille on ajoneuvoille määrätty maksimimitta, jonka juuri ja juuri ylitimme. Emme viitsineet lähteä yrittämään riskillä, kun kerran tällainen määräys oli annettu. Se alue jäi meiltä näkemättä, mutta ei se mitään, tulipa tavattua kenraali Grant, maailman toiseksi suurin puu. 


Ajoimme ulos kansallispuistosta ja jouduimme todella kapealle, kiemurtelevalle ja mäkiselle pikkutielle. Ehkei ne Sequoian kielletyt tiet tästä enää hankalampia olisi olleet. Tien varren maatilat olivat enimmäkseen hevosrancheja. Mietimme, mihin niitä hevosia käytetään, kun eivät ainakaan työhevosilta näyttäneet. No, ilman muuta ratsastukseen, mutta mihin muuhun.


Aikanaan tie alkoi vähän levetä ja pääsimme enemmän ihmisten ilmoille viini- ja hedelmätarhojen keskelle. Taas oli tarjolla halloween-kurpitsoja. Nyt näimme sitruspuita, mutta niissä kaikissa oli vielä hyvin vihertävät hedelmät. 


Päivä kallistui jo iltapäivän puolelle, kun saavuimme kovassa helteessä Visalian-kaupungin KOA-alueelle. Täällä oli ihanan iso uima-allas. Ja mikä parasta erinomainen wifi-yhteys, jonka ansiosta jäimme tänne useammaksi vuorokaudeksi päivittämään blogia. Blogipäivitys huonoissa nettiyhteyksissä on tuskaisaa ja siksi käytimme nyt tilaisuutta hyväksemme. Visaliassa vallitsi helle ja uimme altaassa pitkiä aikoja vähän virkistäytyäksemme. 


Alueella vaihtui asuntoautot aika tiheään. Tuntui siltä kuin jokaisessa autossa olisi ainakin yksi koira, paitsi meillä. Lemmikkejä suosivilla alueilla yleensä ilmoitetaan, ettei koiran haukkumisesta kuitenkaan pidetä. Yleisesti ottaen koirat kyllä käyttäytyvät hyvin ja tietävät, etteivät saa haukkua. Huomionkipeys tai toiset vieraat koirat kuitenkin aina joskus haukututtavat.

USA, KALIFORNIA, YOSEMITE-KANSALLISPUISTO 28.-29.9.2010


Noin 70 kilometriä Sacramentosta etelään valtatietä nro 5 on Stocktonin suurehko kaupunki. Siellä oli hyvä tehdä seuraavan viikon ruokaostokset ja hommata varalle jälleen kerran uusia kameran muistikortteja. Sen jälkeen siirryimme ajelemaan pikkuteitä, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin valtatiet. Siellä sai jonkinlaisen käsityksen alueen elämästä ja sen tärkeimmistä elinkeinoista, mikä näytti olevan maatalous hyvin laajassa merkityksessä. Kiireiset korjuutyöt olivat käynnissä, tuntui kuin kaikki kypsyisi yhtä aikaa: tomaatit, kurpitsat, viinirypäleet, maissi, persikat, päärynät ja omenat. 


Hevoset, lehmät ja lihakarja laiduntavat kuivilla, kullankeltaisilla vainioilla ja hakeutuvat varjoon auringolta yksinäisten puiden alle. Minkään valtakunnan viljely ei näillä mailla onnistuisi ilman vesien kanavointia ja kastelujärjestelmiä.


Intiaanitarina kertoo, että miehen ja vaimon riitely ja tappelu päättyi siihen, että harmistuneet henget jähmettivät heidät kiviksi, ikuisiksi ajoiksi kasvotusten laakson yli. Tänä päivänä niitä kutsutaan Half Domeksi ja North Domeksi, kaksi jyrkkää vuorta, jotka hallitsevat Yosemiten kansallispuiston maisemaa. Laakson pohjalla tuntui siltä kuin jyrkät graniittiseinät nousisivat joka puolelta eikä ihme, sillä osa Sierra Nevadan vuoristoa kuuluu Yosemiten yli 3000 neliökilometriä käsittävään kansallispuistoon. 


Kuulemma yli 3 miljoonasta kävijästä suurin osa, niin kuin mekin, käy vain Yosemiten laaksossa, joka on vain sadasosa koko kansallispuistosta. 180 km pitkä Merced-joki kiemurtelee Yosemiten laakson pohjalla. 


Jotenkin ajattelimme, että sesonki on hiipumassa, ettei turisteja enää olisi ruuhkaksi asti. Siinä erehdyimme. Kaikki leirialueet olivat täynnä. Eivät ne niin kauhean viihtyisiltä vaikuttaneet, kun kuiva maa pölysi mahdottomasti. 'Happamia', sanoi kettu pihlajanmarjoista, vai miten sitä sanotaan? Nämä kuuluisat kansallispuistokohteet keräävät kävijöitä niin kauan kuin ovat auki. Muutama vuosi sitten maaliskuussa pyrimme Yosemiteen idästä, mutta tie oli vielä suljettu talven takia.


Yosemite tarjoaa vähänkin luonnosta kiinnostuneelle runsain mitoin vaihtoehtoja. Siellä on tasamaalla kulkevia kävelyteitä, vaativampia vaellusreittejä, ehkä huipentumana Half Domen huipulle kiipeäminen ja kalliokiipeilyä voi harrastaa myös El Capitanin kupeissa. 


Luonto on moninainen kasveineen ja eläimineen, erityisesti vesiputoukset tuntuvat kiinnostavan kävijöitä – jopa ilman vettä. Nyt oli nimittäin kuivin aika vuodesta eikä jokaisesta kuuluisasta putouksesta valunut pisaraakaan. Joissakin sentään vielä riitti vettä, niin kuin Bridal Fallsilla, Tuuli 'heittää' vettä niin, että putousvesi näyttää aivan morsiushunnulta. 'Huntu' näytti näin vähävetiseen aikaan kovin hennolta. 


Toinen putous, jolle lähdimme ihan vaellusmielessä, oli Vernal Falls. Reitin pituus oli 3 mailia ja menomatka käytännössä ylämäkeä. Aamulla laakson pohjalla vallitsi vielä mukava viileys eikä vaellusreitillekään osunut auringonpaiste vielä joka kohtaan. Jyrkkä polku nosti sykettä ja pani välillä ihan puuskuttamaan. Mitä lähemmäksi Vernal Fallsia tulimme, sitä jyrkemmäksi ja hankalammaksi kivikoksi polku muuttui eikä jyrkillä rinteillä tietenkään mitään kaiteita ollut. Perille päästyämme istuskelimme ihailemassa putousta ja teimme pientä tankkausta paluumatkaa varten, joka olikin sitten aika helppoa alamäkeä, kun polvet ovat kunnossa. 


Loppumatkasta huomasimme auringon nousseen täyteen korkeuteensa, se teki reitistä todella pakahduttavan. Me onnekkaat olimme tulossa alas, useimmat olivat menossa ylöspäin.


Yosemiten laaksossa on aivan kuin satulinna, Ahwahnee-hotelli. Vuonna 1927 valmistunut rakennus on majoittanut niin kuninkaallisia, presidenttejä kuin muitakin kuuluisuuksia. Mikäpäs siinä, yksityisyys on taattu, jos varaa paikan vain omaan käyttöön. Eniten siellä taitaa kuitenkin majoittua tavallisia turisteja, jotka ovat valmiit maksamaan vähän enemmän hotelliyöstä ja halukkaita noudattamaan illallisen pukeutumiskoodia. Kurkistimme tietysti uteliaisuuttamme sisälle, jossa oli upeat puitteet meneillään olevasta remontista huolimatta. Oleskelutilat olivat korkeat ja paljon erilaisia huoneita, missä voi istuskella ja ihailla isoista ikkunoista näkyvää maisemaa.


Moni-ilmeisestä luonnosta on mainittava erikseen mammuttipetäjä (Giant Sequoia), joka on tilavuudeltaan maailman suurin puu ja siksi myös maailman pitkäikäisimpiä puulajeja. Moneen kertaan olemme puhuneet luonnon sytyttämistä metsäpaloista, joita olemme alkaneet ymmärtää luonnonilmiönä ja ekologian kannalta välttämättöminä. Mammuttipetäjän leviäminen suorastaan vaatii metsäpalon, sillä sen käpy ei aukea eikä näin ollen levitä siemeniä, ennen kuin metsäpalon kuumuus avaa sen. Kyllä Yosemitessakin on metsää palanut ja mammuttipetäjän tulevaisuus näyttää turvatulta.





USA, KALIFORNIA, CLEAR LAKE – SACRAMENTO 25.-28.9.2010




Söimme aamupalan ihaillen järvimaisemaa. Sellaista ylellisyyttä meille on tarjoutunut suhteellisen harvoin. 

Kaikesta päätellen täällä Lake Countyn alueella pohjoisessa Kaliforniassa ei ole satanut aikoihin. Maa on aivan kuivaa poroa. Saimme camping-alueen toimistosta esitteen lähitienoosta ja ajattelimme kävellä lähikylään, Kelseyvilleen. Esitteessä luki matkaksi 4 mailia ja toimistonhoitaja sanoi 3 mailia. Tässä vaiheessa meillä olisi pitänyt joidenkin kellojen kilkattaa, että välimatka ei olekaan ihan varmasti kenenkään tiedossa. Näiden tietojen ja hyvin epämääräisen kartan avulla lähdimme liikkeelle. Ilma oli tietenkin kuuma ja aurinkoinen, maasto aika mäkistä. Kuljettuamme oman arviomme mukaan 3 mailia emme tehneet minkäänlaista havaintoa kylästä. Koulubussi pysähtyi lähelle jättäen koululaisia kyydistä. Ari kysyi kuskilta arviota, paljonko matkaa vielä on. Ei hänkään varmasti osannut sanoa, arvioi, että vielä ehkä 3 mailia. Täälläpäin maailmaa matkoista yleensä puhutaan aikana – tarkemmin sanottuna autolla ajettuna. Eikä se autolla tietenkään niin tarkkaa ole, onko maileja 3 vai 6, mutta kävellen paahtavassa helteessä sillä alkaa olla merkitystä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun tavallaan menimme samaan 'halpaan' näiden ilmoitettujen välimatkojen kanssa. Kelseyvilleen emme koskaan päässeet, vaan käännyimme kannoillamme ja palasimme takaisin leiripaikkaamme. Sen matkan pituuden ainakin tiesimme. Seuraavan kerran katsomme navigaattorista etäisyyden, ennen kuin lähdemme kävelemään pitemmälle.


Edgewaterin leirintäalue sijaitsee Clear Lake –nimisen järven rannalla. Järvi on Kalifornian suurin makeavesilähde. Bassi on yleisin kala, mitä järvestä saadaan. Ympäristön eläimistö on monimuotoista. Nimestään ja suositusta virkistyskäytöstään huolimatta olimme erottavinamme järven pinnalla sinilevää. Sen jälkeen meitä ei enää huvittanut lähteä sinne uimaan. Alueella itse asiassa tehdään paljon työtä sinilevän karkottamiseksi ja virkistyskäyttö yritetään pitää aisoissa

Lake Countyssa on kasvatettu viinirypäleita 1850-luvulta lähtien ja se on ollut Napa Valleyta suurempi viinintuottaja ennen 1930-luvun kieltolakia. Sekä ilmasto että maaperä ovat otollisia laadukkaiden hedelmien ja viinien tuottamiselle. Kieltolain jälkeen viinitarhat siirtyivät päärynä- ja pähkinätarhojen kasvattamiseen.


Päärynöitä toki kasvatetaan vieläkin ja alue on USAn toiseksi suurin päärynöiden tuottaja. Tähän liittyy hauska väärinkäsitys. Leirintäalueen hoitaja mainosti, että lauantaina on Kelseyvillessä festivaali, jos meitä kiinnostaa. Ymmärsimme, että siellä oli olutjuhla (beer) näin oktoberfest-aikaan, mutta todellisuudessa siellä oli päärynäjuhla (pear). Molemmat sanat äännetään kovin samalla tavalla, emmekä ikinä ennen olleet kuulleet päärynäjuhlasta. Minkäänlaista pettymystä tai yllätystä tästä ei koitunut, kun emme alun perinkään olleet menossa ko. juhlaan. Jälkeenpäin hedelmätarhojen läpi ajettuamme ymmärsimme, että päärynöitäkin kannattaa juhlia. Sen verran isosta elannosta on kysymys. Vasta 1960-luvulla alettiin uinuvaa viininviljelyä herätellä henkiin. Alueella on nyt 145 viininviljelijää ja sen huomaa maisemassa; tummia ja vihreitä rypäleitä tuottavia erilaisia viiniköynnöksiä ehdottoman suorissa riveissä silmänkantamattomilla pelloilla, joiden maaperä on erittäin hedelmällistä.

Viihdyimme kaksi yötä Edgewaterissa ja nautimme lämpöisistä keleistä. Yöllä tosin ilma viileni ihan merkittävästi. Lauantaiaamuna lähdimme ajelemaan edelleen Lake Countyn pikkuteitä. Hyvin pian saavuimme Middletown-nimiseen paikkaan. Siellä oli Twin Pine –niminen kasino. Se mainosti sadonkorjuujuhlaa ja siihen liittyvää viinin polkemista. Jotain paikallista – se kiinnosti meitä. Ostimme liput, johon sisältyi lounas ja paikallisia viinejä sekä mahdollisuus osallistua viinirypäleiden polkemiseen ja voittaa 150 dollaria. Tämä kaikki alkoi klo 12 päivällä. 


Ihmettelimme, kun paikalle alkoi saapua punapäisiä naisia, jotkut vielä erikoisesti pukeutuneinakin. Asia selvisi nopeasti, että tilaisuudessa oli vielä Lucy -yhdennäköisyyskilpailu. Olemme olleet huomaavinamme, että Lucille Ballille on alkanut uusi nousu. Erilaista Lucy-tavaraa on joka puolella tarjolla. Silloin, kun me olemme katsoneet telkkarista Lucy Showta, emme tienneet, että Lucylla oli punaiset hiukset. Kaikki oli siihen aikaan mustavalkoista. Ne olivat niitä television alkuaikojen sarjoja. Nuorempi polvi tuskin on koskaan niistä kuullutkaan. 


Istuuduimme yhteen tyhjään pöytään. Hetken kuluttua yksi punapäinen rouva tiedusteli, voisiko istua meidän kanssa, kun ei viitsi yksinkään olla. Hän kertoi olevansa paikallisia ja osallistuvansa toista kertaa Lucy-kilpailuun. Viime vuonna hän oli tullut toiseksi. Hänkin liikkuu talvisin asuntoautolla Arizonan suuntaan. Vähän myöhemmin hänen kaksi tuttavaansa tuli pöytäämme ja siitähän sitä juttua sitten riittikin. Nämä naiset tulivat osallistumaan viinin polkemiseen ja olivat aamupäivän olleet siellä Kelseyvillen päärynäfestareilla.

Ennen kilpailuja söimme maukkaan buffet-lounaan ja maistelimme paikallisia puna- ja valkoviinejä.


Livebändi soitti musiikkia juuri meidän makuun ja ihmiset intoutuivat tanssimaan. Yhdessä pitkässä pöydässä oli seurue päällään samanlaiset siniset t-paidat, joissa valkoinen teksti. Meidän pöytäseurue ei tuntenut kuin osan heistä. T-paitojen tekstistä ilmeni heidän olevan jotain Yacht Clubin ihmisiä. Heillä oli kova vauhti päällä. Siinä syödessämme juttelimme kaikenlaista. Päällimmäisenä rouvia kiinnosti, miten olemme päätyneet Middletowniin. Siitä tuli myöhemmin meille eniten esitetty kysymys. Kaikille vastasimme samalla tavalla: 'Sattumalta!' Naiset kertoilivat omasta elämästään Lake Countyssa. Maa kuulemma järisee koko ajan, mutta sitä ei huomaa muusta kuin siitä, että taulut seinällä ovat aina vinossa. Kulunut kesä on ollut täällä viileä, mitä se sitten tarkoittaakin. Joku heidän naapureistaan oli ollut huolissaan, etteivät tomaatit kerkiä kypsyä, mutta säätieteilijät olivat luvanneet tulevasta viikosta niin helteistä, että kaiken pitäisi kypsyä. Tässä vaiheessa ajattelimme mielissämme muutamaa tomaatinvartta jossain penkissä. Kilpailut alkoivat viinin polkemisella, yksilökilpailuna tai kahden hengen ryhmissä. Tynnyriin ei olisi mahtunut kahta enempää. Koko tilaisuus oli katetussa ulkotilassa eikä siellä käynyt tuulen henkäystäkään. Viinin polkeminen näytti olevan hikistä hommaa. Se oli selvästi tekniikkalaji. Viinimäärä ratkaisi voittajan. 


Sen sijaan Lucy-kilpailu ratkaistiin huutoäänestyksellä ja meidän pöydän Lucy tuli taas 2. sijalle, minkä jälkeen hän oli valmis riisumaan punaisen peruukkinsa. Ihmeellistä, miten ihmisen ulkonäkö muuttuu pelkällä peruukilla.

Bändi soitti edelleenkin hyvää musiikkia ja virallisen osuuden jälkeen seurasi vapaata keskustelua. Siinä vaiheessa melkein koko paikalla ollut väki oli jo tietoinen meistä ja heittäytyi kanssamme juttusille. Joukossa oli tanskalainen mies, joka norjalaisen vaimonsa kanssa oli muuttanut seudulle jo vuonna 1963 ja sanoi sitä elämänsä parhaaksi päätökseksi. Kovin tyytyväiseltä hän vaikuttikin.

Twin Pine –kasino on intiaanimailla ja intiaanijohtoinen. Hinnat ovat verottomia ja suurin 'matkamuistomyymälän' myyntituote on savukkeet. Ihmiset käyvät sieltä ostamassa savukkeensa. Toinen erikoisuus on alkoholin anniskelualueiden tarkka rajaus. Tuossa lounastilaisuudessakin oli tarkka raja, minkä yli ei saanut kävellä viinilasi kädessä.


Kasinolla oli tietysti illallakin ohjelmaa ja Ari päätti osallistua Texax Hold'em –turnaukseen. Lounaalla tapaamamme naiset Donna ja Pat tulivat myös iltaa viettämään ja heidät oli kutsuttu yhteen sviittiin, jossa oli melkein kaikki päivällä sadonkorjuujuhlassa olleet ihmiset. He lähettivät Donnan ja Patin hakemaan Annea mukaan sviitin juhliin. Siellä oli itse asiassa tuplajuhlat: synttärit ja veneen vesillelaskujuhlat. Nyt alkoi selvitä sen sinisen t-paitaryhmän koko tarina. Kaksi miestä oli omin käsin rakentanut pienen puisen soutuveneen. Projekti oli ollut sen verran vaativa, että pelkkä veteen laittaminen ei ollut tuntunut sopivalta. Lopulta vesillelaskutilaisuuten samana aamuna osallistui 40 henkeä: lapsia, lapsenlapsia jne. Joku oli teettänyt kaikille t-paidat. Sitten oli kuulemma rannassa nostettu lippu ja laulettu, minkä jälkeen vene oli laskettu veteen. Ei siis sen kummempia yachtclubilaisia. He halusivat vain jatkaa juhlintaa vielä illalla ja jokainen toi nyyttäriperiaatteella syötävää – ja sitä riitti. Synttärisankari taas oli sadonkorjuujuhlan organisoijan tytär, jonka kavereita tuli myös paikalle. Kaikki olivat tosi kiinnostuneita meistä ja meidän reissusta ja aina yhtä ihmeissään, miten maailmassa tulimme juuri Middletowniin. Välittömässä seurassa ei olo tuntunut ollenkaan vaikealta tai ulkopuoliselta. Eikä siinä kaikki. Täällä Anne tapasi ihan oikean intiaanipäällikön. Hän on pomo-intiaanien heimopäällikkö ja kasinon johtaja. Tosin siinä vaiheessa, kun Anne jutteli miehen kanssa, näistä asioista ei ollut tietoakaan. Jälkeenpäin Donna ja Pat valaisivat Annea miehen taustoista. Vähän kyllä ihmetyttikin, kun muuten niin puheliaat amerikkalaiset pitivät kunnioittavaa etäisyyttä häneen. Oli siellä toinenkin intiaani, nelissäkymmenissä oleva nainen, joka oli lapsuutensa elänyt intiaanikylässä. Donna ja Pat tiesivät kertoa, että intiaanit ovat hyvin perhekeskeisiä ja edellisen viikonlopun intiaanijuhla Twin Pinessa oli ollut intiaaniperheiden suurta juhlaa. Siellä tämä pomo-johtaja oli pukeutunut valkoiseen intiaaniasuun ja laulanut perinteisiä lauluja. Näistä mistään ei ollut nyt tietoakaan, kun miehellä oli farkut ja t-paita. Oikein hauska ja mieleenpainuva ilta! Arillakin meni ihan mukavasti pelissä, joten Middletown ja Twin Pine ihmisineen sai erikoissijan mielissämme. Olemme olleet jälkeenpäinkin sähköpostiyhteyksissä Donnan ja Patin kanssa. He kutsuvat meitä ikämme puolesta: 'Kids' (lapset), kun sattuvat olemaan muutaman vuoden meitä vanhempia. Hauskoja ihmisiä.

On toinenkin asia, mitä ihmiset ihmettelevät. Se, ettemme välttämättä illalla tiedä, mihin aamulla olemme menossa. Usein vasta aamulla päätämme suunnan. Se on hämmästyttänyt monia, mutta toisaalta myös ihastuttanut. Seuraavan päivän suunta meillä oli jotakuinkin tiedossa – Sacramento. Yövyimme Twin Pinen parkkipaikalla, jossa muuten myös toimi wifi.

Saimme Suomesta iloisia vauvauutisia. Kuluneella viikolla oli lähipiiriin syntynyt kaksikin vauvaa, tyttö ja poika. Onnellista tulevaisuutta vauvoille ja heidän perheilleen!

Ajelimme edelleenkin mutkaisia ja kapeita pikkuteitä, joiden varrella oli viini- ja hedelmätarhoja sekä hevostiloja. Muuten maisema oli kullankeltaista, kun heinä on rutikuivaa. Stingin kappale 'Fields Of Gold' tulee eittämättä mieleen, vaikka siinä taidetaan kyllä laulaa ohrapelloista. Tiet ovat selvästi kilpapyöräilijöiden suosittua harjoitusmaastoa. Pelloilta ja hedelmätarhoista kerätään kaikenlaista satoa. Kurpitsat ovat kypsyneet ja niitä on tarjolla halloweenia varten.


Myöhemmin tajusimme, että sillä yhdellä naapurilla taisikin olla jokunen peltohehtaari tomaattia, jolloin huoli niiden kypsymisestä oli aika ymmärrettävä. Näimme nimittäin aikamoisia tomaattipeltoja, joissa oli kiireiset korjuutyöt käynnissä. Nyt oli vaarana, että niistä tulee suoraan 'aurinkokuivattuja' helteiden takia. Täysperävaunulliset rekat olivat täynnä tomaatteja.


SACRAMENTO

Saavuimme Sacramento West KOA-alueelle illansuussa ja olimme muuten ensimmäiset suomalaiset tällä camping-alueella. Sen kunniaksi saimme liimata pienen karhuntassutarran Helsingin kohdalle. Ikuistimme tilanteen tietysti kameraan. 


Tältä alueelta pääsi pienen kävelyn jälkeen bussilla keskustaan, mikä on aina hieno juttu. Sacramento on Kalifornian osavaltion pääkaupunki, asukasluvultaan aika tavalla Helsingin kokoinen.


Sacramenton vanha kaupunki on kiinnostava ja siellä on hieno rautatiemuseo. Viisastuimme kovasti siitä, mitä kaikkea rautatie on Kalifornialle aikanaan merkinnyt. Kalifornia ei aikanaan kelvannut Espanjalle eikä Meksikolle ja USAllekin se oli eristäytynyt ja kaukainen osavaltio. Sinne pääsi joko kuukausia kestävän merimatkan jälkeen tai maitse vaikeakulkuisessa maastossa. Kalifornialainen liikemiesnelikko alkoi puuhata rautatietä, mukaansa he saivat vuoria tarkkaan tutkineen Theodore Judahin, jolla oli visio rautatiestä. Hän ei koskaan nähnyt rautatietä valmiina. 1800-luvun loppupuolella kullan löytyminen auttoi rautatietöiden aloittamiseen. USAn pääkallonpaikalla kiinnostus löytyneeseen kultaan sai aikaan päätöksen rautatien rakentamisesta. Vuonna 1869 yhdistettiin Utahissa kaksi rautatietä (Central Pacific ja Union Pacific) toisiinsa ja mantereen poikki kulkeva rautatie oli tosiasia. Ihan noin helposti rata ei kuitenkaan syntynyt, vaan ensin oli ratkaistava ongelma nimeltä Sierra Nevadan vuoristo. Joku keksi, että kiinalaiset ovat taitavia kivenkäsittelijöitä ja dynamiitin käyttäjiä. Heidän sitkeytensä ja ketteryytensä, kun tunnetaan, tuhansia miehiä värvättiin kaivamaan 11 tunnelia kovissa talvisissa olosuhteissa. Rautatien valmistuttua matkaa mitattiin päivissä entisten kuukausien sijaan. Rautatie mullisti matkaan kuluvan ajan, mutta myös koko yhteiskuntaa. Ihmiset liikkuivat rautateitse muuallekin kuin Kaliforniaan, josta toimitettiin puuta ja hedelmiä muualle USAan. Tieto ts. sanomalehdet ja posti kulki nopeasti junan mukana. Rautatie synnytti kulutusyhteiskunnan.


Museossa on paljon entisöityjä vetureita ja junanvaunuja. Mikä kiinnostavinta vapaaehtoisvoimin toteutettu opastus ja esittely tapahtuu entisten rautatieläisten toimesta. He ovat parhaita esittelijöitä, kun puhuvat vuosikymmenten työkokemuksesta. Esim. massiivisessa veturissa istui vanha kuljettaja, joka oli ohjannut juuri sitä veturia ja osasi kertoa omakohtaisia kokemuksia siitä ja sen ajan veturinkuljettajan työstä. Jokaisen rautatieläisen pitäisi vierailla tässä museossa. Ihmeellistä, miten hienosti koristeltuja junat ovat olleet, vaikka ne suurimman osan aikaa ovat olleet noen peitossa.


Helteisessä auringonpaisteessa oli mukava kierrellä ja katsella vanhaa kaupunkia ja sen tarjontaa. Kävelimme sieltä vielä keskustaan päin, jonka kadut on nimetty yksinkertaisesti kirjaimilla aakkosjärjestyksessä esim. A Street ja poikkikadut järjestysluvuilla esim. 1st Street. Hoidimme parit pikkuostokset Macy'silla, jonka edessä oli leirintäalueelle vievän bussin pysäkki. Odottelimme aikamme bussia ja menimme samannumeroiseen bussiin kuin millä olimme tulleet. Siitä tulikin sitten toista tuntia kestävä sightseeing-ajelu Sacramenton lähialueille ennen kuin olimme KOA-alueen pysäkillä. Meidän olisi pitänyt valita B-bussin sijaan A, jotta olisimme päässeet nopeammin perille. Ei se meitä haitannut. Harvoin 2 dollarilla näin pitkiä ajeluita saa.

lauantai 2. lokakuuta 2010

USA, KALIFORNIA, CRESCENT CITY – CLEAR LAKE 23.-25.9.2010


KOA-alue, jolla yövyimme oli keskellä punapuumetsää (Redwood), josta Crescent City on kuuluisa. Punapuiden sanotaan olevan suora linkki dinosaurusten aikaan. Vaikka puu kaatuisi, kohta sen rungosta alkaa versoa uutta. Punapuun siemen on tomaatin siemenen kokoinen, mutta siitä voi kasvaa Vapauden patsasta korkeampi jättiläinen.


Punapuut kasvavat yleensä ryhmissä, joista parhaat esimerkit näimme Crescent Cityä lähellä olevassa punapuupuistossa. Vanhimpien pystyssä olevien puiden iäksi arvioidaan yli 2000 vuotta. Puiden kokoa on ihan mahdoton yrittää tallentaa kameraan. Teimme puistossa mukavan aamulenkin, joka huipentui köysiratavaunun kyytiin korkealla, korkealla puiden yläpuolella. Huipulta avautuivat näkymät kauas joka puolelle. Taas meidät rankattiin senioriluokkaan ja saimme liput vähän halvemmalla hinnalla. 


Puiston yhteydessä oli kymmeniä eri intiaaniheimoja esittelevä museo, jonka kiersimme suhteellisen ripeästi. Syvällisempi paneutuminen intiaaniheimoihin vaatisi aivan oman tutkimusmatkansa. Se nyt on tullut selväksi, että niitä on ollut valtavasti joka puolella Pohjois-Amerikkaa ja heidän jälkeläisiään elää edelleen, jotkut kunnioittaen verenperintöään, jotkut sopeutuen nyky-yhteiskuntaan. Intiaanien käsityöt ja taidokkaasti käsin tehdyt tarvekalut jaksavat aina ihastuttaa.


Redwood National Park on valtava alue ja ajoimme sen halki kulkevaa kapeaa ja mutkaista tietä. Alhaalla laaksossa peuralauma oli tullut aamupalalle aivan tienlaitaan. Mikään muu ei tuntunut niitä hätkähdyttävän kuin komean urospeuran komentoääni. Peuralauma sai aika monet autoilijat pysähtymään ja ottamaan kuvia, niin kuin meidätkin. 


Tämä päivä oli alkanut aurinkoisena ja sellaisena jatkuikin ajaessamme etelään edelleenkin Highwayta 101, jolta poikkesimme Avenue of The Giants (Jättiläisten puistotie) –nimiselle tielle. 'Puistotie' on 31 mailia (50km) pitkä ja osa vanhaa Highway 101:tä. Sillä alueella sanotaan olevan huomattavin punapuuesiintymä. Tie kiemurtelee osittain 320 kilometriä pitkän Eel-joen mukaan. 


Punapuut ovat maailman korkeimpia puita ja niiden keskellä sitä tuntee itsensä todella pieneksi. Tietenkin niiden korkeuden (80-100m) kuvaaminen tavallisilla pokkareilla on aika mahdoton tehtävä, kun National Geographyn kuvaajaltakin kului yksi vuosi suunnitteluun, 3 viikkoa valmisteluun ja lopulta hänellä oli 84 otoksen palapeli, joista kokosi kuvan YHDESTÄ puusta. Siinä on pientä perspektiiviä kuvaamisen vaikeuteen pikavisiitillä. Rungon paksuuskin voi olla kolmisen metriä, maksimissaan jopa 8 metriä. Nämä havupuut kasvavat vain Tyynen meren läheisyydessä Oregonin ja Kalifornian alueella.


Tässä kyyhkyläiset eivät ole kiven, vaan puun sisässä. 

Jonkinlaista osviittaa punapuiden koosta antaa Klamathissa sijaitseva 'drive-through-tree' (läpiajettava puu). Vaikka puunrungossa oleva aukko iso onkin, ei meidän Majesticilla ollut sinne asiaa. Kävelimme kuitenkin katsomaan paikkaa ja yksi urhea isolla pickupillaan halusi yrittää läpi. Se oli ehdottomasti maksimikoko siihen reikään, mutta läpi tuli vain pieni naarmu peilissä. Pitäähän joku muisto jäädä.


Amerikkalaiset ja kanadalaiset eivät kaihda superlatiivien käyttöä esitellessään mitättömintäkin nähtävyyttä tai vastaavaa, aina löytyy jonkun alueen suurin, paras tai ainutlaatuisin. Hienoja esitteitä olemme pikkuhiljaa 'oppineet' lukemaan ja yritämme itse etsiä puolueetonta tietoa. Joka paikkaan ei voi tutustua, jostain hienosta paikasta on saatettu ajaa ohi. Se kuuluu tällaiseen matkailuun. Onneksi kuitenkin punapuista meillä oli jotain ennakkotietoa.

Aikanaan palasimme takaisin isolle valtatielle, mutta sitä jonkin aikaa ajettuamme päätimme siirtyä sisämaahan päin ja pienemmille teille. Ja totisesti niitä pieniä sivuteitä löytyi mitä ihastuttavimmissa maisemissa. Tietä reunustivat hedelmä- ja viinitarhat ja meistä tuntui, että olimme ainoa RV niillä teillä. Camping-alueitakaan ei ollut yhtä tiheästi kuin ison tien varressa, mutta lopulta sellainen löytyi kauniin järven, Clear Laken, rannalta ja mekin saimme järvinäköalan. Ilta oli jo hämärtymissä, mutta lämpöä ainakin +25C, linnut lauloivat ja sirkat sirittivät – oltiin Kalifornian lämmössä.

-

USA, OREGON, GEARHART – KALIFORNIA, CRESCENT CITY 21.- 23.9.2010


Jos oli Washingtonin länsiranta toinen toistaan seuraavia kansallispuistoja, niin Oregonin länsirannikko se vasta onkin tikattu täyteen erilaisia ulkoilualueita ja puistoja. Parhaiten sen huomaa karttaa katsoessaan. Yleensä kansallispuistot on perustettu mitä kauneimpaan luontoon. Metsissä on joskus tehnyt hurrikaanikin tuhojaan, jäljet näkyivät vielä. Ilmat alkoivat selvästi parantua ja pysähdyimme tämän tästä ihailemaan maisemia tai katsomaan jotain kiinnostavaa nähdessämme. 


Yksi havainto koko Highway 101:tä tähän asti ajaessamme on ollut, että Tyynen meren lohelle jää onnettoman pieni mahdollisuus päästä joelle kutemaan. Kalastajia on jokien suilla ihan ruuhkaksi asti. Toisaalta lohihan kuolee kudun jälkeen kuitenkin, nyt sitä kohtaa vähän ennenaikaisempi kuolema. Sitä vaan ihmettelimme, miksi lohta niin innokkaasti kalastetaan juuri tähän aikaan, kun kutulohen liha on oikeastaan ihan mautonta mömmöä. Kait se on vesillä enemmän mielessä kalojen kuninkaan kalastus kuin sen syöminen.


Hienot maisemat ja mielenkiintoisen näköiset pikkukylät seurasivat toisiaan ajaessamme Lincoln Cityyn, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä. Ajoimme aivan Tyynen meren rannalle, jossa sijaitsee intiaanivetoinen Chinook Winds Casino ja hotellialue. Kävimme tietysti katsomassa kasinoa sisältä ja huomasimme siellä erittäin edullisen buffet-lounaan. Söimme oikein rauhassa ja maistelimme kaikkia ihania makuja, mitä kokit olivat taikoneet jälkiruokia myöten tietysti. Henkilökunta oli erittäin ystävällistä. Illalla oli Omaha-turnaus, johon Ari osallistui.


Anne kävi sillä aikaa kampaajalla läheisessä kauppakeskuksessa. Nuorella kampaajalla oli heti aikaa ottaa hiukset käsittelyyn ja kaikki näytti ihan hyvältä raitojen jälkeen. Kampaaja kyllä keskusteli hiusten leikkauksesta, paljonko leikataan ja miten, mutta Anne ei ehtinyt kissaa sanoa, kun tukka oli poikki toiselta puolelta. Pakkohan toinenkin puoli oli leikata yhtä lyhyeksi. Jotain paikatakseen Anne yritti ehdottaa, että kampaaja leikkaisi ohentaen jäljelle jääneitä hiuksia, että hiukset näyttäisivät vähän kevyemmiltä. Hän vähän näytti saksia muutamalle hiustukolle ja siinä kaikki. Hiukset jäivät suurin piirtein yhtä pitkiksi päälaelta kuin olivat kampaajalle mennessä. Kun kerran yhteisymmärrystä kampaajan kanssa ei syntynyt, Anne hyväksyi pettyneenä lopputuloksen ja maksoi pitkin hampain laskun. Paksuja ja vähän taipuisia hiuksia ei missään tapauksessa pitäisi leikata noin. Ilmeisesti kampaaja ei ollut tottunut tällaisten hiuksien leikkaamiseen. Itse ei voi ruveta nyrhimään hiuksia, nyt on löydettävä uusi ja taitavampi kampaaja. Onneksi hiukset kasvavat. Arin Omaha-turnaus oli hyvin pienimuotoinen ja kävi hyvästä harjoituksesta. Päätimme yöpyä kasinon parkkipaikalla monen muun asuntoautoilijan tavoin. Siellä toimi jopa wifi.

Hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaa. Jossain vaiheessa maisema muuttui hiekkadyynien sävyttämäksi. Dyynirannat nousivat korkeina mäkinä merestä


Kohta katselimme korkeilta kalliojyrkänteiltä runsaslukuisina äänteleviä merileijonia ja niiden sulavaa uiskentelua meressä samalla, kun nautimme lounasta. Nyt aloimme nähdä autoja surffilaudat katolla. Tyynen meren ranta tarjoaa monta paikkaa harrastaa surffausta.


USAssa podetaan ötökkäkammoa. Saavuttuamme Kalifornian puolelle meiltä tiedusteltiin kohteliaasti, mistä olemme tulossa ja minne menossa, kun autossa on Marylandin kilvet. Meille annettiin infolehtinen, missä kerrottiin perhosesta (Gypsy Moth), jonka toukat tuhoavat kokonaisia metsiä. Kyseinen perhonen on joutunut USAn luontoon puolivahingossa eikä sillä ole luonnollisia vihollisia niin kuin Euroopassa. Osavaltion viranomainen ensin kyseli meidän vihannesten ostopaikoista ja heittäytyi sen jälkeen auton alle tutkimaan mahdollisia perhosia tai niiden munia. Sieltä noustuaan hän kehotti meitä vielä kuorimaan maissintähkät ihan varmuuden vuoksi. Osavaltionkaan rajaa ei ihan noin vaan ylitetä. 


Rajalta ei ollut pitkä matka Crescent Cityn KOA-alueelle, jonne jäimme yöksi.