sunnuntai 3. lokakuuta 2010

USA, KALIFORNIA, CLEAR LAKE – SACRAMENTO 25.-28.9.2010




Söimme aamupalan ihaillen järvimaisemaa. Sellaista ylellisyyttä meille on tarjoutunut suhteellisen harvoin. 

Kaikesta päätellen täällä Lake Countyn alueella pohjoisessa Kaliforniassa ei ole satanut aikoihin. Maa on aivan kuivaa poroa. Saimme camping-alueen toimistosta esitteen lähitienoosta ja ajattelimme kävellä lähikylään, Kelseyvilleen. Esitteessä luki matkaksi 4 mailia ja toimistonhoitaja sanoi 3 mailia. Tässä vaiheessa meillä olisi pitänyt joidenkin kellojen kilkattaa, että välimatka ei olekaan ihan varmasti kenenkään tiedossa. Näiden tietojen ja hyvin epämääräisen kartan avulla lähdimme liikkeelle. Ilma oli tietenkin kuuma ja aurinkoinen, maasto aika mäkistä. Kuljettuamme oman arviomme mukaan 3 mailia emme tehneet minkäänlaista havaintoa kylästä. Koulubussi pysähtyi lähelle jättäen koululaisia kyydistä. Ari kysyi kuskilta arviota, paljonko matkaa vielä on. Ei hänkään varmasti osannut sanoa, arvioi, että vielä ehkä 3 mailia. Täälläpäin maailmaa matkoista yleensä puhutaan aikana – tarkemmin sanottuna autolla ajettuna. Eikä se autolla tietenkään niin tarkkaa ole, onko maileja 3 vai 6, mutta kävellen paahtavassa helteessä sillä alkaa olla merkitystä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun tavallaan menimme samaan 'halpaan' näiden ilmoitettujen välimatkojen kanssa. Kelseyvilleen emme koskaan päässeet, vaan käännyimme kannoillamme ja palasimme takaisin leiripaikkaamme. Sen matkan pituuden ainakin tiesimme. Seuraavan kerran katsomme navigaattorista etäisyyden, ennen kuin lähdemme kävelemään pitemmälle.


Edgewaterin leirintäalue sijaitsee Clear Lake –nimisen järven rannalla. Järvi on Kalifornian suurin makeavesilähde. Bassi on yleisin kala, mitä järvestä saadaan. Ympäristön eläimistö on monimuotoista. Nimestään ja suositusta virkistyskäytöstään huolimatta olimme erottavinamme järven pinnalla sinilevää. Sen jälkeen meitä ei enää huvittanut lähteä sinne uimaan. Alueella itse asiassa tehdään paljon työtä sinilevän karkottamiseksi ja virkistyskäyttö yritetään pitää aisoissa

Lake Countyssa on kasvatettu viinirypäleita 1850-luvulta lähtien ja se on ollut Napa Valleyta suurempi viinintuottaja ennen 1930-luvun kieltolakia. Sekä ilmasto että maaperä ovat otollisia laadukkaiden hedelmien ja viinien tuottamiselle. Kieltolain jälkeen viinitarhat siirtyivät päärynä- ja pähkinätarhojen kasvattamiseen.


Päärynöitä toki kasvatetaan vieläkin ja alue on USAn toiseksi suurin päärynöiden tuottaja. Tähän liittyy hauska väärinkäsitys. Leirintäalueen hoitaja mainosti, että lauantaina on Kelseyvillessä festivaali, jos meitä kiinnostaa. Ymmärsimme, että siellä oli olutjuhla (beer) näin oktoberfest-aikaan, mutta todellisuudessa siellä oli päärynäjuhla (pear). Molemmat sanat äännetään kovin samalla tavalla, emmekä ikinä ennen olleet kuulleet päärynäjuhlasta. Minkäänlaista pettymystä tai yllätystä tästä ei koitunut, kun emme alun perinkään olleet menossa ko. juhlaan. Jälkeenpäin hedelmätarhojen läpi ajettuamme ymmärsimme, että päärynöitäkin kannattaa juhlia. Sen verran isosta elannosta on kysymys. Vasta 1960-luvulla alettiin uinuvaa viininviljelyä herätellä henkiin. Alueella on nyt 145 viininviljelijää ja sen huomaa maisemassa; tummia ja vihreitä rypäleitä tuottavia erilaisia viiniköynnöksiä ehdottoman suorissa riveissä silmänkantamattomilla pelloilla, joiden maaperä on erittäin hedelmällistä.

Viihdyimme kaksi yötä Edgewaterissa ja nautimme lämpöisistä keleistä. Yöllä tosin ilma viileni ihan merkittävästi. Lauantaiaamuna lähdimme ajelemaan edelleen Lake Countyn pikkuteitä. Hyvin pian saavuimme Middletown-nimiseen paikkaan. Siellä oli Twin Pine –niminen kasino. Se mainosti sadonkorjuujuhlaa ja siihen liittyvää viinin polkemista. Jotain paikallista – se kiinnosti meitä. Ostimme liput, johon sisältyi lounas ja paikallisia viinejä sekä mahdollisuus osallistua viinirypäleiden polkemiseen ja voittaa 150 dollaria. Tämä kaikki alkoi klo 12 päivällä. 


Ihmettelimme, kun paikalle alkoi saapua punapäisiä naisia, jotkut vielä erikoisesti pukeutuneinakin. Asia selvisi nopeasti, että tilaisuudessa oli vielä Lucy -yhdennäköisyyskilpailu. Olemme olleet huomaavinamme, että Lucille Ballille on alkanut uusi nousu. Erilaista Lucy-tavaraa on joka puolella tarjolla. Silloin, kun me olemme katsoneet telkkarista Lucy Showta, emme tienneet, että Lucylla oli punaiset hiukset. Kaikki oli siihen aikaan mustavalkoista. Ne olivat niitä television alkuaikojen sarjoja. Nuorempi polvi tuskin on koskaan niistä kuullutkaan. 


Istuuduimme yhteen tyhjään pöytään. Hetken kuluttua yksi punapäinen rouva tiedusteli, voisiko istua meidän kanssa, kun ei viitsi yksinkään olla. Hän kertoi olevansa paikallisia ja osallistuvansa toista kertaa Lucy-kilpailuun. Viime vuonna hän oli tullut toiseksi. Hänkin liikkuu talvisin asuntoautolla Arizonan suuntaan. Vähän myöhemmin hänen kaksi tuttavaansa tuli pöytäämme ja siitähän sitä juttua sitten riittikin. Nämä naiset tulivat osallistumaan viinin polkemiseen ja olivat aamupäivän olleet siellä Kelseyvillen päärynäfestareilla.

Ennen kilpailuja söimme maukkaan buffet-lounaan ja maistelimme paikallisia puna- ja valkoviinejä.


Livebändi soitti musiikkia juuri meidän makuun ja ihmiset intoutuivat tanssimaan. Yhdessä pitkässä pöydässä oli seurue päällään samanlaiset siniset t-paidat, joissa valkoinen teksti. Meidän pöytäseurue ei tuntenut kuin osan heistä. T-paitojen tekstistä ilmeni heidän olevan jotain Yacht Clubin ihmisiä. Heillä oli kova vauhti päällä. Siinä syödessämme juttelimme kaikenlaista. Päällimmäisenä rouvia kiinnosti, miten olemme päätyneet Middletowniin. Siitä tuli myöhemmin meille eniten esitetty kysymys. Kaikille vastasimme samalla tavalla: 'Sattumalta!' Naiset kertoilivat omasta elämästään Lake Countyssa. Maa kuulemma järisee koko ajan, mutta sitä ei huomaa muusta kuin siitä, että taulut seinällä ovat aina vinossa. Kulunut kesä on ollut täällä viileä, mitä se sitten tarkoittaakin. Joku heidän naapureistaan oli ollut huolissaan, etteivät tomaatit kerkiä kypsyä, mutta säätieteilijät olivat luvanneet tulevasta viikosta niin helteistä, että kaiken pitäisi kypsyä. Tässä vaiheessa ajattelimme mielissämme muutamaa tomaatinvartta jossain penkissä. Kilpailut alkoivat viinin polkemisella, yksilökilpailuna tai kahden hengen ryhmissä. Tynnyriin ei olisi mahtunut kahta enempää. Koko tilaisuus oli katetussa ulkotilassa eikä siellä käynyt tuulen henkäystäkään. Viinin polkeminen näytti olevan hikistä hommaa. Se oli selvästi tekniikkalaji. Viinimäärä ratkaisi voittajan. 


Sen sijaan Lucy-kilpailu ratkaistiin huutoäänestyksellä ja meidän pöydän Lucy tuli taas 2. sijalle, minkä jälkeen hän oli valmis riisumaan punaisen peruukkinsa. Ihmeellistä, miten ihmisen ulkonäkö muuttuu pelkällä peruukilla.

Bändi soitti edelleenkin hyvää musiikkia ja virallisen osuuden jälkeen seurasi vapaata keskustelua. Siinä vaiheessa melkein koko paikalla ollut väki oli jo tietoinen meistä ja heittäytyi kanssamme juttusille. Joukossa oli tanskalainen mies, joka norjalaisen vaimonsa kanssa oli muuttanut seudulle jo vuonna 1963 ja sanoi sitä elämänsä parhaaksi päätökseksi. Kovin tyytyväiseltä hän vaikuttikin.

Twin Pine –kasino on intiaanimailla ja intiaanijohtoinen. Hinnat ovat verottomia ja suurin 'matkamuistomyymälän' myyntituote on savukkeet. Ihmiset käyvät sieltä ostamassa savukkeensa. Toinen erikoisuus on alkoholin anniskelualueiden tarkka rajaus. Tuossa lounastilaisuudessakin oli tarkka raja, minkä yli ei saanut kävellä viinilasi kädessä.


Kasinolla oli tietysti illallakin ohjelmaa ja Ari päätti osallistua Texax Hold'em –turnaukseen. Lounaalla tapaamamme naiset Donna ja Pat tulivat myös iltaa viettämään ja heidät oli kutsuttu yhteen sviittiin, jossa oli melkein kaikki päivällä sadonkorjuujuhlassa olleet ihmiset. He lähettivät Donnan ja Patin hakemaan Annea mukaan sviitin juhliin. Siellä oli itse asiassa tuplajuhlat: synttärit ja veneen vesillelaskujuhlat. Nyt alkoi selvitä sen sinisen t-paitaryhmän koko tarina. Kaksi miestä oli omin käsin rakentanut pienen puisen soutuveneen. Projekti oli ollut sen verran vaativa, että pelkkä veteen laittaminen ei ollut tuntunut sopivalta. Lopulta vesillelaskutilaisuuten samana aamuna osallistui 40 henkeä: lapsia, lapsenlapsia jne. Joku oli teettänyt kaikille t-paidat. Sitten oli kuulemma rannassa nostettu lippu ja laulettu, minkä jälkeen vene oli laskettu veteen. Ei siis sen kummempia yachtclubilaisia. He halusivat vain jatkaa juhlintaa vielä illalla ja jokainen toi nyyttäriperiaatteella syötävää – ja sitä riitti. Synttärisankari taas oli sadonkorjuujuhlan organisoijan tytär, jonka kavereita tuli myös paikalle. Kaikki olivat tosi kiinnostuneita meistä ja meidän reissusta ja aina yhtä ihmeissään, miten maailmassa tulimme juuri Middletowniin. Välittömässä seurassa ei olo tuntunut ollenkaan vaikealta tai ulkopuoliselta. Eikä siinä kaikki. Täällä Anne tapasi ihan oikean intiaanipäällikön. Hän on pomo-intiaanien heimopäällikkö ja kasinon johtaja. Tosin siinä vaiheessa, kun Anne jutteli miehen kanssa, näistä asioista ei ollut tietoakaan. Jälkeenpäin Donna ja Pat valaisivat Annea miehen taustoista. Vähän kyllä ihmetyttikin, kun muuten niin puheliaat amerikkalaiset pitivät kunnioittavaa etäisyyttä häneen. Oli siellä toinenkin intiaani, nelissäkymmenissä oleva nainen, joka oli lapsuutensa elänyt intiaanikylässä. Donna ja Pat tiesivät kertoa, että intiaanit ovat hyvin perhekeskeisiä ja edellisen viikonlopun intiaanijuhla Twin Pinessa oli ollut intiaaniperheiden suurta juhlaa. Siellä tämä pomo-johtaja oli pukeutunut valkoiseen intiaaniasuun ja laulanut perinteisiä lauluja. Näistä mistään ei ollut nyt tietoakaan, kun miehellä oli farkut ja t-paita. Oikein hauska ja mieleenpainuva ilta! Arillakin meni ihan mukavasti pelissä, joten Middletown ja Twin Pine ihmisineen sai erikoissijan mielissämme. Olemme olleet jälkeenpäinkin sähköpostiyhteyksissä Donnan ja Patin kanssa. He kutsuvat meitä ikämme puolesta: 'Kids' (lapset), kun sattuvat olemaan muutaman vuoden meitä vanhempia. Hauskoja ihmisiä.

On toinenkin asia, mitä ihmiset ihmettelevät. Se, ettemme välttämättä illalla tiedä, mihin aamulla olemme menossa. Usein vasta aamulla päätämme suunnan. Se on hämmästyttänyt monia, mutta toisaalta myös ihastuttanut. Seuraavan päivän suunta meillä oli jotakuinkin tiedossa – Sacramento. Yövyimme Twin Pinen parkkipaikalla, jossa muuten myös toimi wifi.

Saimme Suomesta iloisia vauvauutisia. Kuluneella viikolla oli lähipiiriin syntynyt kaksikin vauvaa, tyttö ja poika. Onnellista tulevaisuutta vauvoille ja heidän perheilleen!

Ajelimme edelleenkin mutkaisia ja kapeita pikkuteitä, joiden varrella oli viini- ja hedelmätarhoja sekä hevostiloja. Muuten maisema oli kullankeltaista, kun heinä on rutikuivaa. Stingin kappale 'Fields Of Gold' tulee eittämättä mieleen, vaikka siinä taidetaan kyllä laulaa ohrapelloista. Tiet ovat selvästi kilpapyöräilijöiden suosittua harjoitusmaastoa. Pelloilta ja hedelmätarhoista kerätään kaikenlaista satoa. Kurpitsat ovat kypsyneet ja niitä on tarjolla halloweenia varten.


Myöhemmin tajusimme, että sillä yhdellä naapurilla taisikin olla jokunen peltohehtaari tomaattia, jolloin huoli niiden kypsymisestä oli aika ymmärrettävä. Näimme nimittäin aikamoisia tomaattipeltoja, joissa oli kiireiset korjuutyöt käynnissä. Nyt oli vaarana, että niistä tulee suoraan 'aurinkokuivattuja' helteiden takia. Täysperävaunulliset rekat olivat täynnä tomaatteja.


SACRAMENTO

Saavuimme Sacramento West KOA-alueelle illansuussa ja olimme muuten ensimmäiset suomalaiset tällä camping-alueella. Sen kunniaksi saimme liimata pienen karhuntassutarran Helsingin kohdalle. Ikuistimme tilanteen tietysti kameraan. 


Tältä alueelta pääsi pienen kävelyn jälkeen bussilla keskustaan, mikä on aina hieno juttu. Sacramento on Kalifornian osavaltion pääkaupunki, asukasluvultaan aika tavalla Helsingin kokoinen.


Sacramenton vanha kaupunki on kiinnostava ja siellä on hieno rautatiemuseo. Viisastuimme kovasti siitä, mitä kaikkea rautatie on Kalifornialle aikanaan merkinnyt. Kalifornia ei aikanaan kelvannut Espanjalle eikä Meksikolle ja USAllekin se oli eristäytynyt ja kaukainen osavaltio. Sinne pääsi joko kuukausia kestävän merimatkan jälkeen tai maitse vaikeakulkuisessa maastossa. Kalifornialainen liikemiesnelikko alkoi puuhata rautatietä, mukaansa he saivat vuoria tarkkaan tutkineen Theodore Judahin, jolla oli visio rautatiestä. Hän ei koskaan nähnyt rautatietä valmiina. 1800-luvun loppupuolella kullan löytyminen auttoi rautatietöiden aloittamiseen. USAn pääkallonpaikalla kiinnostus löytyneeseen kultaan sai aikaan päätöksen rautatien rakentamisesta. Vuonna 1869 yhdistettiin Utahissa kaksi rautatietä (Central Pacific ja Union Pacific) toisiinsa ja mantereen poikki kulkeva rautatie oli tosiasia. Ihan noin helposti rata ei kuitenkaan syntynyt, vaan ensin oli ratkaistava ongelma nimeltä Sierra Nevadan vuoristo. Joku keksi, että kiinalaiset ovat taitavia kivenkäsittelijöitä ja dynamiitin käyttäjiä. Heidän sitkeytensä ja ketteryytensä, kun tunnetaan, tuhansia miehiä värvättiin kaivamaan 11 tunnelia kovissa talvisissa olosuhteissa. Rautatien valmistuttua matkaa mitattiin päivissä entisten kuukausien sijaan. Rautatie mullisti matkaan kuluvan ajan, mutta myös koko yhteiskuntaa. Ihmiset liikkuivat rautateitse muuallekin kuin Kaliforniaan, josta toimitettiin puuta ja hedelmiä muualle USAan. Tieto ts. sanomalehdet ja posti kulki nopeasti junan mukana. Rautatie synnytti kulutusyhteiskunnan.


Museossa on paljon entisöityjä vetureita ja junanvaunuja. Mikä kiinnostavinta vapaaehtoisvoimin toteutettu opastus ja esittely tapahtuu entisten rautatieläisten toimesta. He ovat parhaita esittelijöitä, kun puhuvat vuosikymmenten työkokemuksesta. Esim. massiivisessa veturissa istui vanha kuljettaja, joka oli ohjannut juuri sitä veturia ja osasi kertoa omakohtaisia kokemuksia siitä ja sen ajan veturinkuljettajan työstä. Jokaisen rautatieläisen pitäisi vierailla tässä museossa. Ihmeellistä, miten hienosti koristeltuja junat ovat olleet, vaikka ne suurimman osan aikaa ovat olleet noen peitossa.


Helteisessä auringonpaisteessa oli mukava kierrellä ja katsella vanhaa kaupunkia ja sen tarjontaa. Kävelimme sieltä vielä keskustaan päin, jonka kadut on nimetty yksinkertaisesti kirjaimilla aakkosjärjestyksessä esim. A Street ja poikkikadut järjestysluvuilla esim. 1st Street. Hoidimme parit pikkuostokset Macy'silla, jonka edessä oli leirintäalueelle vievän bussin pysäkki. Odottelimme aikamme bussia ja menimme samannumeroiseen bussiin kuin millä olimme tulleet. Siitä tulikin sitten toista tuntia kestävä sightseeing-ajelu Sacramenton lähialueille ennen kuin olimme KOA-alueen pysäkillä. Meidän olisi pitänyt valita B-bussin sijaan A, jotta olisimme päässeet nopeammin perille. Ei se meitä haitannut. Harvoin 2 dollarilla näin pitkiä ajeluita saa.

Ei kommentteja: