maanantai 19. joulukuuta 2011

RAROTONGA – UUSI-SEELANTI 24.10.-17.11.2011

Irrottauduimme hyvissä ajoin aamupäivällä rahtilaiva Kusiman kyljestä, jonka lastausaikataulu muuttui moneen kertaan. NE/NW-tuulet olivat hyvin vaihtelevia ja oikukkaita. Toisen purjehduspäivän iltaa kohden näimme pilvi- ja saderintaman lähenevän. Yleensä se merkitsi ikäviä tuulenpuuskia. Sitä ennen tuulen voimakkuus oli ollut 3m/s. Pilvi- ja saderintaman ollessa kohdalla alkoi myrsky, joka puhalsi 25m/s. Kippari hoiti ohjauksen käsiohjauksella säästääkseen autopilottia 11 tunnin ajan. Mitään tällaisia tuulilukemia ei tutkimissamme sääennusteissa mainittu. Aamuyöllä myrsky lakkasi ja lilluttiin maininkien keikutettavana. Tämän yön aikana jotkut murtuvat aallot olivat tunkeutuneet ties mistä Seilin syövereistä sisätiloihin esim. vaatekomeroon, jossa Arin PC oli laukussa. Suolakylvyn jälkeen laite ei enää inahtanutkaan. Näköjään oli tarjolla vain ääritiloja.

27.-28.10. lokikirjan mukaan meillä oli hieno purjehdusvuorokausi takana ja matka eteni sinä aikana reilun 100Nm:n verran. Muina aikoina tuuli oikutteli vaihtamalla suuntaa. 



Näin isoja lentokaloja emme ole aiemmin nähneet. Lentokalojen elämä on yhtä pakoa saalistajan hampaista. Kumpi lienee parempi, päättää päivänsä purjeveneen kannelle tai saalistajan kitaan.

Tässä kohtaa me kauriit ylitimme nimikkokääntöpiirimme ja tropiikki taisi virallisesti jäädä taakse. Varsinkin sadekuurot sekoittivat tuulet täysin, mikä merkitsi jatkuvaa purjeiden säätöä. Pitkän matkan tekeminen oli aika tuskaisaa. 31.10. iltapäivällä näimme AISista tutun Aletis-veneen olevan menossa suuntaan 215astetta 4,2 solmun nopeudella. Ihmettelimme veneen kulkusuuntaa, kun Marten Rarotongalla suunnitteli menevänsä Tongalle. Tämänhetkinen suunta osoitti kuitenkin Uuteen Seelantiin. Olimme varmoja, että tällä menolla hän on ainakin reilun viikon ennen meitä perillä. Näihin aikoihin ilma alkoi viiletä ja kaivoimme kunnon paksut peitot esiin, ettei nukkuessa tarvitse palella.

Ote yhden vuorokauden 3.-4.11. lokikirjamerkinnöistä:

klo 17.00 auringonpaistetta, 3m/sN, sijainti 27.15,8S, 174.19,01W, matkaa jäljellä 771Nm (1428km)

klo 20.30 kaatosade, ensin tuuli lakkasi

klo 22.30 tuuli kääntyili 360astetta ja loppui kokonaan

klo 00.30 tuuli virisi uudelleen

klo 05.30 tuuli lakkasi

klo 07.30 3-4m/s N tuuli virisi

klo 12.00 2-4m/s N varauduttiin ukkoseen

klo 13.30 ukkossade alkoi, joka jatkui rankkasateena puhureineen

klo 17.00 rankkasade, 2m/s SW, sijainti 27.35,8S, 175.04,2W, matkaa jäljellä 728Nm (1348km).

Yllä oleva kuvaa hyvin millaista matkanteko pääosin oli. Olimme tyytyväisiä etenemiseen 80Nm (n. 150km) vuorokaudessa, vaikka pitkällä matkalla 100 mailin vuorokausimatkat olisivat todellista juhlaa. Purjehduksen kannalta huonompaa oli tulossa, sillä esim. yhtenä yönä autopilotti ilmoitti piippaamalla kyvyttömyytensä ohjaamaan, kun tuuli loppui kokonaan ja sitä myötä vauhti. Kippari käänsi keulapotkurilla Seilin keulan oikeaan suuntaan ja käynnisti myöhemmin moottorin. Matkaa oli kuitenkin niin paljon jäljellä, etteivät mitkään polttoainevarat olisi riittäneet määrättömään moottorointiin. Tuulen virittyä sen suunta temppuili puolelta toiselle ja vastaisena, ollen pääosin 6-8m/s SW (=vastatuuli). Sitten meitä kohtasi täydellinen pläkä usean päivän ajaksi. Että valtameri voi ollakin niin tyyni. Siitä kait se Tyynimeri on sitten nimensä saanut. Olimme Kermadec Trenchin ja Kermadec Ridgen kohdalla. Syvimmät kohdat (Kermadec Trench) ovat jopa 10km ja Kermadec Ridge on merenalainen, aktiivinen tulivuorijono.


7.11. ohitimme Raoul Islandin edelleen pläkässä. Tässä vaiheessa etappimme tuntui epätoivoisen saavuttamattomalta ja kääntöpisteeseenkin 180/30astetta oli matkaa vielä ihan riittävästi. 


Kippari päätti soittaa Whangarein Town Basin Marinaan kysyäkseen tulevien päivien sääennusteita. Hän sai ensimmäiseksi kuulla, että laaja korkeapaine vallitsee ja että olemme keskellä sitä. Marinatoimiston Sharon oli kertonut KasteHelmin kipparille Heikille soitostamme ja seuraavina päivinä Heikki teki arvokasta ja sitovaa työtä tutkiessaan tulevien päivien sää-/tuuliennusteita. Olimme häneen melkein päivittäin yhteydessä. Tuhannet kiitokset Heikille vielä kerran.


Ylitettyämme päivämäärärajan, joka kulkee 180. pituuspiiriä pitkin, 'hyppäsimme' 12 tuntia esim. Suomen aikaa edelle, kun sitä ennen olimme eläneet 12 tuntia jäljessä. Samalla siirryimme itäiselle pallonpuoliskolle. Moottori ei tykännyt, että ajoimme liian alhaisilla kierroksilla säästääksemme polttoainetta. Yhtenä aamuna se vain sammui. Onneksi silloin alkoi tuulla ja pääsimme jatkamaan purjeilla. Myöhemmin Ari ilmasi moottorin ja käytti sitä isommilla kierroksilla. Se tuntui tepsivän.


Sudokua pläkässä
Heikiltä saatujen päivittäisten ennusteiden perusteella kippari teki luovisuunnitelmia, sillä kaikki vallitsevat tuulet olivat SW eli vastatuulia. Yksi toivoa herättänyt NE-tuuliennuste muuttui sekin seuraavana päivänä SE/SW-tuuleksi. Siinä tuli otettua turha 50 Nm luovi. Kuinkahan monta kertaa mahdoimmekaan manata, miten vaikeasti saavutettava paikka Uusi-Seelanti purjeveneellä on.

12.11. näimme laivan, joka AISista selvisi BBC Baltic-laivaksi. Ari oli VHF-yhteydessä sinne, laivan kohdesatamana oli Auckland. Jatkoimme vaihtelevissa tuulioloissa välillä purjein, välillä moottorilla. Isänpäivänä meillä oli ikävän iso vasta-aallokko. Niinpä nautimme suunnitellun isänpäiväaterian vasta seuraavana päivänä ja poksautimme piccolopullon kuohuviiniä. 15.11. yöllä Annen vahtivuorolla tuli laiva vastaan aika tavalla samalla kurssilla meidän kanssa. AISista selvisi, että se oli taas BBC Baltic. Ari otti VHF-yhteyden kysyäkseen, ovatko huomanneet meidät. Tällä kertaa laiva oli matkalla Kiinaan, samalla saatiin tuoretta tietoa tuuliennusteista – tietysti vastaisista sellaisista. Tieto ei kamalasti lohduttanut, kun nyt jo tuuli 13m/s SW ja nostatti ison vasta-aallokon.

17.11. klo 07.00 usean öisen luovin jälkeen kippari päätti käynnistää moottorin, kun aallokkokin oli vaimentunut. Otimme suoran kurssin kohti Marsden Cove Marinaa. Matkalla meitä tuli tervehtimään melkeinpä meren täydeltä delfiinejä. Ne sitten saavat omalla veikeydellään väsyneenkin kulkijan hyvälle tuulelle. Ensi näkemältä kaunis, vihreä saarivaltio tuntui meille todella vaikeasti saavutettavalta. 



Marsden Coveen saapuminen oli vähän erikoinen, kun plotterikartta ei tuntenut paikkaa. Ensimmäisen kerran kipparilla ei ollut käytettävissä kunnon karttoja etapistamme. Koko Marsden Cove on kaivettu kuivalle maalle ja kanavoitu, kaikki kartat eivät vielä ole ihan ajan tasalla siltä osin. Marsden Coveen on hyvin merkitty väylä, kunhan sen alkuun ensin pääsee kommelluksitta. Matkalla on monta matalaa. Kiinnityimme marinan Q-laituriin paikallista aikaa klo 15.15. Ratkaisu käynnistää moottori aamulla oli viisas, sillä pääsimme vielä saman päivän aikana perille. Jos olisimme jääneet luovimaan, aikaa olisi mennyt hyvinkin vielä 2-3 päivää – kohde oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. 

Purjehdus kesti 25 vuorokautta Rarotongalta, paljon kauemmin kuin osasimme etukäteen arvioida. Nautinnollisiin purjehdusvuorokausiin riittää reilusti yhden käden sormet. Aika hassua, että matkalla näimme yhden purjeveneen ja yhden laivan, molemmat kaksi eri kertaa. Kalaonni ei suosinut, kun vieheet vaativat vauhtia houkutellakseen; yksi mahi-mahi pääsi karkuun, toisen jouduimme päästämään, kun juuri oli alkamassa ukkonen. 


Ihan viimeisinä vuorokausina ei kalastus jaksanut enää kiinnostaa. Ruokaa tehtiin säilykkeistä vaihtelevilla resepteillä teemalla jälkiruuasta ei tingitä. 


Tahitilta ostetut näkkärit riittivät hyvin, säilykevoi alkoi uhkaavasti loppua. Pihistelimme sitä aamupuuroille. 


Anne teki erilaisia tahnoja majoneesista leivän päälle ja yllättäen guacamolekaan ei ollut hassumpaa näkkärin päällä. Kaikki maistuu, kun vaihtoehdot ovat kortilla. Arin iskiasvaivaa ei ainakaan parantanut jatkuva purjeiden virittely. Kun selkä ei ole kunnossa, tuntuu kuin veneessä olisi vain huonoja työasentoja. Hyvät särkylääkkeet onneksi riittivät.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

COOKIN SAARET, RAROTONGA 20.-24.10.2011



Aivan ensimmäiseksi Seiliin tuli ympäristöviranomainen tarkistamaan, ettei meillä ole mitään tuhohyönteisiä Tahitilta. Kaikki tuoreet vihannekset ja hedelmät olisi ilmeisesti pitänyt luovuttaa hänelle, mutta hän ei tullut sisätiloihin. Tärkein puheenaihe oli lehtijuttu, jonka tosin olimme nähneet jo Papeetessa siitä, että purjehtiva saksalaispariskunta oli joutunut Nuku Hivalla väkivallan kohteeksi. Mies oli tapettu ja hänen ruumiinsa poltettu. Samassa yhteydessä puhuttiin, että hän olisi joutunut ihmissyönnin uhriksi. Myöhemmin vaimon kerrottiin joutuneen raiskauksen uhriksi. Ympäristöviranomainen vakuutti, ettei Rarotongalla tapahdu mitään vastaavaa. Koko Nuku Hivan tapaus kuulosti aivan uskomattomalle ja olisi kiinnostavaa joskus kuulla ihan koko totuudenmukainen tarina. 


Vaikka kuinka väsyttäisi tai iskias vaivaisi, pakolliset maahantulomuodollisuudet on hoidettava. Saimme ystävällisen vastaanoton Avatiun satamassa, mutta pieni ja ahdas satama-allas oli kovin altis pohjoistuulelle ja laiturikiinnitys oli mahdottoman epämukava kovan mainingin ja vuoroveden takia. Olimme kuitenkin onnellisia tietäessämme, että saimme levätä ja mahdollisesti apua autopilotin vikaan. Muodollisuudet olivat kaupungin keskustassa ja selvittyämme niistä menimme lounaalle suosittuun merenrantaravintolaan. Meidät ohjattiin tietysti merinäköalapöytään, se ei ehkä sillä hetkellä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Merta oli tullut nähdyksi, mutta eihän tarjoilija voinut sitä tietää.

Hyvin pian huomasimme, että kaikki asioiden hoitaminen täällä vaati kävelyä eikä se ollut Arin paras laji sillä hetkellä. Rarotongalla on paljon skootterivuokraamoja ja keksimme vuokrata aivan sataman vierestä skootterin päivittäisasioiden hoitoon. Se olikin loistava ratkaisu, aikaa säästyi ja iskias ei ärsyyntynyt lisää. Teimme skootterilla jopa saarikierroksen.

 

Satamassa oli vielä yksi purjevene, jonka luxemburgilainen omistaja Raymond oli pestannut miehistön kuljettamaan veneen Papeetesta Tongaan. Tapasimme ensin miehistön, pariskunnan, Elisabetin ja Andreaksen. Myöhemmin selvisi, että Andreas on syntyjään suomalainen, Paraisilta, mutta asunut jo kymmeniä vuosia Kanadassa. Elisabet on puolestaan lähtöisin Sveitsistä. Tällä hetkellä he asuvat Vancouverissa. Kävimme heidän kanssaan useamman kerran syömässä ja oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten elämä on heitä kuljettanut synnyinmaista ympäri maailmaa. He tekevät purjeveneiden toimituksia sillä periaatteella, että näkevät maailmaa mahdollisimman paljon eivätkä siten pyydä mitään huippupalkkaa, vaan tyytyvät siihen, että heidän kulunsa maksetaan. 



Veneen omistajalle oli käydä köpelösti, kun olivat nostaneet spinaakkerin ylös, joka ei kutenkaan suostunut aukeamaan. Yhtäkkiä kuitenkin oli tullut jonkunmoinen tuulenpuuska avaten purjeen. Joku spinaakkerin köysi oli jostain syystä kietoutunut Raymondin kaulan ympäri – tukehtuminen ei kuulemma ollut kaukana. Jäljet näkyivät vieläkin kaulalla ja puhuminen oli vaikeaa monta päivää. Rarotongassa viettämiemme päivien aikana jotain tapahtui Raymondin ja hänen miehistönsä välillä, sillä Elisabet ja Andreas lähtivät veneestä ja lensivät kotiin kesken kaiken. Aletis-veneen Marten-kipparia tapasimme myös useamman kerran.

Nukuttuamme kunnon yöunet aloimme tyhjentää Seilin takaboksia, mistä pääsee käsiksi autopilotin mekaanisiin osiin. Takaboksissa oli varastoituna mm. meidän juomavedet ja tietysti paljon muuta kamaa. Montakohan kertaa olemme purkaneet ja laittaneet takaisin boksin tavarat. Joka tapauksessa hienoa, että on suhteellisen helppo pääsy tarvittaviin paikkoihin ja tyhjässä tilassa Ari pääsi pujottautumaan nähdäkseen, että todellakin autopilotin suhteellisen vahva alumiinivarsi oli murtunut poikki hitsausliitoksestaan. 


Sitten vaan etsimään alumiinihitsaria. Hän löytyi helposti ja tuli vielä samana päivänä veneelle tutkimaan tilannetta, otti osan mukaansa ja toi jonkin ajan kuluttua entistä ehommaksi hitsatun osan takaisin. Tarkemmin hänen kanssaan juteltuamme selvisi, että hän on entinen ammattilainen Uuden Seelannin rugbyjoukkueesta. Lihaksikkaasta ja tatuoidusta miehestä pystyi arvaamaan, että ainakin jotain liikunnallista lajia on tullut harrastettua. 


Rarotongalle tulomme osui sille viikolle, jolloin oli tiedossa kaikkia uusiseelantilaisia kiinnostava loppuottelu rugbyn maailman cupissa, Uusi-Seelanti vastaan Ranska. Joka puolella näkyi uusiseelantilaisjoukkueen, All Blacks, tunnuksia ja viikonloppua odotettiin kovalla tohinalla. Mekin kävimme seuraamassa loppuottelua isolta screenilta. Rugby on aika vauhdikas laji, jossa tapaturmia sattuu tosi paljon. Turhaa eivät All Blacks-fanit hehkuttaneet omaa joukkuettaan, Uusi-Seelanti voitti. Yllättävän rauhallisesti loppujen lopuksi rarotongalaiset ottivat voiton, ehkä tappio olisi tuonut voimakkaammin tunteet esiin.

Vaikkei Cookin saaret enää virallisesti kuulu Uuteen Seelantiin, asukkaat ovat Uuden Seelannin kansalaisia ja muuttoliikettä varsinkin Rarotongalta päin Uuteen Seelantiin riittää. Saarten nimi on tietysti kapteeni Cookin mukaan, joka nousi maihin 1700-luvun lopulla ainoastaan yhdellä saariryhmän saarella, nimittäin Palmerstonilla. Se sijaitsee n. 500km koilliseen Rarotongalta. Cookin pikkuruiset saaret (15 kpl) ovat laajalla alueella kaukana toisistaan. Rahayksikkö on Uuden Seelannin dollari (NZD), aika mitäänsanomattoman näköinen muoviseteli verrattuna Ranskan Polynesian rahaan. Rarotonga vaikutti heti hyvin modernilta paikalta kaikkine palveluineen. 


Näkkileipäkuurin jälkeen tällainen kahvi on ylellisyyttä. 

Oikein helpottavalta tuntui, kun kaikkialla puhuttiin englantia, vaikkakin joskus vaikeasti ymmärrettävällä kiwiaksentilla. Tällä puolen maailmaa kaikki on jotenkin Suomen horisontista katsoen päinvastoin. Uusiseelantilaiset lentävät pohjoisen lämpöön lomalle, Rarotonga näytti olevan suosittu kohde. Hotellit ja resortit ovat hienoissa postikorttimaisemissa ympäri saarta. Kyllä tänne kelpaisi lomalle tulla. 



Avatiun satama oli monen saarelaisen päivittäinen käyntikohde. Ruotsalaissyntyinen David tuli tervehtimään Aria nähtyään Suomen lipun. Hän kertoi, että on aikoinaan yli 30 vuotta sitten lähtenyt merille ja asettunut sen jälkeen Rarotongalle asumaan. Hänellä on kirjapaino ja muita sivubisneksiä saarella. 


Samalla hän kertoi, että saarella asuu toistakymmentä ruotsalaista, mutta vain yksi suomalainen, Ari Mustonen. David toi eräänä päivänä hänet meitä tapaamaan. Kuulimme, että suomalainen tuotantoyhtiö on tehnyt Ari Mustosesta tv-dokumentin. Muistelimme, että olemme myös nähneet ohjelman joskus vuosia sitten. 


Davidin kautta Seilin kippari pääsi kahdelle eri asiantuntijalle selkävaivoinensa. Niin kova rasitus oli takana, ettei oikein tiedä, oliko hoidoista mitään apua.

Jotenkin tuntui, että merenkäynti ja maininki Avatiun satamassa pahenivat päivä päivältä. Seilin omat fendarit eivät mitenkään pystyneet vastustamaan sataman voimia ja estämään Seilin saamaa kolhua, minkä seurauksena styyrpuurin puoleiset kaiteet vääntyivät pahasti. Seilin liike laiturissa oli niin huolestuttavaa, että siirryimme satamassa olevan pienen rahtilaivan, Kusiman, kylkeen. Koko miehistö kapteenin johdolla auttoi Seiliä siirtymään rahtilaivan kylkeen. Muutenkin he lupasivat pitää Seiliä silmällä meidän poissa ollessa. Ari antoi heille palkkioksi lavallisen Desperados-olutta, jota ostimme Tahitilta. Olut, jota on maustettu tequilalla, maistuu enemmänkin joltain energiajuomalta. Siitä tuli hetkessä merimiesten suosikki ja saivat meiltä vielä toisenkin satsin.


Muutaman päivän levon ja Rarotongaan tutustumisen jälkeen teimme skootterilla tuoreruokahankinnat ja valmistauduimme lähtöön Rarotongalta.


 

torstai 1. joulukuuta 2011

TAHITI – RAROTONGA 13.-19.10.2011

Itse asiassa irrotimme köydet Papeetessa vasta torstaina 13.10., koska juomatoimitus tuli edellisenä päivänä niin myöhään. Matkaa oli tiedossa noin 2200Nm (n. 4100 km) Uuden Seelannin etappiimme. Papeeten satamassa kalastajat jatkoivat mielenosoitustaan pienemmällä porukalla ja pääsimme ihan mukavasti sieltä merelle. Heti Tahitia ympäröivän riutan ulkopuolella näimme useita valaita sukeltelemassa ja suihkuttamassa vettä. Alkumatka oli vastatuulta, mutta illansuussa tuulen suunta muuttui ja pääsimme purjehtimaan laitamyötäiseen. Melkein oli päässyt unohtumaan, miten hienoa purjehdus on parhaimmillaan, purjeet eivät pauku ja vesi vain suhisee kyljissä.


Ensimmäisenä yönä noin klo 2 alkoi sade ja myrsky todella kovine puuskineen nostattaen tietysti ison aallokon. Yksi iso ja voimakas aalto osui Seilin perään sellaisella voimalla, että autopilotti sanoi sopimuksensa irti. Se ei kerta kaikkiaan enää toiminut. Mikä alku pitkän pitkälle purjehdukselle! Autopilotin hajoaminen merkitsi sitä, että kahden hengen miehistöllä tehtiin ruorivuorot. Kahden tunnin välein vaihtui vuoro ja vapaavuorolla piti yrittää levätä ja kerätä voimia seuraavaa ruorivuoroa varten. Myrskyn ollessa pahimmillaan nukuimme täydessä varustuksessa paukkuliivejä ja saappaita myöten. Onneksi Anne oli paistanut lihapullia Papeetessa, josta olimme myös ostaneet nakkipaketteja ja näkkileipää. Niitä söimme vahtivuorojen välillä. Kallista lepoaikaa ei voinut uhrata sen parempaan ruuanlaittoon. Tosin ei siitä mitään olisi tullutkaan niin kovasti keikkuvassa veneessä. 


Alasalongissa vallitsi aikamoinen sekamelska, kun myrskyn myllerryksessä sohvan istuinosakin irtosi paikaltaan. Kaikki vihannekset 'karkasivat' verkkopussistaan, kun toinen verkkoa pitänyt koukku irtosi. Pariin päivään ei voinut ajatellakaan löytävänsä hedelmiä merenkäynnin takia.

Yleensä 2 tunnin ruorivuoron jälkeen oli niin väsynyt, että unta ei tarvinnut odotella. Ruorivuorossa ollessa päässä hakkasi yksi ainoa ajatus, Seili on pidettävä magneettikompassin tietyissä kurssilukemissa ja siinä oli kyllä tekemistä. Ympärillä vellovaa merta ei kerinnyt katselemaan eikä pelkoa tuntemaan. Mieleen tuli, ettei sääennusteissa onneksi oltu puhuttu mitään mistään hirmumyrskyn kehittymisestä. Ei kyllä tällaistakaan keliä ollut ennusteissa. Viimeistään nyt Seili osoitti olevansa valtamerikelpoinen kulkiessaan valtavassa aallokossa ja mesaanimaston uusi rikaus toimi moitteettomasti, entinen versio olisi kaatanut maston ensimmäisenä yönä. Matkan alun vuorokaudet olisivat voineet olla vähän suopeammat iskiastoipilaalle, joka ei juurikaan voinut vaivojaan ajatella. Onneksi lääkäri oli määrännyt hyvät särkylääkkeet. Koskaan ei Seilin yli ole vyörynyt sellaisia vesimassoja tai ruorissa olija saanut kunnon kylpyjä kuin nyt. Jos ruorissa yöllä tunsi pientä uupumusta, kohta iso veneen kylkeen murtuva aalto heitti sellaisen 'suihkun', että se olisi herättänyt vaikka syvästä unesta. Ainoa hyvä puoli oli, että vesi oli lämmintä. Muutaman vuorokauden jälkeen olimme aivan vaalean suolan peitossa. Kasvotkin tuntuivat kuin talkkikäsittelyn saaneilta, kun suola kuivui niihin. Silmät tietysti ärsyyntyivät kovasta tuulesta ja suolasta.

Myrsky laantui, mutta kova tuuli ja iso aallokko jatkuivat. Siinä pystyi jo ajattelemaan vähän muutakin kuin pelkkää veneen ohjaamista ja rupesimme miettimään, ettemme mitenkään pysty taittamaan matkaa Uuteen Seelantiin käsiohjauksessa. Kippari tutki karttaa ja päätti muuttaa kurssin kohti Rarotongan saarta, joka itse asiassa oli alkuperäisen reitin varrella. Emme olleet kuitenkaan suunnitelleet poiketa sinne, kun olimme syklonikautta ajatellen jo vähän myöhässä. Nyt oli pakkotilanne. 


Arvelimme saavamme sieltä korjausapua autopilottiin. Tässä vaiheessa Ari oli melkoisen varma, että autopilotissa oli mekaaninen vika. Viiden vuorokauden käsiohjauksen jälkeen aloimme lähestyä Rarotongaa ja Anne huomasi vahtivuorollaan AIS-laitteesta, että perässämme tulee purjevene aivan samaa kurssia. Tämä havainto tehtiin 19.10. klo 03.00. Kohta näimme AISista, että kyseessä oli s/y Aletis. Ari otti VHF:llä yhteyden sen ollessa lähietäisyydellä ja selvisi, että siinä oli menossa hollantilainen yksinpurjehtija samaan etappiin. Se olikin sitten ainoa havainto koko matkalla Papeetesta Rarotongaan. Saavuimme Aletis-veneen kanssa melkein peräkanaa Rarotongan satamaan. Lokikirjassa lukee: 'Huh, huh helpotusta!'. Pääsimme lepäämään.

torstai 13. lokakuuta 2011

TAHITI, PAPEETE 3.-12.10.2011

Jippii! Purjehduslupa Uuteen Seelantiin saatu. Saimme vielä lääkekuurin ja tuplasatsin särkylääkkeitä matka-apteekkiin ihan kaiken varalta. Ei tämä lääkärissä juokseminen mitenkään kalliiksi tullut, sillä yhdellä lääkärimaksulla (alle 50 dollaria) kävimme vastaanotolla kolme kertaa. Kippari on edelleen joutunut ottamaan hyvin lyhyitä askelia kävellessään. Pikkuhiljaa kävely on normalisoitumassa, vaikka kuntoutuminen on vielä ihan kesken. Kipu kyllä muistuttaa liiasta rasituksesta. Nyt ihan viime päivinä tilanne on näyttänyt tosi lupaavalta ja olemme valmistautuneet pitkään purjehdukseen rauhallisen verkkaisesti. Anne on tehnyt bunkrausostoksia useampana päivänä ja Seilin varastot alkavat täyttyä tuoretavarasta: 6kg perunoita, muutamia kiloja sipuleita, erilaisia hedelmiä ja vihanneksia. Onneksi varastossa on vielä Panamasta hankittuja ruokasäilykkeitä. Muutama pitkä purjehdus on jo koettu ja jonkinmoinen kokemus ruuan menekistä on syntynyt. Eiköhän sitä tuoretta kalaa saada tälläkin legillä. Ollaan saatu pari uutta mahi-mahi –reseptiä, joita olisi kiva kokeilla.

Tältä pikkuskeittarilta puuttuu jotain tärkeää...

Täällä Papeetessa kävi taas risteilylaiva ja kuulimme yhdestä terassipöydästä suomen kieltä. Ihan pakko oli mennä juttelemaan ja siinähän sitä vierähti vissiin pari tuntia. Naantalista lähtöisin oleva perhe, äiti ja aikuiset pojat, olivat lähteneet vähän reissuun. Myöhemmin selvisi heidän reittiselvityksestään, että maailmahan siinä tulee kierretyksi. Nyt he olivat risteilyosuudella Honolulusta Sydneyyn. Oli mielenkiintoista kuulla, millaista risteilyaluksella on ja ruokaa saa kuulemma ympäri vuorokauden, nälässä ei siis tarvitse olla. Me tietysti kerroimme omista reissukokemuksistamme. Aika erikoista, että juuri tämä päivä oli hyvin sateinen Papeetessa. Täällä ei ole satanut viikkoihin, mutta nyt sattui yksi sadepäivä risteilyvieraille.

Anne kävi hoitamassa viranomaisten kanssa lähtödokumentit kuntoon. Tällä kertaa immigrationissa asiat menivät mallikkaasti ja viranomainen merkitsi papereihin Annen kapteeniksi ja Arin miehistöksi – kerran näinkin päin! Passeihin ei tullut mitään leimaa, kun olemme EU-kansalaisia, mutta pyynnöstä viranomainen kaivoi leimasimen salkustaan ja saimme passeihin veikeät leimat. 


Satamatoimistossa meille hyvinkin tutuksi tullut Ken-niminen viranomainen on ollut koko ajan erittäin ystävällinen ja asiallinen. Lähtöpaperi ja zarpe olivat kunnossa vaikka tax free –ostoksiin ennen merelle suuntaamista.

Juuri, kun lähtövalmistelut pitkälle purjehdukselle ovat olleet käynnissä, Arin hammas alkoi oireilla. Asiaa ei voinut jättää siihen, vaan oli käytävä vielä hammaslääkärin vastaanotolla. Onneksi täällä ei tarvitse tehdä aikavarauksia. Hammaslääkärillä oli viimeistä huutoa olevat suomalaiset Planmecan varusteet ja hän oli aivan innoissaan kuultuaan potilaansa olevan Suomesta. Hampaasta otettiin röntgenkuva ja koko hammaskalusto tarkistettiin. Mitään vikaa ei löytynyt – helpotuksen huokaus. Ilmeisesti hammastikku on raapaissut ientä, joka vihloo. Lopuksi Ari kysyi, mihin voi suorittaa maksun. Lääkäri nauroi, että hän tarjoaa tämän eli käynti oli ilmainen, siis hammaslääkärin ja –hoitajan palvelut sekä röntgenkuvat. Sellaisia iloisia yllätyksiä täällä tapahtuu.

Kaikkia vaivoja täytyy tietysti suhteuttaa siihen, että olemme kohta olleet 2,5 vuotta reissussa ja nyt on tarvittu ensimmäiset lääkäripalvelut. Ihan samanlaisia vaivoja olisi voinut tulla kotimaassakin 2,5 vuoden aikana. Monen viikon sairaslomat on vaan vietettävä, kun vaihtoehtoa ei ole – ei veneessä eikä kotimaassa.

Saimme kotimaasta vanhan kansan vinkin iskiaksen hoitoon, kaikki konstit koitetaan.

Keskiviikkona 12.10. irrotamme köydet muutamien valmistelujen jälkeen ja suuntaamme arviomme mukaan 3-4 viikon purjehdukselle kohti Whangareita. Yritämme päivittää blogia mereltä, mikäli satelliitit suostuvat yhteistyöhön. Vielä on kuitenkin yksi este, sillä parina päivänä kalastajat ovat veneineen sulkeneet kulun merelle/mereltä. Meille kerrottiin, että he osoittavat mieltään polttoainekorotuksia vastaan. Seurasimme tiistaina tilannetta ja huomasimme, että useamman kerran päivässä kulkevat Moorean lautat eivät ainakaan kulkeneet koko päivänä, kunnes kello tuli 16. Silloin kalastajat kaikkosivat omille teilleen. Ilmeisesti mielenosoitus on vaan virka-aikaan ja siinä tapauksessa me pääsemme lähtemään vielä valoisaan aikaan. Asia selviää varmasti lähtöpäivänä ottamalla yhteyttä Port Controliin.

tiistai 4. lokakuuta 2011

TAHITI, PAPEETE 14.9.-2.10.2011

90 PÄIVÄÄ TÄYTEEN RANSKAN POLYNESIASSA

Seilin kipparin ollessa kirjaimellisesti täydellisessä levossa Anne on hoidellut kaikenlaisia juoksevia asioita. 90 päivää Ranskan Polynesiassa kului umpeen ja immigration-virkailija neuvoi Annelle paikan, mistä hakea lisäaikaa oleskelulle. Lääkärireissujen välissä Anne lähti etsimään paikkaa ja huomasi suhteellisen nopeasti olevansa umpikujassa. Virkailija antoi huolimattomuuttaan väärät ohjeet ja Anne tietysti noudatti saamiaan ohjeita sinisilmäisen kuuliaasti. Oleskeluasioissa ulkomailla hyvä neuvonantaja on yleensä lähetystö tai konsulaatti. Täällä Tahitilla ei ole kumpaakaan, mutta eräs henkilö täällä toimii Suomen konsulaatin edustajana, tosin oman toimensa ohessa. Anne sai soittaa monta puhelua, ennen kuin sai hänet langan päähän. Hän ihmetteli kovasti virkamiehen antamia ohjeita, kun oleskeluasia on hyvin yksinkertainen EU-kansalaisille. Hän lupasi ottaa selvää asiasta ja palasikin aika pian hyvin selvin ohjein. Hän oli puhunut Papeeten kaupungintalolla monen eri byrokratiaportaan kanssa ja kehotti käymään kaikki portaat läpi, ellei asia ensimmäisessä paikassa hoidu ja sanoi vielä lopuksi, että ongelmien ilmetessä pitää soittaa hänelle. Selvien ja yksiselitteisten ohjeiden perusteella oleskeluasia olikin helppo hoitaa. Tosin ekakerralla poliisihenkilö oli pitkällä lounastauolla ja tokakerralla (lounastauon jälkeen) oli jo ilmeisesti liukumassa viikonlopun viettoon jossain poliisien taukohuoneessa. Odottelun jälkeen hän kuitenkin saapui hyvin ystävällisenä ja aurinkoisena hoitamaan meidän asiaa.

Anne oli tyytyväinen saatuaan viranomaisen leimoilla varustetut asiakirjat jatko-oleskelusta ja kiiruhti immigration-toimistoon, joka oli vielä pitkän lounastauon vietossa. He katsovat yleensä televisiota suljettujen luukkujen takana. Anne istui hyvän tovin toimiston ulkopuolella. Paljon lounasajan jälkeen virkailija taisi jostain luukun raosta huomata Annen, kun alkoi availla toimistoaan. Siinä ei asiakas ehtinyt sanoa kuin pari sanaa, kun alkoi sellainen vuodatus kaikkien sukulaisten ja ystävien kutsumisesta Tahitille. Anne oli aivan ymmällään. Sitten käytiin kiivassanainen keskustelu, kun virkamies kielsi Annea käyttämästä kahta sanaa: oleskelun pidennys ja kollega. Annen asia ei tahtonut millään tulla selväksi, kun nämä kaksi sanaa liittyivät tähän immigration-asiaan. Alkoi pikkuhiljaa valjeta, että virkamies oli todella näreissään siitä, että konsulaattia edustavaan henkilöön oli otettu yhteyttä ja hän oli ilmeisesti ripittänyt virkamiestä. Tämä 'Tahitin konsuli' ei ole ihan mikä tahansa Matti Meikäläinen täällä, vaan hyvin merkittävä mies. Virkamies oli raivoissaan tietynlaisesta kasvojenmenetyksestä ja sanoi, ettei hän eikä hänen kollegansa tee virheitä. Immigration-miehelle oli tärkeintä saada viimeinen sana ja Annelle tärkeintä saada dokumentit ajan tasalle. Loppujen lopuksi löytyi jonkin tason yhteisymmärrys ja virkamies suostui käsittelemään asian.

Tämä oli ihan ainutkertainen ikävä kokemus täällä Tahitilla, mutta poikkeushan se vahvistaa säännön. Virkamies oli varmasti sama henkilö, jota tapaamamme Ambika-veneen Erja ja Lasse moitiskelivat epäkohteliaaksi. He olivat jostain kuulleet, että virkamiehistä tuli tällaisia, kun he kävivät Ranskassa kursseilla ja sertifikoitavana. Ambikan blogissa oli hauskasti mainittu, että näitä virkamiehiä ei ainakaan ole käytetty millään charmikursseilla.

VIERAILEVIA LAIVOJA 


 

Nyt taitaakin olla oikein sesonki tällä alalla. Yhtenä päivänä tänne satamaan lipui upea 4-mastoinen purjelaiva. Jokaisen maston huipussa liehui Chilen lippu. Koululaiva Esmeralda saapui jokavuotiselle visiitille. Tahitilaiset tervetuliaisseremoniat kuuluivat tietysti asiaan. Laivalla oli parinakin iltana juhlat, joissa kunnon latino brass band pani parastaan. Ensimmäisenä iltana ohjelma alkoi aavistuksen virallisemmin ja ensimmäiset musiikkikappaleet olivat Gracias a la vida (Elämälle kiitos) ja El condor pasa (Kotka lentää), mutta siitä se musiikki vain villiintyi pikkutunneille mentäessä. Olipas niin mukava kuulla taas espanjaa pitkästä aikaa. Olimme nimittäin Seilissä ihan aitiopaikalla kuulemassa puheita ja musiikkia. Meripojilla oli ohjelmaa jokaiselle päivälle, milloin pelasivat jalkapalloa, milloin marssivat rantabulevardilla.

Rapsody of The Seas –risteilylaiva sai aikaan suoranaisen markkinahumun satama-alueelle. Varmaan kauppahallikin olisi tuotu rantaan, jos se olisi ollut mahdollista, ettei risteilyvieraiden tarvitsisi rasittaa itseään kävelemällä. Itse asiassa sataman myyntikojuissa oli parempi valikoima tahitilaistuotteita kuin missään muualla. Tämän kaltaisen satsauksen ymmärtää, kun risteilylaivat ovat enää ainoa massaturismin muoto täällä. Tältä laivalta tuli meitä moikkaamaan saksalaispariskunta, joka kertoi aloittaneensa reissun Honolulusta, Havaijilta ja päättävänsä noin 2 viikon risteilyn Uuteen Seelantiin. Mies kertoi aikoinaan purjehtineensa Karibialla useampanakin vuotena ja halusi tulla tervehtimään meitä tunnistettuaan Suomen lipun.




Vielä kolmaskin laiva, Sea Princess, toi risteilyvieraita vuorokauden visiitille. Nämä Tyynen meren risteilyt ovat luonteeltaan ihan erilaisia kuin Karibian vastaavat. Karibialla on vaikka joka päivälle uusi satama, täällä ollaan enemmän merellä ja satama osuu kohdalle ehkä kerran viikossa. Tietysti Tyynen meren risteilyjäkin on erilaisia.

SAIRASLOMAN AJANVIETTEET

Arin täydellistä lepoa on rytmittänyt lääkekuuri. Internet on ollut ahkerassa käytössä. Ollaan löydetty uusi harrastus, sudokut. Kaikki suomalaiset ristisanatehtävät on ratkottu. Sudokut eivät ole kieleen sidottuja, joten tehtävävihkosia voi ostaa mistä maasta tahansa. Ollaan suorastaan koukussa niiden ratkomiseen, tosin vasta tasolla 2 ja 3, siis ihan vasta-alkajia. Lähikioskilta löytyy kyllä kaikentasoisia tehtäviä. Lukemista ollaan tietenkin harrastettu ja netistä luettu kotimaan kuulumisia digilehdistä. Musiikkia ollaan kuunneltu silloin tällöin; CD-levyiltä ja iPod Nanosta, jonka Anne sai läksiäislahjaksi työkavereiltaan. Kaiutintelakka toimii sekä verkkovirralla että paristoilla.

Koti-Suomen uutisia on hallinnut jo pitkän aikaa EU:n talousongelmat ja Suomen Kreikka-vakuudet. Jo Karibialla leikittelimme ajatuksella suomalaisesta Karibian saaresta. Kreikka-vakuudeksi kävisi ihan hyvin yksi lomasaari Välimereltä. Konkurssikypsällä maalla riittää saaristoa, josta liikenisi saaria muillekin EU-maille, kun kerran vakuuksista on syntynyt niin kova poru.

Ajanvietettä on myös ohikulkevien ihmisten seurailu. Tavallisin nuorten asu on sortsit ja t-paita, jalassa varvasvälit eli flip-flopit. Se on jalkine, jota käytetään vauvasta vaariin, ehkä maailman yleisin ainakin näissä lämpimissä maissa. Ei varmastikaan kaikkein terveellisin vaihtoehto, mutta eipä se paljon maksakaan. Terveydestä puheen olleen ja iskiaksen säikähdyttäminä ostimme Arille uudet lenkkarit. Entiset, hyvin palvelleet siirrettiin remonttikäyttöön jo Galapagoksella.



Tuntuu ja näyttää siltä, että lääkekuuri on tehonnut. Kivut ja jomotus ovat hävinneet, silti käveleminen täytyy aloittaa hyvin varovasti. Purjehdusreittiä Tahitilta Uuteen Seelantiin on hahmoteltu tutustuen purjehdusoppaisiin ja käytössä oleviin karttoihin. Kippari piirtää lopullisen reittiviivan plotteriin, kunhan lääkäriltä saadaan purjehduslupa. Sitä saamme jännätä maanantai-iltapäivään asti. 



Yhden sortin laatikkokala - kalan muoto on neliömäinen.



 

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

ISKIAS ISKI ARIIN TAHITILLA

Olemme nyt viettäneet reilun kuukauden Tahitin paratiisisaarella tuskaisen sairastelun merkeissä. Kaikki ennakkoon tehdyt aikataulut ovat menneet sekaisin ja tulevat liikkeet, liikkumiset ja matkan jatkuminen ovat toistaiseksi arvailujen varassa. Kerron seuraavissa kappaleissa tilanteeseen johtaneet syyt.

Teimme elokuisena sunnuntaina noin 20 km:n kävelylenkin Tahitin kauniissa maisemissa. Reissu ole kuumuudesta johtuen aika rasittava, mutta meni kuitenkin kaikin puolin oikein mukavasti. Seuraavana yönä heräsin lievään lonkkasärkyyn vasemman puoleisessa pakarassa. En vaivannut asialla päätäni sen enempää, sillä tässä iässä niitä kolotuksia jo aina silloin tällöin ilmenee milloin mistäkin syystä. Aamulla läksimme kaupungille ja aamupäivän aikana alkoi vasenta lonkkaa jomottaa aina vaan kovemmin ja kovemmin. Aivan kuin puukkoa olisi työnnetty pakaraan. Kipu levisi kaikkialle vasempaan jalkaan ja loppumatka veneelle tultiinkin sitten melkein konttaamalla. Seuraavana aamuna oli lähtö mastoremonttiin takilafirman laituriin kello 7.30. Kovien tuskien saattelemana sain irrotettua keulan mooring-köydet, jotka ovat toisesta päästään kiinni pohjan betonipainoissa. Illalla palattiin omalle paikalle ilman mesaanimastoa ja parin päivän kuluttua haettiin valmis masto pois korjaamolta. Nämä reissut vain pahensivat tilannetta ja nukkumisesta ei enää tahtonut tulla mitään. Nyt oli pakko lähteä lääkäriin.

Tohtori Charles Fichter kuunteli asiaani 3 minuuttia ja totesi, että iskias on kysymyksessä ja määräsi lääkityksen. Yksi vatsan rauhoituspilleri aamulla, sitten 1 tulehduspilleri 4 kertaa päivässä ja kipulääkettä max. 8 kertaa vuorokaudessa. Viikon kuuri – kyllä se sillä paranee. Viikko meni ja tilanne sen kuin vain paheni. Haettiin yleislääkäri Fichteriltä uusi viikon kuuri ja jatkettiin entiseen malliin. Ainoa ero entiseen oli, että potilaan tila paheni vain päivä päivältä ja veneen ulkopuolelle ei ollut enää mitään asiaa.

Anne kävi hakemassa taksin tolpalta ja haki minut laiturin edestä, jonne olin onnistunut jotenkin raahautumaan. Ei muuta kuin kaupungin uuteen keskussairaalan ortopedia etsimään. Puolen päivän tuskaisan odottelun jälkeen lääkäri saapui ja lähetti minut lonkan röntgenkuvaukseen. Kuvausta hoitanut kaveri väänsi jalan sellaiseen asentoon, että kipu varmasti maksimoitui ja 2 minuutin kuvaussessio tuntui 2 tunnilta. Kuvat paljastivat, että lonkan ja lantion luustossa ei ollut mitään vikaa. Ilmeni, että asiaani käsitellyt lääkäri Claire Frédéric olikin yleislääkäri eikä hän voinut tämän asian suhteen sen enempää tehdä. Kirjoitti kuitenkin ystävällisesti listan neljästä erikoislääkäristä, jotka voivat auttaa asiassa eteenpäin. Yksi päivä oli taas mennyt.

Valitsimme listasta lähimmän ortopedin ja hän oli ranskalainen Serge Lallemand. Päästyämme parin tunnin odottelun jälkeen hänen vastaanotolleen, koimme jättiyllätyksen. Paperini luettuaan kysyi tohtori Lallemand selvällä suomen kielellä: "Oletko suomalainen?" Kyllä siinä meikäläisiltä leuka loksahti. Ilmeni, että hänen vaimonsa on lappeenrantalainen Mia ja että he käyvät lähes vuosittain Suomessa. Tähän väliin on pakko todeta, että olemme tämän reissun aikana tavanneet noin kymmenkunta ulkomaalaista miestä, joilla on suomalainen vaimo. Kyllä tuntuu Suomi-tytöllä olevan kysyntää ympäri maailmaa! Menin lääkärin määräyksestä makaamaan selälleni tutkimuspöydälle, jonka jälkeen Lallemand yritti nostaa vasenta jalkaani ylöspäin. Jalka nousi noin 10-15 cm, jonka jälkeen potilas nousi salamana istumaan kipuparahduksen saattelemana. Väänneltyään kipeää jalkaa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, totesi tohtori, että tilanne vaikuttaa erittäin pahalta ja vaatii todennäköisesti leikkauksen. Mainittakoon, että tohtori Lallemand tarjoutui majoittamaan meidät sairauden ajaksi kotonaan, mikäli veneellä olo tuntuu vaikealta tai pahalta. Hänen vaimonsa olisi kuulemma kovin mielissään, jos tulisimme heille. Edellä mainittu on kuvaavaa tahitilaiselle ystävällisyydelle ja vieraanvaraisuudelle.

Tohtori Lallemand kirjoitti minulle lähetteen magneettikuvaukseen ja reseptin uusille lääkkeille, jotka olivat kortisoni ja entistä vahvempia kipulääkkeitä. Keskusteltiin myös mahdollisista leikkausvaihtoehdoista ja -paikkakunnista, operaation kustannuksista, veneen ylösnostosta ja matkan jatkumisen edellytyksistä. Seuraava päivä meni taas kokonaan tuskaisessa istumisessa odotushuoneessa ja magneettikuvauksessa. Perjantaina 23.9. päästiin taas uusien kuvien kanssa tohtori Lallemandin pakeille. Tässä välissä olivat ilmeisesti kortisoni ja vahvat kipulääkkeet tehneet tehtävänsä ja olin nukkunut edellisen yön erittäin hyvin ensimmäisen kerran lähes kuukauteen. Magneettikuvista kävi ilmi, että todennäköisesti välilevyn keskustan hyytelömäinen erittäin hapan aine oli luiskahtanut osittain ulos paikaltaan ja ärsytti lonkkahermoa kemiallisesti. Kortisoni oli ilmeisesti supistanut ulkopuolella olevan hyytelön kokoa ja poistanut jatkuvan kivun. Myöskin ulostulleen aineen määrä oli pienempi mitä tohtori oli odottanut. Uutiset olivat siis lupaavia ja toiveita herättäviä.

Purjehduslupaa ei tohtori Serge Lallemand vielä voinut myöntää. Syödään nyt hänen määräämänsä lääkekuuri loppuun ja katsotaan tilannetta uudelleen maanantaina 3.10.2011. Jos kunto edellyttää, hän antaa luvan matkan jatkamiselle ja määrää samanlaisen kuurin varalle, jos tauti iske uudelleen keskellä valtamerta. Jos lupa saadaan ja matkaa päästään jatkamaan, olen suunnitellut, että purjehdimme täältä Papeetesta nonstoppina Whangareihin Uuteen-Seelantiin – matkaa 2300 Nm (4300 km). Monta suunniteltua paikkaa jää näkemättä, mutta minkäs teet! Jos purjehduslupaa ei tule…no sitä vaihtoehtoa ei nyt viitsi edes vielä ajatella.












 

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

TAHITI, PAPEETE 1.- 13.9.2011

VIERAILEVIA LAIVOJA

Tutkimusalus Tara saapui eräänä päivänä Papeeteen. Sille oli varattu ihan paraatipaikka täällä satama-altaassa ja laiturille oli pystytetty katokset tuoleineen vastaanottoseremonioita varten. Tahitilaiseen tapaan Taran miehistölle annettiin leit kaulaan ja paikalliset tanssijat ukulele-rumpuryhmineen toivottivat tutkijat tervetulleiksi. Musiikkiesityksen jälkeen pidettiin puheita puolin ja toisin, kaikki tietysti ranskaksi. 


Paikalla oli televisio, radio ja lehtitoimittajia. Tara tekee 3-vuotista maailman merien tutkimusmatkaa, jota monet kansainväliset järjestöt tukevat mm. YK. Alumiinialus on hyvin erikoisen näköinen ja varmasti hyvin mielenkiintoinen myös sisätiloiltaan. Näimme Taran ensimmäisen kerran ankkurissa Academy Bayllä Galapagoksella. Täältä Tahitilta Tara jatkoi matkaansa Havaijille ja sieltä pohjoiseen San Franciscoon.


Toinen vielä enemmän huomiota saanut, mutta ilman puheita, oli Dawn Princess-risteilylaiva. Saman yhtiön laivoja olemme nähneet pitkin matkaa. Papeetessa oli järjestetty jos jonkinlaista perinne-esitystä ja erilaisia myyntikojuja risteilylaivan turisteja silmällä pitäen. Pienessä kaupungissa tällaisen laivan matkustajamäärä jo näkyy ja tuntuu. Mekin jouduimme ihmettelyn kohteeksi, kun kävelimme paikalliseen tapaan patongit kainalossa.


Meitä tavallisia purjehtijoita, luksus-charterveneitä tai Greenpeacen Esperanza-laivaa ei kummemmilla seremonioilla ole tervehditty. Esperanza-laivan missiota emme tiedä, mutta muistamme hyvin, miten Rainbow Warrior-laivalle kävi.


Polynesia on ollut Ranskalle strategisesti tärkeä alue ja vuonna 1963 Ranska valitsi Tuamotu-atolleilta Mururoan ja Fangataufan atollit tuleviksi ydinkoealueiksi. Ilmakehässä tehdyt ydinkokeet alkoivat vuonna 1966. Kun muut valtiot luopuivat kyseisistä kokeista, Ranska teki poraukset atollien laguunien sydämeen ja siirsi kokeensa maan alle. Testit jatkuivat aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin ne kohtasivat suurta vastustusta ihan kansainvälisesti. Ydinkokeet olivat sen verran iso asia, että niistä kerrottiin myös Suomen uutisissa. Varsinainen uutispommi saatiin, kun Ranskan agenteiksi paljastuneet miehet upottivat Greenpeace-järjestön Rainbow Warrior-laivan Uuden Seelannin Aucklandissa vuonna 1985. Laiva oli valmistelemassa protestimatkaa Tuamotu-atolleille. Yksi laivalla ollut valokuvaaja kuoli välikohtauksessa. Vuonna 1996 Ranska ilmoitti luopuvansa ydinkokeista Tyynen meren alueella. Sen jälkeen onkin sitten kiistelty siitä, onko ydinkokeilla ollut mitään vaikutusta työntekijöihin, ympäristöön ja herkkään korallieläimistöön. Tänä päivänä tuntuu ihan uskomattomalta, että tällaisia kokeita on voitu tehdä vielä alle 15 vuotta sitten. Onko ympäristötietoisuus herännyt toden teolla vasta 2000-luvulla?

ROULOTTES


Pakettiautoon rakennettu ravintolakeittiö ja auton ympärille kootut pöydät ja tuolit, siinä roulotte lyhykäisyydessään. Yhtä varmasti kuin aurinko laskee, ajavat pakettiautot satama-alueen puistoon ja alkavat vimmatulla vauhdilla purkaa tuoleja ja pöytiä kyydistä. 


Sen jälkeen puretaan vielä mahdolliset grillit ja vastaavat – ulkoilmaravintola on valmis. Enemmistö ravintolayrittäjistä on kiinalaisia, niinpä ravintolanimet viittaavat kovasti Kiinaan. 


Ruokatarjonta on paikallisesta herkusta poisson crusta (kookosmaidossa raakakypsytettyä kalaa) ja tonnikalasashimista kaikkiin peruskiinalaisiin ruokiin, voi sieltä saada pihvin ranskalaisillakin niin halutessaan. Roulotte-ravintola-alue on oikein iltanähtävyys täällä Papeetessa ja ensimmäiseksi pistää silmään paikan siisteys.

MARCHÉ DE PAPE´ETE


Aivan kaupungin ytimessä on vilkas ja värikäs kauppahalli. Tarjolla olevaa tavaraa on eksoottisista merenelävistä tummiin helmiin, paljon erilaisia korituotteita ja Monoï-tuotteita, jotka on valmistettu kookosöljystä ja tiare-kukista kaikenlaiseen ihonhoitoon. 


Melkein joka päivä ukulelebändi soittaa ja laulaa hyväntuulista musiikkiaan kauppahallin alakerrassa. Hallissa on kaupungin parhaat vihannes- ja hedelmävalikoimat. Vilkkain hetki hallissa ajoittuu erikoiseen aikaan, sunnuntaiaamuun noin kello 7, juuri ennen kirkonmenoja.

MOOREA

Teimme päiväretken läheiselle Moorean saarelle, vuokrasimme auton ja kiertelimme tarkkaan koko paikan. Mooreaan on täältä Papeetesta sekä lautta- että lentokoneyhteys. Saari on näköetäisyydellä. Purjehtijat ankkuroivat mielellään Cook's Baylle, vaikka se on suhteellisen syvä. Toinen hyvä ankkurointipaikka on Opunohu Bay, jonka uimarannalle on helppo ja hyvä jättää jolla, jos maihin on asiaa. 


Vierailimme Rotui-vuorella, josta avautui näkymät edellä mainituille lahdille. Mooreaa ympäröi myös atolliriutta. Saaren ja riutan väliin jäävä korallimeri välkehtii, jos mahdollista, vieläkin useammissa turkoosin sävyissä kuin Tahitilla. Sen ovat huomanneet niin suuret kansainväliset hotelliketjut kuin pienet paikalliset yrittäjätkin.


Tavallinen kulkija pääsee uimaan oikeastaan vain kahdessa paikassa koko saarella, muut rannat on hyvin tarkkaan aidattu. Tällä saarella käy eniten turisteja ja turismin koettua lama-ajat on moni alan yrittäjä joutunut koville. Ei siellä nytkään turisteja ruuhkaksi asti ollut, kovin oli hiljaista ja rauhallista. Moorea on ananaksen viljelykeskus. Ananaspeltoja kyllä näimme, mutta kaikki hedelmät oli korjattu pois, kuivahtaneet kasvin lehdet enää törröttivät. Ananaksia myydään joka paikassa. Ne ovat suhteellisen pienikokoisia, mutta todella mehukkaita ja makeita. Päivän päätteeksi menimme vielä uimarannalle, jossa oli paljon paikallisia, mutta myös tahitilaisia koululaisia, isoja ja pieniä, ilmeisesti retkipäivää viettämässä. 


TUMMA HELMI

Tahitin tummia helmiä (Tahitian Black Pearl) on tarjolla kaikkialla. Papeetessakin on helmiliikkeitä varmasti kymmeniä, jopa liikkeen yhteyteen ovelasti perustettu helmimuseo. Moorealla meille pidettiin lyhyt helmioppitunti siitä, miten helmiä viljellään, mistä tumma väri syntyy, miten helmet luokitellaan ja nimetään muotonsa mukaan. Vaikka helmiä markkinoidaan Tahitin helminä, todellisuudessa helmet viljellään Tuamotu-atolleilla, missä merivesi on tasaisen suolaista. Helmenviljely on tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja aikaa vaativaa työtä. Se on suhteellisen nuori elinkeino, vasta noin 30 vuotta sitten perustettiin ensimmäiset helmiviljelmät aasialaisin opein. Helmiä tai niistä tehtyjä koruja löytyy varmasti jokaiselle kukkarolle. Matkamuisto ostettiin Annellekin, jonka mielestä helmet ovat oiva matkamuisto purjehtijoille, kun vievät niin vähän tilaa eivätkä paina paljon.


BOUGAINVILLE JA BRANDO

Tahitin historia vilisee löytöretkeilijöiden ja heidän laivojensa nimiä mm. kapteeni Cook ja purjelaiva Bounty. Louis-Antoine de Bougainville oli James Cookin aikalaisia ja hänelle on omistettu puistokin täällä Papeetessa. Bougainvillen mukaan on nimetty eteläamerikkalainen eri väreissä kukkiva köynnöskasvi, joka viihtyy kaikissa lämpimissä maissa.

1700-luvun lopulla samoihin aikoihin Cookin ja Bougainvillen kanssa Bounty-laivalla syttyi kapina täällä Tahitilla. Aihe on ollut sen verran kiehtova, että siitä on tehty useampikin elokuva, Kapina laivalla (Mutinity on the Bounty), 1960-luvulla toista pääosaa esitti Marlon Brando. Filmaus ja Tahiti olivat aika kohtalokkaat Brandolle, hän rakastui tahitilaiseen vastanäyttelijäänsä ja osti täältä saaren, Tetiaroan. Tänä päivänä saarelle tehdään charter-purjehduksia Papeetesta. Riutan sisäpuolelle purjeveneillä ei pääse, koska tällä riutalla ei ole yhtään läpiajokanavaa, joten jolla on ainut sopiva kulkuväline loppumatkalle. Kuuleman mukaan Brandon elinajan hyvin luonnonvaraisena pidetty saari on kokemassa kovaa muutosta perikunnan rakentaessa sinne erilaisia turistitäkyjä, joista suurin osa on vielä kuitenkin suunnitteluasteella.

MESAANIMASTO


Kait se on niin, että hyvää kannattaa odottaa. Vihdoin uskomme, että mesaanimaston takilointi ja vanttien ainevahvuudet ovat oikeassa mallissa. Emme reilut kaksi vuotta sitten arvanneet, millaisen murheenkryynin ja stressinaiheen se tulisi meille aiheuttamaan. Mesaanimastosta voisimme kirjoittaa vaikka romaanin tai ainakin novellikokoelman. Lähtiessämme Suomesta uskoimme siellä olevan takilointiasiantuntija Veikko Pilven lausuntoon koskien sekä rikausta että vanttien ainevahvuutta. Mastomme oli jo kerran mennyt mereen Viron edustalla ja se "korjattiin" Pilven yrityksessä Vene Bremerillä ja hänelle tehtiin useaan kertaan selväksi, että olimme suuntaamassa valtamerille. Esittäessämme vanttien vaihtoa paksumpaan materiaaliin, hän totesi, että kyllä nämä vahvuudet riittävät mesaanimastoon. Ikään kuin kaikki mesaanimastot olisivat saman kokoisia ja painoisia. Nyt tiedämme, ettei hän ole asiantuntija, vaikka sellaisessa ominaisuudessa työtään tekeekin. Puoli maailmaa on seilattu ja vantteja on napsahdellut poikki tämän tästä siten, että jonkin tasoinen hätärikaus on jouduttu suorittamaan kaikilla pidemmillä väleillä. Useammassa paikassa olemme esittäneet ongelmaa paikallisille "ammattimiehille", mutta kukaan ei ole ottanut asiaamme millään tavalla vakavasti tai paneutunut siihen. Jos olisimme kaikkien alojen asiantuntijoita, niin kuin esim. takilointialan, emme kyselisi emmekä tarvitsisi sen alan ihmisten palveluja, tekisimme tietysti itse. 


Saavuttuamme Papeeteen mesaanimasto oli numero yksi tehtävälistallamme. Ari soitti paikalliseen takilointiyritykseen ja kertoi kahden vuoden kokemuksistamme. Ensimmäisen kerran kuulimme asiantuntijan puhuvan geometriasta ja siihen liittyvästä ongelmasta, näkemättä edes mastoa. Erikoiset sanat eivät meitä ennenkään ole hämänneet, mutta sen verran ko. ainetta koulussa opiskelleina ymmärsimme, että Api Yachtingin Cristophe puhui vanttien kiinnityskulmista. Hän tuli tietysti käymään Seilissä ja totesi: 'It's a joke!' (Se on vitsi!) – siis mesaanimasto ja sen takilointi. Vene painaa 20 tonnia, mesaanimasto muutaman sata kiloa, maston huippu on 13 metrin korkeudessa meren pinnasta ja meillä on 5 millin vaijerit. Hän ihmetteli, miten kukaan itseään asiantuntijaksi kutsuva on voinut päästää käsistään tällaisen ratkaisun. Mesaanimaston ei kuulu tanssia rock'n rollia, kun vantista vähän nytkäyttää. Asiaa aika paljon miettineinä olemme jotenkin tulleet siihen tulokseen, että monet pitävät mesaanimastoa lapsipuolen asemassa, vaikka se olisi yhtä korkea kuin jonkun toisen veneen päämasto. Purje toki on pienempi, mutta ensinhän pitäisi saada pelkkä masto pysymään pystyssä!


Mesaanimasto on nyt kunnossa, mutta nyt iski kippariin iskiastyyppinen vaiva. Sille ei tehnyt ainakaan parempaa se, että jouduimme viemään Seilin parikin kertaa rikifirman laituriin. Kippari kuitenkin priorisoi kauan odotetun mesaanin korjauksen ja päätti hoitaa omat vaivansa sen jälkeen. Paikallisen lääkärin vastaanotolle oli pakko kävellä kivusta huolimatta. Jonoa oli kadulle asti, mutta etuilevien eläkeläisten tapaan kävelimme suoraan sisään ilmoittautumaan. Ystävällinen vastaanottovirkailija sanoi, että Ari pääsee vastaanotolle parissa minuutissa eli koko jonon ohi. Kukaan ei odotussalissa protestoinut asiaa, vaan nauroivat hyväntahtoisesti Arin maksaessa lääkäripalkkiota ja kiittäessä: 'Maururuu!' Viereisestä apteekista lunastimme lääkkeet ja Ari siirtyi Seiliin lepäämään. Anne lähti muille asioille. Lähtömme Papeetesta viivästyy, mutta kipparin on tervehdyttävä liikuntakuntoon, ennen kuin voimme ajatella purjehdusta eteenpäin.

Viikonlopun nettilehdistä luimme uutisen, että Vancouverin saarella Kanadassa on sattunut 6,3 magnituudin maanjäristys jossain Nanaimon ja Port Hardyn välimaastossa. Alue on hyvinkin tuttua viimevuotiselta USA-Kanada –matkailuautokierrokselta. Onneksi saari on pohjoisosaltaan aika harvaan asuttua, uutiset eivät kertoneet vielä mitään vahingoista. Ehkä niitä ei olekaan.