lauantai 24. lokakuuta 2009

FUNCHAL - SANTA CRUZ DE TENERIFE 21.10.-23.10.2009

Funchalin sataman olivat edellisinä päivinä jättäneet jo loistoristeilijät Queen Victoria ja Aida, jotka molemmat olemme jo aiemmin bonganneet. Nyt oli Seilin vuoro irrottautua laiturista Atlantin aalloille. Sääennusteet lupailivat heikkoja tuulia ja myöhemmin korkeaa maininkia. Arvioitu aika merellä kaksi vuorokautta. Muutamalla muullakin veneellä oli samat lähtöaikeet.



Funchalin kaupunki näkyy vielä taustalla, mutta pyydykset on jo viritetty täyteen valmiuteen.

Vaikka lähdössä oli useampi vene, muutama tunti merellä ja Seili oli yksin. Niin se veneiden ryhmä hajosi, kun jokainen oli valinnut omat reittinsä.

Iltapäivällä tuuli sentään puhalsi 7 m/s NW auringonlaskuun asti. Auringonlasku tapahtui noin puoli kahdeksan maissa ja tunti sen jälkeen alkoi merellä olla tosi pimeää. Ensin ilmestyi yksi tuttu kirkas tähti taivaalle ja kohta niitä oli jo tuhansittain. Seilin kulkuvalot eivät aiheuta valosaastetta, joka estäisi näkemästä tähtiä. Jopa aivan kapea kuunsirppi valaisee mustaa Atlantin pintaa hävitäkseen muutaman tunnin kuluttua. Päivän pituus näillä leveysasteilla on kahdeksasta kahdeksaan ja kun pimeys saapuu, merta ja taivasta ei erota toisistaan eikä kyllä mitään muutakaan. Onneksi on toimivat tekniset laitteet, joiden avulla ensinnäkin pysytään oikealla reitillä ja toisekseen nähdään reitille osuvia muita kulkijoita ja tarvittaessa voidaan ottaa vaikka yhteyttä.

Kalastusrintamalla oli hiljaista, joten jouduimme tyytymään suunniteltuun ruokavalioon. Välipalaksi nautimme hopeabanaaneja. Kippari hankki Lavradores-hallista kokonaisen tertullisen kypsymään mesaanimastoon. Muutenkin Seilissä oli ehkä laajin eksoottisten hedelmien valikoima, kun Madeiralta ei kerta kaikkiaan voinut lähteä ostamatta mehukkaita herkkuja.



Atlantin kauniin sinisessä vedessä emme nähneet delfiinejä emmekä valaita, viimeisenä päivänä Ari näki yhden kilpikonnan. Muutenkin liikenne jäi muutamaan kaukana kulkevaan rahtilaivaan ennen kuin saavuimme aivan Teneriffan aluevesille. Monen metrin korkuinen maininki keikutti menoamme varsinkin, kun tuuli oli mitätöntä. Aurinko paistoi lämpimästi koko matkan ja veden lämpötila oli 22-23 C astetta.

Ohitettuamme kartan mukaan Portugalille kuuluvat Selvagenin saaret vaihdoimme Espanjan vieraslipun Portugalin lipun tilalle. Portugalin lippu olikin kerinnyt liehua jo kuutisen viikkoa Seilin saalingissa.

Toisena yönä kippari kertoi tähtitaivaalla olleen vilkasta - runsain määrin tähdenlentoja ja meteoriitteja - hyvä, etteivät niskaan pudonneet.

Toisen päivän iltana noin seitsemän maissa Ari huomasi Teide-vuoren siluetin kaukana edessämme, mutta vasta seuraavana aamuna kuuden jälkeen olimme Teneriffan Santa Cruzissa. Niin kuin aina viimeinen 1,5 tuntia tuntuu pisimmältä. Sataman suuaukon valot näkyivät, mutta lähestyivät tuskastuttavan hitaasti. Sataman suu tuntui pimeässä ahtaalta ja voimakas ristiaallokko kuljetti omalta osaltaan Seiliä, joten kipparin ohjaustaidoille oli käyttöä päästäksemme turvallisesti tyveneen satama-altaaseen.

Olimme VHF-yhteydessä marinaan ja sieltä tuli ilmeisesti uniltaan noussut satamavahti värjöttelemään (lämpötila +20C) pimeässä laiturin päähän ja näyttämään Seilille paikkaa. Keulapotkuri herättää venenaapurit väistämättä ja niin nytkin, naapuriveneestä kurkisti tuttu kasvo S/Y Atmospheren kippari. Tutustuimme koko Atmospheren miehistöön La Coruñassa ja olemme siitä lähtien olleet sähköpostiyhteyksissä seuraten toistemme kulkemista. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset kiinnittäessämme Seilin köysiä ja painuimme pehkuihin.

FUNCHAL, MADEIRA 14.10.-20.10.2009

Madeiran saarten kuuluminen Portugalillle on Henrik Purjehtijan rahoittamien löytöretkeilijöiden ansiota 1400-luvun alkupuolella. João Goncalves Zarco oli yksi heistä. Hänelle on pystytetty useampi patsas ja Zarco-nimi vilahtaa siellä täällä Funchalin katukuvassa. Tietojen mukaan Madeiran saarten olemassaolosta ovat olleet tietoisia jo roomalaiset ja karthagolaiset, joiden kartoissa on ollut merkintöjä saariryhmästä. Ihan pelkkää sattumaa ei tainnut Zarcon ‘osuminen’ Madeiralle olla, vaikka Afrikka onkin lähempänä kuin manner-Portugali.


Seili ankkurissa Funchalin edustalla ja sitten myöhemmin...



vierasvenesatamassa paalupaikalla.

Funchal on vilkas turistikeskus, eikä ihme. Täällä on lämmin leuto ilma läpi vuoden suotuisten merivirtojen ansiosta. Nytkin lokakuussa päivälämpötila oli varjossa n. +25 astetta ja auringossa +35 astetta. Kyllä kelpaa nimenomaan suomalaisten syyslomailla täällä. Sen ovat noteeranneet myös paikalliset yrittäjät, monessa paikassa on esim. ruokalistat suomeksi. Moni suomalainen kävi ihmettelemässä Seiliä. Se sai marinan laiturissa paalupaikan ja Suomen lipun liehuessa korkealla mesaanimastossa se ei jäänyt moneltakaan huomaamatta. Lippu olikin edustuskunnossa, kun vaihdoimme sen saavuttuamme Funchaliin. Suomesta lähdön jälkeen koko ajan käytössä ollut lippu oli likaantunut ja rispaantunut, joten oli aika vaihtaa se uuteen. Tällä vauhdilla meillä on Suomen lippuja varastossa vuodeksi.

Madeiran pääsaarelta ei puutu juuri mitään, paitsi ne aiemmin mainitut hiekkarannat. Täältä löytyy varmasti jokaiselle matkailijalle mieluista ja monipuolista tekemistä ja näkemistä. Meillä oli vuokrattuna auto kolmeksi päiväksi saareen tutuaksemme. Saarihan on pelkkää vuoristoa ja satatuhatta kilometriä ajettu Renault Clio joskus suorastaan vaikersi jyrkillä vuoristoteillä, kun ykköstä oli heitettävä silmään mäenlaen saavuttamiseksi. EU on tuonut tänne paljon parannusta tieverkostoon, jota on saatu joiltain kohdin oiottua tunnelien ja siltojen avulla. Via Rapida -moottoritie on tehnyt liikenteestä sujuvaa. Ajoimme paljon todella jyrkkiä serpentiiniteitä ja välillä maisemat ottivat vatsanpohjasta - niin jyrkkiä, huikeita ja lumoavia olivat vuoristomaisemat. Madeiran saarella on monet kasvot, jotka kannattaa kaikki katsoa.







Pitkin matkaa tienvarsilla kukkivat iirikset sinisinä ja valkoisina, ei niin mahtavina ja runsaina kuin varmaankin keväällä. Kukkivat puut ja pensaat värittivät maisemaa joka puolella. Voi vaan kuvitella kukkaloistoa keväällä, millainen paratiisisaari tämä mahtaakaan olla. Kaikki kasvit, joita kotimaassa kasvatetaan ruukuissa ikkunalaudalla, kasvavat täällä parinmetrinkorkuisina tai suorastaan puina esim. iirikset, annansilmät, joulutähdet, ihmepensaat. Sitten kaikki ihanat suuressa kukassa olevat puut, joille emme tiedä edes nimeä. Täällä saattaisi Annekin onnistua kasvattamaan ruukkukasveja, olosuhteet ovat sen verran oivalliset.



Vuoriston ja puuston ansiosta pilvet roikkuvat jatkuvasti vuorten yllä ja satavat vetensä sinne. Korkealta vuoristosta on Madeiran asukkaat keränneet nerokkaasti tämän veden talteen rakentamalla uomia vettä varten. Uomien varteen on tietysti tarvittu tarkistuspolut, levadat, joista on tänä päivänä tullut mitä suosituimpia vaellusreittejä. Levadaverkostoa riittää eri puolella saarta yli 2000 kilometriä, joten jokaiselle halukkaalle löytyy varmasti oma levadansa.







Mekin valitsimme levadan, jonka alkuun auton parkkipaikalta oli mukavasti jyrkkää mutkaista alamäkeä parin kilometrin verran. Päässä kyllä raksutti, että ylöskin on lopuksi tultava tämä sama reitti… Itse levadalla oli tärkeintä pitää katse maassa, sillä epätasaiset, kapeat kiveykset vaativat tarkkaavaisuutta, ettei loukkaisi jalkaansa tai kompastuisi ja kaatusi. Kaatuminen saattaisi olla kohtalokasta, sillä jyrkkää pudotusta voi olla satoja metrejä. Meidän levada päättyi muutaman kilometrin päähän satumaisen kauniille, turkoosinväriselle lähteelle, joka oli korkean jyrkänteen pohjalla. Joka puolelta jyrkännettä valui vesipuroja lähteeseen. Näky oli kuin satukirjasta vain keijut ja menninkäiset puuttuivat.





Palasimme samaa levadaa takaisin melkein loppuun asti, missä kaksi polkua erkani ja valitsimme sen, jota emme vielä olleet kulkeneet. Polku jatkui mukavan tasaisena hetken aikaa, kunnes alkoi loppurutistus - 500 metrin jyrkät portaat. Tuli ihan mieleen Karhunkierroksen loppu Rukan rinteillä, rappusia on enemmän, mutta lämpötila alhaisempi. No, portaat on nyt kavuttu ja levadavaellus tehty, kun välillä veti henkeä. Mutta, mutta… auto oli parkkipaikalla toisen vuoren huipulla ja olimme naapurivuoren juurella. Tulomatkan sujuva alamäki oli nyt jyrkkää vastamäkeä, jonka kapuaminen vaati jo vähän sisuakin ja jäi levadaretkemme vaativimpana osuutena parhaiten mieleen.





Vuoristossa on kiva tarkistaa kulloinenkin korkeus henkilökohtaisesta barometristä.

Funchalista meren tuntumasta lähtee kaksi köysirataa nousten pikkuhiljaa useiden satojen metrien korkeuteen päätepisteenään vuoren huipulla Monte-niminen paikka. Siellä on monenlaista nähtävää puutarhoista ja lintutarhoista korikelkkoihin. Korikelkkoja ohjaa kaksi olkihattuun ja valkoisiin pellava-asuihin sonnustautunutta miestä, kyytiin mahtuu kaksi henkilöä. Kelkalla on aikanaan ollut ihan oma tehtävänsä kuljettaa tavaraa korkealta vuorelta alas. Tänä päivänä se on pelkkä turisti-ihme. Kelkkaa ajetaan jyrkkää, mutkaista mäkeä alas, missä ajaa myös autoja. Jännittävintä ei olekaan se, pystyvätkö ohjaajat pitämään kelkan tiellä, vaan puikahtaako joltain sivukujalta auto kelkan eteen. Ajelimme nimittäin autolla Monten mutkaisia ja kapeita kujia. Yhdessä risteyksessä oli stop -merkki, tietysti pysähdyimme. Kun talon kulman takaa ei nähnyt risteävälle tielle, työnsimme Clion nokkaa pitemmälle risteykseen ja silloin suhahti tuollainen korikelkka edestämme. Olisihan liikennemerkissä voinut olla joku lisämerkki selvittämässä, millaiseen risteykseen olimme saapuneet. Paikalliset varmasti tietävät paikan, mutta useimmat autoja vuokraavat matkailijat eivät.



Palautettuamme vuokra-auton tutustuimme Funchaliin jalkaisin. Kävimme tekemässä hankintoja Lavradores-kauppahallissa. Söimme saaren omia erikoisuuksia: leipää (bolo de caco) valkosipulivoilla ryyditettynä, uppomunilla höystettyä tomaattisipulikeittoa sekä paistettua espadaa, ankeriasta muistuttavaa kalaa. Jos se tuotaisiin ensin näytille tuoreena, voisi useammalta ennakkoluuloiselta jäädä syömättä tämä herkku. Maistelimme myös eri makeusasteisia madeiraviinejä.





Sunnuntai-iltana kävimme vielä teatterissa katsomassa englannin kielellä, amatöörivoimin esitetyn musikaalin Sound of Musicin. Jostain syystä musikaali on jäänyt meiltä molemmilta näkemättä niin elokuvana kuin muutenkin ja nyt oli hyvä tilaisuus paikata tämä puute. Esitys oli puitteiltaan hienossa 1800-luvulta olevassa teatterissa. Musikaali oli niin suosittu, ettei paikoissa ollut paljonkaan valitsemista. Yllätyimme päästyämme paikoillemme, että istuimme suomalaisen pariskunnan viereen. Keskustelua virisi yhdestä sun toisesta aiheesta ja ilmeni, että he olivat Keravalta. Itse esitys oli oikein viehättävä ja oli mukava kuunnella tuttuja kappaleita elävän orkesterin säestämänä.





Madeiraa oli nähty monelta kantilta ja Seilin kikkatalja korjattu, aloimme olla valmiit seuraavaan siirtoon - Kanarian saariin.

lauantai 17. lokakuuta 2009

PORTO SANTO - FUNCHAL 13.10.2009

Marinatoimiston auettua aamulla teimme viralliset lähtöilmoitukset ja irrotimme Seilin köydet Porto Santosta. Taivallettavaa oli tällä kertaa reilut 40 mailia ja se veisi arviolta päivän.



Purjetuuli oli mitätön ja aurinkoinen päivä helteinen. Kippari kokeili taas kalaonnea ja pieni dorado oli jälleen koukussa, toteutimme catch and release -periaatetta. Pariinkin otteeseen isot delfiiniparvet kävivät meitä moikkaamassa. Nyt meillä oli ehkä suurin huolenaihe, ettei niistä joku onneton tarttuisi meidän kalansyöttiin. Emme missään nimessä haluaisi delfiiniä saaliiksi, vaikka sillä saattaisi hellitä voitto s/y Spican ja Seilin välisessä kalakilpailussa.



Vapaana uivista ja valtavan uimatilan vaativista delfiineistä meille on herännyt mieleen delfinaariot. Miten ahtaaksi ja masentavaksi delfiinirukka mahtaakaan kokea delfinaarion elinympäristönä.

Pieni kilpikonna kellui Seilin vierestä Madeiran saaren lähestyessä. Roikkuvien pilvien saarelta alkoi pikkuhiljaa erottua yksityiskohtia esim. osittain meren päälle rakennettu lentokenttä, useat korkeat sillat, rinteisiin rakennetut talot, pengerretyt viljelysmaat, serpentiinitiet. Rahtiliikennettä tarvitaan, vaikka saari on monella tapaa omavarainen.





Funchalin marina osoittautui puheiden mukaisesti hyvin ahtaaksi. Siellä on tuskin kymmentä vieraspaikkaa. Marinatoimistosta meille luvattiin yhden tanskalaisveneen lähtevän pois ja meidän saavan sen paikan. Jouduimme kuitenkin ankkuriin odottelemaan. Cascaisissa uudelleen maalatut ankkuriketjun syvyysmerkinnät tulivat nyt hyvään tarpeeseen ja ankkurointi onnistui luontevasti.

Ankkurointi tarkoitti jollan käyttöönottoa. Jollan moottoria ei ole käytetty aikoihin eikä se tietenkään startannut kipparin voimavedoista ja -sanoista huolimatta. Airot olivat luotettava, mutta raskas tapa päästä maihin - vastatuulessa matkaa kun kertyi useampi sata metriä.

Ihailimme ensimmäisen illan Funchalin valoja myrskylyhdyn ja tuikkukynttilöiden valossa. Tanskalaiset eivät lähteneet, ennen kuin seuraavana iltapäivänä. Sitä ennen jollan moottorin tulpat oli vaihdettu ja olimme huristelleet ankkuripaikalta monta kertaa rantaan. Ankkurissa olossa on ihan oma tunnelmansa ja jollakansa auttaa kaveria pulassa, jos tarvetta on

PORTO SANTO 11.-13.10.2009

Pohjoismainen väri jatkui Porto Santon marinassa. Seili oli kiinnitettynä norjalaisen veneen viereen ja kohta meitä tervehti s/y Immigrantin kippari Kalle Saarinen. Seuraavana päivänä tapasimme vielä s/y Kastehelmin miehistön Heikki ja Maila Asujamaan. Ketään näistä suomalaisista emme olleet aiemmin tavanneet. Jossain näköjään aina kohdataan ja nyt Porto Santon pienessä satamassa. Täälläkin satama-altaan betoniseinään ovat purjehtijat jättäneet puumerkkinsä erivärisiniä piirroksina ja viesteinä. Seilin miehistöä harmittaa, kun taiteellisen lahjattomuutemme takia Seilin merkki jäi raapustamatta tähänkin seinään.



Porto Santon saari on Madeiran saarista ensimmäinen purjehdittaessa manner-Portugalista. Siksi se on suosittu purjehtijoiden keskuudessa. Saari on 11 kilometriä pitkä ja 6 kilometriä leveä, siellä asuu n. 5000 henkilöä. Marina sijaitsee n. 2 kilometriä saaren ainoasta taajamasta Vila Baleirasta. Taajaman elämä vaikutti lähes uneliaalta. Ainoastaan Funchalista aamuisin matkailijoita tuova lautta vilkastuttaa taajaman elämää hetkeksi. He hakeutuvat pääosin Porto Santon 9 kilometrin hiekkarannalle. Se onkin ainoa vetonaula, minkä Porto Santo pystyy tarjoamaan turismille verrattuna Madeiran pääsaareen.



Saaren ainoa varsinainen nähtävyys on Kristofer Kolumbuksen museo, sillä hän nai aikoinaan pormestarin tyttären ja jäi sen myötä asumaan saarelle.

Vaikka Porto Santossa ei juurikaan ole rakennettuja nähtävyyksiä, on sen karu ja jylhä luonnonkauneus näkemisen arvoista.



Vuokrasimme auton tutustuaksemme saareen paremmin. Ennen saarikierrosta auto oli kuitenkin tankattava toisin sanoen asettauduttava jonon jatkoksi saaren ainoalle bensa-asemalla, joka myy puhdasta polttoainetta. Puolen tunnin jonottaminen ei näyttänyt haittaavan tippaakaan paikallisia, se oli mieluumminkin päivän ohjelmanumero. Jonossa ei turhan usein tarvitse olla, kun polttoainetta kuluu suhteellisen vähän pienellä saarella.



Suuntasimme ensin saaren lounaiskärkeen Calhetaan, missä pitkä hiekkaranta päättyy ja mistä alkaa jylhä rantaviiva laavamuodostelmin. Jatkoimme Calhetan yläpuolella kohoavalle Pico das Floresin näköalapaikalle, josta oli huikeat näkymät joka puolelle. Porto Santon karuissa ja kuivissa maisemissa on omanlaista kauneutta. Toisaalta siellä on valtava alue istutusmetsää, minkä avulla ilmeisesti toivotaan saarelle vihreyttä tuovaa kosteutta. Pohjoisen rannat ovat jylhiä laavakivikallioita, etelässä taas pelkkää hiekkarantaa. Joka puolella saarta voi nähdä kivistä kasattuja pengerryksiä, kun asukkaat ovat raivanneet itselleen pientä viljelyalaa. Kärsivällistä porukkaa nuo portugalilaiset - jaksavat kasailla kiviä penkereiksi tai muuten järjestellä pieniä kiviä aukioiden ja katujen katteeksi. Autokierroksemme päättyi Portelan näköalapaikalle, joka sattui Porto Santon marinan yläpuolelle. Ottelimme sieltä ‘ilmakuvia’ marinasta.



Selvä vihreä läiskä koko saarella on itsensä Seve Ballesteroksen suunnittelema golfkenttä. Ilmeisesti saarella halutaan panostaa tietynlaisiin matkailijoihin, kun ympäristöönsä nähden suhteellisen hulppeaa tenniskeskuskin oli rakenteilla. Kansainvälinen lentokenttähän on jo valmiina, koska Madeiran useimmat lennot saapuivat vuosien ajan Porto Santoon. Funchalin osittain meren päälle rakennetun lentokentän avaaminen on ollut kova isku Porto Santolle. Nytkin lentokentällä oli vain henkilökuntaan, ei yhtään matkustajaa, saati konetta. Sekä golfkenttä että lentokenttä näkyvät hyvin Pico do Costelon korkealta kukkulalta.



Kiertelimme saaren serpentiiniteitä ristiin rastiin eikä siellä jäänyt yhtään autolla päästävää kukkulaa näkemättä. Retkemme päätteeksi ajoimme hiekkarannalle, missä 100 metrin säteellä ei ollut muita. Pulahdimme Atlantin suolaiseen ja lämpöiseen, mutta virkistävään veteen. Uintireissun jälkeen Annen kulahtanut uimapuku jouti parkkipaikan roskikseen.


perjantai 16. lokakuuta 2009

CASCAIS-PORTO SANTO (MADEIRA) 8.10.-11.10.2009

Cascaisin oleskelumme venyi suunniteltua pidemmäksi sääolosuhteiden ja -ennusteiden vuoksi. Edessä oli noin 1000 kilometriä pelkkää Atlanttia, joten säätiedotukset oli syytä ottaa asiaankuuluvalla vakavuudella. Suomen-lomamme jälkeen Cascaisiin oli jotenkin saapunut syksy, vaikka lämpöä oli edelleen parhaimpina päivinä melkein +30 astetta. Seili oli valmis matkaan korjausten ja huoltojen jälkeen ja kyllä se viimeisten päivien odottelu kypsytti jo miehistöäkin ihan riittävästi.

Tankkasimme lähtöaamuna ja samanaikaisesti kävimme tekemässä lähtöilmoituksen marinatoimistossa. Vastaanotto- ja tankkauslaitureissa oli ruuhkanpoikasta, kun monen päivän odottelu oli kasannut lähtöpaineita yhden sun toisen venekunnan niskaan. Hyvin olivat pohjoismaiset värit edustettuina: Seili, kaksi ruotsalaista ja yksi tanskalainen oli lähtenyt jo aiemmin - kaikilla sama suunta Porto Santo, Madeira.

Ensimmäinen päivä merellä oli leutotuulinen ja purjeet enemmänkin lepattivat toimettomina, menoa siis piti avustaa moottorilla. Kippari oli ostanut uusia uistimia ja niitä alettiin kokeilla kohta aavalle merelle päästyämme - pois ammattikalastajien merkityiltä apajilta. Tuskin tunti oli kulunut uistimen ensimmäisestä laskusta veteen, kun vavan kela alkoi raksuttaa lupaavasti. Alkoi saaliin väsytys, kalan pyristely tuntui mukavasti ja kala pani tosissaan vastaan.



Tämä saalis tuli vähän yllättäen eikä meillä ollut välttämättä käsillä kaikkea tarpeistoa kalan saamiseksi veneeseen ja tainnuttamiseksi. Väsytystaistelun aikana Arilla oli aikaa miettiä erilaisia vaihtoehtoja. Jo kaukaa sinisessä vedessä näimme kalan upeasti välkehtivät kyljet ja kalan tunnistus oli helppoa - dorado oli pyydyksessä! Mitä lähemmäksi sitä saatiin kelattua sen kauniimmalta kala näytti. Kala alkoi olla Seilin kohdalla ja Ari vanhan kalamiehen ottein kiepautti sen veneen kannelle. Aivan uskomaton näky - sateenkaaren värejä välkehtivä kala siinä meidän tuijotettavana ja vahdittavana, ettei se lipsahda takaisin ahdin valtakuntaan. Dorado on espanjaa ja tarkoittaa kultaista, espanjalaiset merenkulkijat aikanaan antoivat kalalle tuon nimen - eikä syyttä.



Kalan punnitseminen jäi toissijaiseksi vaa’an puuttuessa, mutta pituutta kalalla oli peräti 72 senttiä. Dorado oli hetkessä perattu, leikattu annospaloiksi ja suolauksessa seuraavan päivän lounaaksi paistamista varten.

Seilin kansi oli kyllä kuin teurastuksen jäljiltä, mutta kippari ihan mielellään siivosi tuollaisia jälkiä.



Ehkä tunti edellisestä saaliista ehti kulua, kun kela raksutti taas. Uusi mutta paljon pienempi dorado oli pyydyksessä. Tällä kertaa kippari pyydysti catch and release -periaatteella, kun tuoretta kalaruokaa oli jo yli oman tarpeen jääkaapissa.



Kalakirjasta meille selvisi, että doradot ovat hyvin tarkkoja veden lämpötilasta, jonka tulee olla +25 astetta celsiusta tai enemmän. Samaa voi sanoa Seilin miehistön uimaveden lämpötilavaatimuksista. Olimme siis saapuneet todella lämpimille vesille, kun veden syvyyskään (4000-5000 metriä) ei sitä viilennä.

Pimeys laskeutuu noin iltakahdeksalta ja tunti siitä merellä on aivan pilkkopimeää. Mitä nyt tähtitaivas ja kuu antavat jotain valoa. Tähtitaivaassa riittää ihailemista yhä uudelleen ja uudelleen, mutta valitettavasti tähtiryhmien nimeäminen tuotti hankaluutta, vaikka kapteeni onkin aikoinaan suorittanut tähtitieteellisen merenkulun tutkinnon. Päätimmekin hommata ensi tilassa tähtikartan sammuttamaan tiedonjanoamme. Aamulla noin kahdeksan aikaan alkoi päivä sarastaa eli puolet pimeää ja puolet päivänvaloa, joka sitten olikin täyttä auringonpaistetta.

Delfiiniparvet kävivät useampana päivänä leikkimässä Seilin kanssa ja esiintymässä meille. Ne ovat aina yhtä hellyttäviä ja leikkisiä - ja niin nopealiikkeisiä. Kaksi kilpikonnahavaintoakin tehtiin, ne vaan kelluivat veden pinnalla, mihin mahtoivatkaan olevan menossa - elleivät sitten nukkuneet.



Tuuli yltyi päivä päivältä ja kahtena viimeisenä päivänä Seili kulki reippaassa takatuulessa purjeet virsarilla, joka otti niin koville, että ison purjeen puomin kikkatalja repesi irti alapään liitoksistaan. Mainittakoon, että kiinnityksessä on käytetty noin kahtakymmentä koneruuvia, minkä lisäksi sitä sitoi noin 50 millin levyinen, hitsattu lattarauta. Mitään vaaratilannetta se ei kuitenkaan aiheuttanut ja onneksi se tapahtui päivänvalossa. Teimme väliaikaisratkaisut…ylimääräisestä nostinnarusta rakennettiin dirkki, jotta puomi pysyisi ylhäällä myös purjeen laskun jälkeen ja matka jatkui parin huumoripläjäyksen saattelemana entiseen malliin.

Kolmen päivän purjehduksen jälkeen, aamun sarastaessa alkoi horisontissa näkyä tämänkertainen etappi, Madeiran Porto Santo. Se näytti odotettua korkeammalta saarelta.


maanantai 5. lokakuuta 2009

CASCAIS 10.9.-7.10.2009

Seili on kiinnitettynä upeaan ja turvalliseen Cascais Marinaan, joka voidaan luokitella jetsetiin.




Täällä saamme hyvää palvelua tarvitsemiimme huoltotoimiin ja marina-alueella on paljon ravintoloita ja kauppoja veneilijöitä ja muita kävijöitä varten. Marina-alue on suosittu iltakävelykohde ja ravintoloissa järjestetään erilaisia tilaisuuksia.



Tämä neito ei mainosta Cascaisin Marinaa, vaan on ihan oikea live-morsian, josta nappasimme kuvan matkalla veneelle.

Cascais on turistikohde hyvässä mielessä. Laadukkaat hotellit sulautuvat maisemaan, kaupunki on siisti ja kaunis, pieniä hiekkarantoja on siellä täällä.



Paikalliset kalastajat ankkuroivat veneensä Cascaisin lahdelle. Taustalla oleva huippumoderni jahti ei mahtunut Marinaan, vaan joutui myös ankkuriin. Mikä kontrasti! Huvijahti on lajissaan eräs maailman suurimmista ja sen omistaa venäläinen pankkiiri Andrey Melnichenko. Henkilökuntaakin on vaatimattomat 42 kpl. Emme ehtineet käymään aluksella, mutta eipä Andreytakaan näkynyt Seilin kannella.

Cascaisissa voisi olla varmaan vuoden käymättä kertaakaan samassa ravintolassa syömässä. Tarjontaa riittää ja yleisesti ruuan taso hyvää. Vähän syrjäisemmillä kaduilla hinnat ovat kohtuullisia, jopa halpoja. Kaksi asiaa sanotaan tehneen Cascaisista sen, mitä se nyt on: kuningasperhe valitsi tämän kesäpaikakseen 1870 ja melkein 20 vuotta myöhemmin Cascaisin ja Lissabonin välinen junarata alkoi toimia. Junayhteys Cascaisista Lissaboniin on erinomainen. Läheisen Estorilin olemassaolo on tietysti vaikuttanut myös Cascaisin elämään ja jo vuonna 1916 perustettu Estorilin Casino on houkutellut kävijöitä myös tänne.



Olemme ehtineet koluta Cascaisia ristiin rastiin ja todenneet sen oivaksi monella tapaa. Hieno rantabulevardi jatkuu pohjoiseen ilmeisesti aina Capo Rocaan saakka ja etelään päin sitä pitkin pääsee Lissaboniin asti.



Täällä on pari golfkenttää, joita ympäröi hienoston asuinalue. Keskustaa voi kävellä mielin määrin ja shoppailijoille löytyy erilaisia ostelupaikkoja.

Estoriliin on lyhyt matka joko rantabulevardia pitkin tai vähän ylempänä kulkevaa katua pitkin. Cascaisin ja Estorilin välinen rantaosuus on varsin suosittu hölkkääjien keskuudessa. Sinne on pystytetty erilaisia kuntoilupisteitä, joissa voi mm. punnertaa tai vetää leukoja, samalla niissä on erilaisia tietoiskutekstejä terveydestä.



Joka viikonloppu Cascaisin keskustassa, joka on aivan marinan vieressä, on jotain tapahtumaa. Ihmisiä riittää runsain määrin kaikkiin tapahtumiin.



Portugalissa ovat hienoimmat missään näkemämme katukyltit. Tämä kilpi osoittaa prinsessa Dianan mukaan nimettyä katua. Suluissa kerrotaan portugaliksi, että Diana oli Walesin prinsessa.


Sintra

Täytyy myöntää tietämättömyys tämän kaupungin olemassaolosta. Cascaisiin saavuttuamme kuulimme ensimmäisen kerran koko nimen. Kuitenkin monet maailmankuulut kirjailijat, runoilijat ja taidemaalarit puhuvat Sintrasta ylistävään sävyyn maanpäällisenä paratiisina. Onneksi Cascaisista on bussiyhteys Sintraan, joten meidän oli helppo lähteä tutustumaan paikkaan tarkemmin. Bussimatka oli taas edullinen noin 3 euroa hengeltä. Bussi oli paikallisbussi ja kierteli tietysti välille jäävät kylät ja asutuskeskukset. Samalla saimme hyvän tilaisuuden nähdä maisemia. Bussilla olisi päässyt myös isoihin ostoskeskuksiin tai Estorilin moottoriradalle, ainakin lähelle sitä.

Sintralla on nykyaikainen kaupunginosansa ja historiallinen sellainen. Meitä tietysti kiinnosti tuo historiallinen kaupunki. Se on syntynyt varsin vuoristoiseen maisemaan ja sen kapeat kadut kiemurtelevat serpentiinimäisesti. Tasaista katuosuutta on turha toivoa. Historiallisen nähtävyyden kohteisiin tutustumista on vähän helpotettu bussikuljetuksilla. Bussista voi jäädä pois haluamassaan kohteessa ja jatkaa myöhemmin seuraavaan. Pysäkiltä varsinaiseen kohteeseen yleensä vielä riittää kiivettävää ihan kiitettävästi. Bussikuski saa pyörittää rattia koko palkan edestä, joutuipa joskus peruuttamaankin, kun bussi ei millään taipunut serpentiinimutkassa.

Hyppäsimme bussista Palacio Nacional de Sintran kohdalla. Sen kaksoissavupiiput näkyvät kauas ja ovat omalla tavallaan maamerkit historialliselle Sintralle. Palatsin alkujuuret juontavat maurien aikaan, mutta myöhemmin 1400-luvulla kuningas João I ja 1500-luvulla Manuel I ovat jättäneet näkyvimmät sormenjälkensä palatsiin. Sisälle astuessamme saavuimme henkeäsalpaavan kauniiseen saliin, jonka seinät oli päällystetty sinivalkoisin keraamisin laatoin. Niissä oli kuvattu erilaisia tapahtumia mm. metsästysretkiä.





Kaikille eivät tavalliset kuvakulmat riitä...

Toisissa saleissa ja käytävissä jatkui keraamisten laattojen käyttö ja huoneet olivat saaneet nimensä laatta-aiheiden mukaan esim. variksen huone. Laatat ovat olleet paikoillaan vuosisatoja ja on kiinnitetty sen ajan menetelmillä - hyvin on tehty pohjatyöt ja saumaukset. Tämän palatsin laatat muodostavat läntisen maailman arvokkaimman maurien aikaisten laattojen kokoelman.

Mieleen muistuu eräät asuntomessut, missä kylpyhuoneen kulmasauma alkoi alhaalta puolensentin levyisenä ja leveni kattoa kohti parisenttiseksi. On siinä kiva köllötellä kylpyammeessa ja ‘ihailla’ levenevää kulmasaumaa. Sellaista ongelmaa ei ole ollut Sintrassa. Aiemmin mainituille kaksoispiipuillekin löytyi selitys, kun kierroksemme tuli palatsin keittiöön. Valkoisella laatoitetun keittiön keskilattiaa hallitsi kaksi isoa tulisijaa, joiden ylipuolella olivat kyseiset savupiiput.



Kallis lounas Cafe De Parisin pienellä parvekkeella!

Lounaan jälkeen jatkoimme retkeämme arabien rakentamalle maurilinnoitukselle 700-luvulta. Maurien into rakentaa kivilinnoituksia mitä vaikeakulkuisimpien vuorien päälle herättää kunnioitusta. Sen ajan menetelmillä aikaansaatu ja pienoiskoossa Kiinan-muuria muistuttava rakennelma kiemurtelee vuorenlaella ja kävijän on syytä säilyttää tasapaino, kaiteita ei ole juurikaan löydettävissä.



Bussipysäkiltä tälle linnoitukselle on matkaa ehkä puolen kilometrin verran. Matkalla pysähdyimme haastattelemaan arkeologeja, jotka olivat merkinneet tutkimusalueensa naruilla. Toisessa oli tehty löytö ihmisen luista, joita arkeologiopiskelija yritti sutia pensselillä esiin. Vähän ylempänä varsinainen arkeologi ei kehunut kiinnostavilla löydöillään, mutta esitteli erilaisia maakerrostumia eri aikakausilta. Hän kertoi myös, että Lissabonissa törmätään arkeologisiin löytöihin hyvin usein rakennusprojektien yhteydessä. Arkeologi tutkii löydöt ja useimmiten päästään kompromissiin rakentajan kanssa. Kaikkea historiallista ei voida säilyttää.



Sintran korkeimmalle kukkulalle on rakennettu Palacion Nacional da Pena eli suomalaisittain Penan palatsi. Sekin on rakennettu antiikin aikaisille raunioille ja edustaa 1800-luvun romanttista portugalilaista tyyliä. Upeat maisemat avautuvat palatsin joka puolella. Rakennustyylissä jokin muistutti itämaista tyyliä. Valitettavasti olimme niin myöhään liikkeellä, että sinä päivänä ei enää päässyt palatsiin sisälle.



Lopun aikaa kiertelimme vilkkaassa historiallisessa keskustassa, missä oli tarjolla ihan loputtomiin erilaisia sinivalkoisia keraamisia laattoja mitä mielikuvituksellisin aihein tai tekstein koristeltuina. Olisipa siellä voinut maalauttaa itselleen ihan omaperäisen laattakokonaisuuden. Antiikkikauppiaskin myi vanhoja laattoja n. 200 euron hintaan. Mietimme, että niillä olisi helppo rikastua. Portugali suorastaan pursuaa vanhoja keramiikkalaattoja, tarvitaan vaan sopiva työkalu ja ehkä vähän pimeää.



Toistaiseksi reissun pienin terassi...

Jokaisen kulman takaa tuli vastaan jokin historiaa henkivä kohta suihkulähteen, hotellin tai portaiden muodossa. Sintrassa kuluisi viikko helposti ympäristöä tutkiessa. Meillä oli kuitenkin viimeinen Cascaisin bussi lähdössä ja pimeyskin oli laskeutunut Sintran ylle. Siinä oli taas yhden päivän historia-annosta sulateltavaksi.


Lissabon

Junayhteys Cascaisista Lissaboniin on nopea ja vaivaton. Juna kulkee pitkin Atlantin rantaa ja matka kestää puolisen tuntia. Pääteasema, Cais do Sodre, on aivan Lissabonin keskustan tuntumassa. Portugalin pääkaupunki on sen verran iso, että päätimme tehdä bussilla sightseeing-kierroksen. Se olikin mukava tapa hahmottaa kaupunkia ja nähdä tärkeimpiä kohteita. Hyppäsimme pois El Corte Ingles-tavaratalon kohdalla tekemään pari hankintaa. Myöhemmin jatkoimme bussikierroksen loppuun. Sellaista annosta tärkeimmistä nähtävyyksistä emme olisi mitenkään muuten pystyneet saamaan, bussikierros oli hintansa väärti.



Lissabon on kärsinyt 1700-luvulla suuresta maanjäristyksestä, jolloin suurin osa kaupungista on tuhoutunut. Kaikki oppaat kertovatkin ajasta ennen maanjäristystä ja sen jälkeen. Jotain vanhaa on silti Lissabonissakin säilynyt. Teimme Lissaboniin toisen reissun tarkoituksenamme päivän lopuksi päästä kuuntelemaan fadoa. Fado on surumielisesti laulettua kansanlaulua, jota voidaan säestää esim. kitaralla.



Suunnistimme juna-asemalta aukiolle, mistä lähti bussi Sao Jorgen linnoitukselle. Sekin tietysti korkealla vuorella. Maurit ovat löytäneet tämänkin paikan ja rakentaneet linnoituksen vuonna 1147. Maurit ovat olleet ahkeria kuin muurahaiset rakentaessaan näitä samantapaisia linnoituksia pitkin Pyreneitä. Eikös mauriaiset olekin muurahaisia.



Tässä kaupassa myytiin vain kalasäilykkeitä - lähinnä sardiinia.

Pikkubussi kiemurteli ylämäkeä välillä tosi ahtaista paikoista, jonne isompi bussi ei olisi mahtunutkaan. Linnoitukselta avautui hienot maisemat joka puolella Lissabonia. Sieltä korkealta oli kiva katsella paikkoja, missä jo olimme olleet. Vaikuttava Huhtikuun 25. päivän silta oli tullut jo bussikierroksella meille tutuksi, nyt tuolta linnoitukselta näimme toisen Lissabonin pitkän sillan, Vasco da Gaman mukaan nimetyn. Lentokenttä erottui myös selvästi.


Linnoitukselta lähdimme kävelemään alamäkeä etsiäksemme fadopaikan illaksi. Samalla ihailimme vanhoja rakennuksia ja kauniita maisemia.



Saavuimme Alfaman kaupunginosaan, täynnä vanhoja rakennuksia ja kiemurtelevia kujia.



Fadoa oli tarjolla suurissa saleissa tai intiimeissä pikkuravintoloissa. Valitsimme jälkimmäisen, pienen kodinomaisen, mielenkiintoisesti sisustetun ravintolan. Fadoesitykset alkoivat suurin piirtein samoihin aikoihin kaikissa paikoissa. Valitsemassamme paikassa vanhempi mies soitti mandoliinin näköistä soitinta ja nuorempi kitaraa, solisteja oli kaksi naista ja yksi mies. Fado vaatii täydellistä eläytymistä ja naiset lauloivat aivan eri tyyleillä, mies tietysti omallaan. Miehen esityksessä vähän häiritsi hänen kädessään pitämät autonavaimet, aivan kuin hän olisi ohi kulkiessaan tullut vetäisemään parit fadot. Hyvä esitys häneltäkin. Söimme illallista kynttilänvalossa ja nautimme fadoesityksistä.



Aika kului nopeasti ja ulkona ilta oli jo pimentynyt, kiiruhdimme Lissabonin katuja pitkin juna-asemalle ja Cascaisin junaan. Taas yksi hieno päivä Portugalissa oli koettu.


Batalha ja Alcobaca

Jo Nazarésta lähtien jäi vaivaamaan, ettemme nähneet Henrik Purjehtijan (Henry the Navigator) hautaa. Sieltä olisi järjestetty bussimatkoja, mutta ne olisivat kestäneet koko päivän. Sellainen retki tuntui siihen kohtaan liian pitkältä. Cascaisissa oleskelumme tiesimme pitkäksi ja lähitienoot tulivat nähdyiksi, niinpä eräänä päivänä päätimme vuokrata auton ja lähteä katsomaan Portugalin sisämaata kohteena Batalha.



Batalhan dominikaaninen luostari on perustettu kiitokseksi Neitsyt Marialle vuonna 1385 siitä, että portugalilaiset olivat voittaneet sodan espanjalaisia vastaan kuningas João I:n aikaan. Taistelu käytiin Batalhan lähellä Aljubarrotassa, jonne on perustettu museo kertomaan tästä Portugalin kannalta menestyksekkäästä taistelusta. Itse asiassa luostarin rakentaminen kesti vuosisatoja aina vuoteen 1517.
Luostarissa on mm. kuningas João I:n perheen haudat joihin lukeutuu myös hänen poikansa - Henrik Purjehtijan - hauta. Rakennus on valtava ja kovin vaikuttava kaikkine tarinoineen.



Annesta tarinat olisivat olleet varmaan vieläkin kiehtovampia, ellei hänen mieltään olisi painanut Batalhan luostarin pihalla ilmennyt asia. Nimittäin ensimmäinen luostarikuva ei ottanut onnistuakseen Annen kameralla. Tarkemman tarkastelun tuloksena hän havaitsi, että näytössä lukee: ‘Muistikorttivirhe’ eikä kuvien ottaminen onnistunut. Ari otti kameran tutkiakseen aiemmin otettuja kuvia, näyttöön tuli teksti: ‘Ei kuvia’. Annen kuvamaailma romahti siihen paikkaan eikä auttanut muu kuin tirauttaa kunnon itkut mielipahasta. Siinä meni yli kahden kuukauden kuvat! Niitä ei korvaa mikään. Jos yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, nyt tarvittaisiin enemmän kuin miljoona ehkä kaksi miljoonaa sanaa kertomaan menetyksestä. Jos kuviin oikein panostaa innokkaasti ja tunteella, pettymys on sanoinkuvaamaton. Melkein kaikki Portsmouthista Cascaisiin Arista otetut kuvat ovat nyt mennyttä. Annen fiilikset eivät siis olleet parhaat mahdolliset Batalhan luostarille.

Luostarin ulkopuolellakin sattui olemaan jokin luostarin alkuaikoihin luotaava tapahtuma. Onneksi Arilla on toinen kamera ja hän sai tallennetuksi kuvia siitä.



Ajelimme pikkuteitä takaisin päin ja matkan varrella näimme paljon erilaista mielenkiintoista. Mainittakoon esimerkiksi lukuisa määrä melkeinpä vierivieressä olevia tiilitehtaita. Emme keksineet muuta selitystä niille kuin sen, että alueella on sellaista maa-ainesta, mitä käytetään tiilien valmistukseen.

Matkan varrelle osui myös Alcobaca, jonka monumentaaliseen luostariin kävimme tutustumassa.





Luostarin vetoisella sivukujalla oli kirpputori, josta Portugalin kuninkaisiin innostunut Ari osti sukukartan. Siitä selviää kaikki kuninkaisiin liittyvä. Luostarin edustalla olevalla aukiolla oli tilataidetta; kenkäpareja oli aseteltu kuin kulkemaan kohti luostaria.



Tämäkin luostari oli kooltaan valtava ja mieleen on herännyt kysymys, miksi ihmeessä melkein tuhat vuotta sitten on ollut tapana rakentaa uskomattoman kokoisia luostareita ja kirkkoja sen ajan välinein.