lauantai 24. lokakuuta 2009

FUNCHAL, MADEIRA 14.10.-20.10.2009

Madeiran saarten kuuluminen Portugalillle on Henrik Purjehtijan rahoittamien löytöretkeilijöiden ansiota 1400-luvun alkupuolella. João Goncalves Zarco oli yksi heistä. Hänelle on pystytetty useampi patsas ja Zarco-nimi vilahtaa siellä täällä Funchalin katukuvassa. Tietojen mukaan Madeiran saarten olemassaolosta ovat olleet tietoisia jo roomalaiset ja karthagolaiset, joiden kartoissa on ollut merkintöjä saariryhmästä. Ihan pelkkää sattumaa ei tainnut Zarcon ‘osuminen’ Madeiralle olla, vaikka Afrikka onkin lähempänä kuin manner-Portugali.


Seili ankkurissa Funchalin edustalla ja sitten myöhemmin...



vierasvenesatamassa paalupaikalla.

Funchal on vilkas turistikeskus, eikä ihme. Täällä on lämmin leuto ilma läpi vuoden suotuisten merivirtojen ansiosta. Nytkin lokakuussa päivälämpötila oli varjossa n. +25 astetta ja auringossa +35 astetta. Kyllä kelpaa nimenomaan suomalaisten syyslomailla täällä. Sen ovat noteeranneet myös paikalliset yrittäjät, monessa paikassa on esim. ruokalistat suomeksi. Moni suomalainen kävi ihmettelemässä Seiliä. Se sai marinan laiturissa paalupaikan ja Suomen lipun liehuessa korkealla mesaanimastossa se ei jäänyt moneltakaan huomaamatta. Lippu olikin edustuskunnossa, kun vaihdoimme sen saavuttuamme Funchaliin. Suomesta lähdön jälkeen koko ajan käytössä ollut lippu oli likaantunut ja rispaantunut, joten oli aika vaihtaa se uuteen. Tällä vauhdilla meillä on Suomen lippuja varastossa vuodeksi.

Madeiran pääsaarelta ei puutu juuri mitään, paitsi ne aiemmin mainitut hiekkarannat. Täältä löytyy varmasti jokaiselle matkailijalle mieluista ja monipuolista tekemistä ja näkemistä. Meillä oli vuokrattuna auto kolmeksi päiväksi saareen tutuaksemme. Saarihan on pelkkää vuoristoa ja satatuhatta kilometriä ajettu Renault Clio joskus suorastaan vaikersi jyrkillä vuoristoteillä, kun ykköstä oli heitettävä silmään mäenlaen saavuttamiseksi. EU on tuonut tänne paljon parannusta tieverkostoon, jota on saatu joiltain kohdin oiottua tunnelien ja siltojen avulla. Via Rapida -moottoritie on tehnyt liikenteestä sujuvaa. Ajoimme paljon todella jyrkkiä serpentiiniteitä ja välillä maisemat ottivat vatsanpohjasta - niin jyrkkiä, huikeita ja lumoavia olivat vuoristomaisemat. Madeiran saarella on monet kasvot, jotka kannattaa kaikki katsoa.







Pitkin matkaa tienvarsilla kukkivat iirikset sinisinä ja valkoisina, ei niin mahtavina ja runsaina kuin varmaankin keväällä. Kukkivat puut ja pensaat värittivät maisemaa joka puolella. Voi vaan kuvitella kukkaloistoa keväällä, millainen paratiisisaari tämä mahtaakaan olla. Kaikki kasvit, joita kotimaassa kasvatetaan ruukuissa ikkunalaudalla, kasvavat täällä parinmetrinkorkuisina tai suorastaan puina esim. iirikset, annansilmät, joulutähdet, ihmepensaat. Sitten kaikki ihanat suuressa kukassa olevat puut, joille emme tiedä edes nimeä. Täällä saattaisi Annekin onnistua kasvattamaan ruukkukasveja, olosuhteet ovat sen verran oivalliset.



Vuoriston ja puuston ansiosta pilvet roikkuvat jatkuvasti vuorten yllä ja satavat vetensä sinne. Korkealta vuoristosta on Madeiran asukkaat keränneet nerokkaasti tämän veden talteen rakentamalla uomia vettä varten. Uomien varteen on tietysti tarvittu tarkistuspolut, levadat, joista on tänä päivänä tullut mitä suosituimpia vaellusreittejä. Levadaverkostoa riittää eri puolella saarta yli 2000 kilometriä, joten jokaiselle halukkaalle löytyy varmasti oma levadansa.







Mekin valitsimme levadan, jonka alkuun auton parkkipaikalta oli mukavasti jyrkkää mutkaista alamäkeä parin kilometrin verran. Päässä kyllä raksutti, että ylöskin on lopuksi tultava tämä sama reitti… Itse levadalla oli tärkeintä pitää katse maassa, sillä epätasaiset, kapeat kiveykset vaativat tarkkaavaisuutta, ettei loukkaisi jalkaansa tai kompastuisi ja kaatusi. Kaatuminen saattaisi olla kohtalokasta, sillä jyrkkää pudotusta voi olla satoja metrejä. Meidän levada päättyi muutaman kilometrin päähän satumaisen kauniille, turkoosinväriselle lähteelle, joka oli korkean jyrkänteen pohjalla. Joka puolelta jyrkännettä valui vesipuroja lähteeseen. Näky oli kuin satukirjasta vain keijut ja menninkäiset puuttuivat.





Palasimme samaa levadaa takaisin melkein loppuun asti, missä kaksi polkua erkani ja valitsimme sen, jota emme vielä olleet kulkeneet. Polku jatkui mukavan tasaisena hetken aikaa, kunnes alkoi loppurutistus - 500 metrin jyrkät portaat. Tuli ihan mieleen Karhunkierroksen loppu Rukan rinteillä, rappusia on enemmän, mutta lämpötila alhaisempi. No, portaat on nyt kavuttu ja levadavaellus tehty, kun välillä veti henkeä. Mutta, mutta… auto oli parkkipaikalla toisen vuoren huipulla ja olimme naapurivuoren juurella. Tulomatkan sujuva alamäki oli nyt jyrkkää vastamäkeä, jonka kapuaminen vaati jo vähän sisuakin ja jäi levadaretkemme vaativimpana osuutena parhaiten mieleen.





Vuoristossa on kiva tarkistaa kulloinenkin korkeus henkilökohtaisesta barometristä.

Funchalista meren tuntumasta lähtee kaksi köysirataa nousten pikkuhiljaa useiden satojen metrien korkeuteen päätepisteenään vuoren huipulla Monte-niminen paikka. Siellä on monenlaista nähtävää puutarhoista ja lintutarhoista korikelkkoihin. Korikelkkoja ohjaa kaksi olkihattuun ja valkoisiin pellava-asuihin sonnustautunutta miestä, kyytiin mahtuu kaksi henkilöä. Kelkalla on aikanaan ollut ihan oma tehtävänsä kuljettaa tavaraa korkealta vuorelta alas. Tänä päivänä se on pelkkä turisti-ihme. Kelkkaa ajetaan jyrkkää, mutkaista mäkeä alas, missä ajaa myös autoja. Jännittävintä ei olekaan se, pystyvätkö ohjaajat pitämään kelkan tiellä, vaan puikahtaako joltain sivukujalta auto kelkan eteen. Ajelimme nimittäin autolla Monten mutkaisia ja kapeita kujia. Yhdessä risteyksessä oli stop -merkki, tietysti pysähdyimme. Kun talon kulman takaa ei nähnyt risteävälle tielle, työnsimme Clion nokkaa pitemmälle risteykseen ja silloin suhahti tuollainen korikelkka edestämme. Olisihan liikennemerkissä voinut olla joku lisämerkki selvittämässä, millaiseen risteykseen olimme saapuneet. Paikalliset varmasti tietävät paikan, mutta useimmat autoja vuokraavat matkailijat eivät.



Palautettuamme vuokra-auton tutustuimme Funchaliin jalkaisin. Kävimme tekemässä hankintoja Lavradores-kauppahallissa. Söimme saaren omia erikoisuuksia: leipää (bolo de caco) valkosipulivoilla ryyditettynä, uppomunilla höystettyä tomaattisipulikeittoa sekä paistettua espadaa, ankeriasta muistuttavaa kalaa. Jos se tuotaisiin ensin näytille tuoreena, voisi useammalta ennakkoluuloiselta jäädä syömättä tämä herkku. Maistelimme myös eri makeusasteisia madeiraviinejä.





Sunnuntai-iltana kävimme vielä teatterissa katsomassa englannin kielellä, amatöörivoimin esitetyn musikaalin Sound of Musicin. Jostain syystä musikaali on jäänyt meiltä molemmilta näkemättä niin elokuvana kuin muutenkin ja nyt oli hyvä tilaisuus paikata tämä puute. Esitys oli puitteiltaan hienossa 1800-luvulta olevassa teatterissa. Musikaali oli niin suosittu, ettei paikoissa ollut paljonkaan valitsemista. Yllätyimme päästyämme paikoillemme, että istuimme suomalaisen pariskunnan viereen. Keskustelua virisi yhdestä sun toisesta aiheesta ja ilmeni, että he olivat Keravalta. Itse esitys oli oikein viehättävä ja oli mukava kuunnella tuttuja kappaleita elävän orkesterin säestämänä.





Madeiraa oli nähty monelta kantilta ja Seilin kikkatalja korjattu, aloimme olla valmiit seuraavaan siirtoon - Kanarian saariin.

Ei kommentteja: