torstai 30. syyskuuta 2010

KANADA, YUKON, WHITEHORSE 7.-11.9.2010


Meitä on hemmoteltu koko Alaskan-kierroksen ajan syksyn ruskaväreillä ja nyt ne ovat ehtineet myös tänne Yukoniin. Muuta uutta sanottavaa maisemista ei pysty keksimään, kaikki on jo sanottu. 


Dawson Citystä Whitehorseen oli matkaa 330 mailia. Tulimme samalle camping-alueelle, missä olimme Alaskan-kierrokselle lähtiessämme. Kaikki paikat olivat edelleenkin yhtä siistissä ja moitteettomassa kunnossa.

Hoitelimme kaikenlaisia asioita, pesetimme auton soratien kurista, pesimme pyykkiä ja päivitimme blogia. Säät olivat tosi vaihtelevat. Vähän väliä paistoi aurinko, sitten taas satoi. Lenkille lähdöstä ei tullut mitään. Pieni ja vikkelä punaorava piti konserttiaan kuin lintu puussa. Alueelle tuli useita keskieurooppalaisia, joiden tarkoituksena oli palauttaa vuokraamansa matkailuauto Whitehorseen ja lentää kotimaahan. Whitehorsessa on kansainväliset mitat täyttävä lentokenttä. Muutenhan pienkoneiden lentokenttiä on siellä täällä niin Alaskassa kuin Kanadassakin. Näitä keskieurooppalaisia matka-autoilijoita olemme nähneet säännöllisesti Seattlesta lähtien, yhtään pohjoismaalaista tai suomalaista emme ole tavanneet.

Tilasimme paikalliselta alkuperäiskansojen työpaja Sundogilta nimikyltin tulevaa tarvetta varten. Työpajassa käsityöläiset kaivertavat, maalaavat ja muotoilevat puuta. Siellä nuori Brian lupasi tehdä meille kyltin. Hän edustaa Tetlit Gwitch'in kansaa ja on syntyisin Koillis-Territorioista.


Löysimme muuten paikallisesta kaupasta ruotsalaista ruisnäkkileipää. Söimme parina päivänä sitä liiankin kanssa ja seurauksena oli närästys. Ruis on täyttä tavaraa! Täällä sitä saa aika harvoin ja lopputuloksena vatsa sitten reagoi.


Tankkasimme bensatankin ja propaanitankin täyteen, teimme ruokaostokset ja palautimme tyhjiä, isoja juomavesipulloja kierrätyskeskukseen. Näistä juomavesipulloista täällä Kanadassa voisi kirjoittaa novellin. Kierrätys on huipussaan pantti- ja kierrätysmaksuissa, mutta palautus onkin sitten toinen juttu ja miksei ostaminenkin. Isoja juomavesipulloja (1 gall./4-5litraa) löytyy vain harvoin kaupan hyllyiltä. Joissain kaupoissa on keksitty täyttöautomaatit, mutta niissä voi täyttää vain tietyn firman pulloja. Meillä ei tietenkään niitä ole ollut. Toisaalta ihan ymmärrettävää maassa, missä hanasta tulee juomakelpoista vettä. Olemme varmaan vähän epäluuloisia, kun emme usko joka hanasta tulevan juomavettä. Ja nyt meillä on sitten riesana pullorumba. Suomalainen pullojen/tölkkien palautussysteemi on erinomainen asia. Urputimme jossain vaiheessa, kun kauppakeskus Jumbossa ei enää saanut rahaa, vaan kuitin palautuksesta. Se on pieni vaiva siihen nähden, millaista pullojen ja tölkkien palauttaminen on maailmalla. Saksassakin tietyn firman pullot ja tölkit kelpasivat vain tiettyyn kauppaan jne.


Näimme uutisista, että Irakin sota on loppunut vihdoin. Tarvittiin uusi presidentti tekemään se. Hieno juttu! Tässä toteutui vanha sanonta: 'Asiat mutkistuu, kun ne pitkistyy.' Sodan loppusumma on niin huikea, ettei tavallinen tallaaja tahdo edes ymmärtää. Mitähän kaikkea hyvää sillä rahalla olisi saatu aikaan? Kaiken kukkuraksi jotkut ovat olleet sitä mieltä, että koko maailmaa kohdannut lamakin olisi sen sodan syytä. Silloinhan kaikki ihmiset maksavat tuota sotalaskua.


 


 

KANADA, YUKON, DAWSON CITY 6.-7.9.2010


Keskeytymättömien unien ja aamupalan jälkeen lähdimme tutustumaan Dawson Cityyn. Sää oli kolean viileä, aurinko yritti häivyttää aamusumua taivaalta. Meidän suurin piirtein ainoat pitkähihaiset ja –lahkeiset vaatteet olivat päällä ja riittivät niukin naukin. Kävimme vielä kerran katsomassa 'huvittavaa' autolauttaa. 


Tämä on nyt se kultakuumeen tyyssija, Klondike. Kaikki alkoi siitä, kun ansametsästäjä ja osa-aikainen kullanetsijä Robert Henderson vuonna 1894 löysi kultaa läheltä Klondike- ja Yukon-jokien liittymäkohtaa nykyisen Dawson Cityn laidalla. Kullan löytöpaikka nimettiin myöhemmin Bonanzaksi. Henderson uskoi iskeneensä lähistöllä olevaan kultasuoneen. Kahden vuoden kuluttua hänen ystävänsä George Carmack intiaaniystävineen löysi kultaa ja lyhyessä ajassa Carmackilla oli valtaukset alueella. Sana kulki ja 30.000 ihmistä 'sai kultakuumeen' seurauksena muuttoliike, jonka tie oli raskas ja vaivalloinen. Jotkut eivät päässeet perille koskaan. Sellaisiin paikkoihin kuin Eldorado (Kultamaa), Bonanza , Last Chance (Viimeinen mahdollisuus) ja Too Much Gold (Liikaa kultaa) ei tultu valtateitä pitkin, vaan umpihangessa vuoria ylittäen ja ruokakuormia kantaen. 


Kultakuumeen saaneilla ei ollut tulemista Klondikeen ilman eväitä. Paikkakuntaa olisi uhannut nälänhätä, jos 30.000 muuttajaa olisi tullut niine hyvineen. Joku viisas oli keksinyt laatia tarkan listan pakollisista elintarvikkeista ja niiden määristä. Kesäisin oli helpompaa kulkea Yukon-jokea pitkin. Useimmat eivät ikinä löytäneet kultaa. Maan ikirouta Klondikessa oli yllätys monelle kullankaivajalle. Kaikenlaisia keinoja maan sulattamiseksi yritettiin keksiä. Vuonna 1902 ruvettiin käyttämään höyryä maan sulattamiseen. Siihen tarvittiin valtavat määrät vettä. Niinpä jossain vaiheessa vesi oli kalliimpaa kuin kulta, kunnes saatiin rakennetuksi vesialtaita ja vedenjuoksutusputkistoja.


Vuonna 1904 Klondike oli Kanadan suurin kullantuottaja ja 4. suurin maailmassa. Klondikesta on löydetty 'kultahippu', joka painoi yli 72 unssia (n. 2kg) ja oli melkein 6 tuumaa (n. 15cm) pitkä.

Vuosikymmenten saatossa lapiot, hakut ja vaskoolit kävivät joillekin liian hitaiksi kullankaivuun menetelmiksi. Alettiin kehittää tehdasmaisempia keinoja tuloksena eräänlainen ruoppaaja. Valtava puurakenteinen laitos, joka kaivoi maata ja erotti mudan, kivet ja tietysti kullan. Dredge No. 4 (Ruoppaaja) teki töitä vuoteen 1960 jättäen jälkeensä valtavia kiviröykkiöitä. Tämä oli ennen kuin ihmiset alkoivat huolestua ympäristöstä. Kävimme katsomassa tätä ihmettä, mutta vain ulkoapäin, kun päivän ainut esittelykierros oli ollut puoli tuntia sitten. 


Siellä, missä ruoppaaja nyt on, kaivetaan edelleenkin pienimuotoisesti kultaa. Aktiivisia valtauksia on tänä päivänä n. 100 kpl Dawson Cityn alueella.


Midnight Dome-vuoren varjossa Dawson City kasvoi kasvamistaan. Sillä oli tarjota saluunoita ja peliluolia, kirkkoja ja teatteriesityksiä. Miesvoittoisessa kaupungissa jopa tanssista naisen kanssa joutui maksamaan. Ilotytöt olivat asia erikseen. He elivät omassa yhteisössään punaisten lyhtyjen alueella, joka jossain vaiheessa eristettiin aidalla muusta kaupungista. Jotkut heistä seurustelivat kaupungin silmäätekevien kanssa, mitä tietysti paheksuttiin. Jotkut pääsivät kunniallisiin naimisiin ja tapaamaan jopa kaupungissa vierailevaa presidentti Hardingia. 


Joenrannassa oli telakoita ja varastorakennuksia. Höyrylaivat tulivat joenrannan laitureihin. Nämä höyrylaivat olivat osa 250 laivaa käsittävästä siipirataslaivastosta, mikä kulki pitkin Yukon-jokea. Laivojen rakenne oli erikoinen; leveä ja korkea, syväystä ehkä 1 metri. Eivät ne muuten olisi pystyneet kulkemaankaan matalia jokiuomia pitkin. Nämä jokilaivat polttivat runsaasti puuta, joten joen rannoilla oli säännöllisin väliajoin polttopuuvarastoja, joista höyrylaivat täydensivät puuvarastojaan. 500 mailin jokimatka Whitehorsesta Dawson Cityyn kesti vain 50 tuntia, kun taas paluumatkaan kului 4 päivää.


Tämän päivän Dawson Cityssä on jäljellä paljon vanhoja historiallisia rakennuksia, joista osa on kunnostettu taas vähän liian hienoiksi. Puiset jalkakäytävät reunustavat edelleenkin kuraisia katuja. 


Jo aikoinaan kaupunki pystyi ylpeilemään talojen juoksevalla vedellä, sähköillä ja puhelimella. Dawson Cityssä on Jack Londonin museo, jonka pihassa on puolet Londonin asumuksena olleesta hirsimökistä (toinen puoli on Kaliforniassa). Jack London oli tullut 21-vuotiaana etsimään kultaa. Hän ei onnistunut iskemään kultasuoneen, mutta alkoi myöhemmin kirjoittaa seikkailuistaan, mikä osoittautuikin kullankaivuuta tuottoisammaksi. Kuuluisimmat romaanit tältä suunnalta lienevät: Susikoira (White Fang) ja Erämaan kutsu (Call of the Wild).


Kiertelimme muutaman tunnin Dawson Cityn historiallisia kohteita. Aurinko oli alkanut jo lämmittää mukavasti. Kaupungissa rakennettiin paljon uusia taloja, joten ei se elämä kultakuumeeseen pysähtynyt, vaikka asukkaita on enää vajaat 2000 ja Yukonin pääkaupunginkin arvo on menetetty Whitehorselle. Joimme vielä kuumat kaakaot paikallisessa baarissa ennen kuin Majestic sai alkaa kuljettaa meitä ensin Highwayta No. 2 ja vähän myöhemmin No. 4:ää kaakkoon.

perjantai 24. syyskuuta 2010

USA, ALASKA, FAIRBANKS – KANADA, YUKON, DAWSON CITY 6.9.2010


Mielenkiintoisesta Fairbanksista jatkoimme matkaamme pitkin Highway 2:ta kaakkoon. Olikohan navigaattori seonnut… saavuimme North Poleen (pohjoisnavalle)? Mielestämme leveysasteet olivat vasta reilut 60 – onko pohjoisnapa siirretty? Kyllä vaan, olimme saapuneet North Pole –nimiseen paikkaan. Oikea pohjoisnapa lienee edelleen paikallaan. Mutta ei siinä vielä kaikki. North Polessa on Santa Clausin (Joulupukin) talo!?!Me onnettomat luulimme, että napapiirillä Suomessa on Joulupukin talo. 


Emme tavanneet koko Joulupukkia tai Santa Clausia. Joulupukin talo oli kyllä täynnä joulutavaraa amerikkalaiseen makuun ja joululaulut soivat taustalla. Joulupukin talo on jo vuodelta 1952 eli Suomen napapiirin joulupukkijutut ovat paljon nuorempia. Onkohan Tarva eli Niilo Tarvajärvi aikanaan saanut idean juuri täältä? Niin, ja pohjoinen napapiirikään ei ole kovin lähellä tätä North Polea. Siitä vaan keksimään sopivaa paikkakunnan nimeä turistirysän ympärille! Tämä Joulupukin talo on perheyritys, jota nuorempi polvi jatkaa.


Vähän hämillämme jatkoimme matkaa. Tulimme yhdelle Tanana-joen ylittävistä silloista, jonka vieressä valtava putki ylitti myös joen. Nyt näimme ensimmäistä kertaa pätkän kuuluisaa Alaskan öljyputkea vuodelta 1977. Edellisillan revyyssä vitsailtiin, että se oli oikeastaan Alaskan ensimmäinen suuri nähtävyys. Pituutta sillä on melkein 1300 kilometriä Alaskan halki Jäämereltä Tyynelle merelle. Öljyputki on herättänyt suuria tunteita koko olemassaolonsa ajan.


Aivan lähellä saman joen varrella oli vanha, vähän liiankin hyvin kunnostettu majatalo (Rika's Roadhouse). Majatalo on yli 100 vuotta vanha. Alkuperäisellä, jugoslavialaisella omistajalla oli monta rautaa tulessa eikä majatalon pitäminen ollut oikein hänen juttunsa. Niinpä se toimi vuosia itsepalveluperiaatteella. Hän kehotti matkaajia olemaan kuin kotonaan ja jättämään jonkun rovon yösijasta. Vihdoin vuonna 1918 ahkeraksi mainittu ruotsalainen, Rika Wallen palkattiin hoitamaan majataloa.


Ohitimme Delta Junctionin, joka on Alaska Highwayn todellinen loppukohta. Meille jo tutussa Tokissa söimme herkullisen pizzan. Lounaan jälkeen kohta olikin jo Tetlin Junction, josta käännyimme koilliseen valtatietä nro 5. Tiellä on monta nimeä: Alaskalaiset kutsuvat sitä Taylor Highwayksi, mutta kaikille muille, jotka ovat sen ajaneet, se on Top of the World Highway (Valtatie maailman katolla). Tämä tie on kapea ja kiemurteleva, mutta maisemiltaan todella kaunis. Sellaista panoramamaisemaa koko ajan. 


Pituutta tiellä on 278 km. Meillä oli alun perin tarkoitus yöpyä Chicken-nimisessä paikassa, mutta muutimme mielemme. Chickenistä alkoi nimittäin pitkä osuus tietyötä, joka merkitsi arkisin sitä, että läpi pääsi vain kaksi kertaa päivässä ns. konvoissa eli saattoauton johdolla. Tänään oli Labor Day ja tietyöosuudelle vapaa pääsy. Chicken (78 mailia Tokista) on vanha kaivospaikkakunta ja sieltä löydettiin kultaa vuonna 1886. Nyt sinne oli valmistumassa uusi camping-alue. Iso hirsinen toimistorakennus baareineen oli jo valmis. Olisi siellä ollut asuntoautopaikkojakin, vaikka maisemointityöt näyttivät olevan käynnissä.


Tie oli todellakin kapeaa ja mutkaista ja noustuaan korkealle vuoristoon se sitten kiemurtelikin siellä korkeuksissa kymmeniä maileja. Maisemat olivat henkeäsalpaavat. 



Labor Day –viikonloppu näytti olevan suosittua metsästysaikaa, sillä muutaman tietyökoneen lisäksi näimme vain metsästäjien autoja ja heidän leiripaikkojaan. Ymmärsimme heidän olevan metsästämässä karibuita, ehkä muutakin riistaa. Näimme ison ilveksen jolkottamassa läähättäen lammen rantaa, ruskea- ja mustakarhun pentuja sekä majavat viettämässä uiskennellen myös ansaittua vapaapäivää patourakoilta. Tämä vuoriston laella kulkeva tie on ollut monta kertaa suljettuna tämän kesän aikana siellä tapahtuneiden sortumien takia. 



Meille kävi todellinen tuuri, että pääsimme ajamaan omia aikojamme ja että tie yleensä oli auki. Muussa tapauksessa olisimme joutuneet kääntymään ja ajamaan takaisin Tetlin Junctioniin asti. Korkealla vuoristossa sijaitsee USAn ja Kanadan raja Little Gold Creek-nimisessä paikassa. Rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti passin vilkaisulla ja parilla kysymyksellä. Meidän ei tarvinnut nousta edes autosta. Rajalla käänsimme kellon viisareita tunnin eteenpäin. Onneksi kello oli vasta 6 illalla, sillä raja-asema olisi mennyt kiinni klo 8. Tällaisia asioita ei tule tarkistettua etukäteen eikä se kyllä mitään auttaisikaan, kun ajonopeutta ei pysty mitenkään arvioimaan ennen kulkemattomilla teillä. Lähestyessämme ensimmäistä taajamaa meidät pysäytettiin poliisin ja riistanvalvojan toimesta. He kyllä arvasivat, ettei meillä ole mitään metsäriistaa kyydissä, mutta olivat ilmeisesti päättäneet pysäyttää kaikki tiellä kulkijat, kun niitä oli niin harvakseen tai pelkkää uteliaisuuttaan.

Ilta alkoi jo hämärtyä, olimme ajaneet koko päivän. Jossain vaiheessa tie alkoi laskeutua vuorilta alas ja tiesimme lähestyvämme Dawson Cityä. Näimme kaukana edessämme, miten toistuvien mutkien takaa vilahteli virtaava joki. Sitten saavuimme soratien viimeiseen mutkaan ja jyrkkään alamäkeen, josta näimme, että tie loppui ja edessämme oli pelkkää VETTÄ. 


Siinä virtasi vuolaana Yukon-joki ja vastarannalla oli Dawson City… joen ranta oli pelkkää hiekkaa, missään ei näkynyt mitään laituria, mistä lautta ottaisi kyytiin. Sitten näimme kauempana virtaavalla joella, kohti vastarantaa, 'kylkimyyryä' menevän lautan. 


Sinne se ajoi suoraan yhteen hiekkapenkkaan, piti vedon päällä ja tyhjensi autokuorman. Edessämme oli jonossa yksi auto ja kaksi moottoripyörää. Emme vain ensin olleet ymmärtäneet niiden olevan lauttajonossa. Lautta oli kuin Suomessa 1950-luvulla käytössä olleet pienet lossit sillä erotuksella, ettei siinä ollut mitään ohjausvaijereita, vaan se kulki omalla moottorivoimallaan. Mitään vaijereita ei tällaiseen kohtaan voitaisi asentaakaan, kun lautta tekee aikamoisen kaarroksen vastavirtaan päästäkseen rannalle. Lautta ajoi vauhdilla rantaan hiekkapenkan rahistessa. Hetkessä ajoluiska oli alhaalla ja autot saivat ajaa lautalle. 


Jännittävä ja hauska lauttamatka, joka tuli aivan yhtä yllättäen kuin faxit Anneli Jäätteenmäelle aikoinaan. Kartat eivät kertoneet lautasta mitään, navigaattori kylläkin, mutta vasta sitten, kun olimme ihan rannassa ja tajunneet itsekin tilanteen.


Kello oli sen verran paljon, että päätimme tutustua Dawson Cityyn seuraavana päivänä. Ajoimme kaupungin toiselle laidalle camping-alueelle, missä toimisto oli jo tietenkin kiinni. Ovenpielessä oli alueen pohjapiirros vapaista paikoista. Ystävällinen karavaanari antoi meille internet-salasanan ja peruutimme vapaalle paikalle. Tuskin olimme kerinneet paria sähköpostiviestiä lukea, kun eteemme ajoi asuntoauto. Jotenkin heidän elehdinnästään tajusimme heillä olevan asiaa meille. Niin – olimme kuulemma heidän paikallaan ja viereinenkin paikka oli varattu heidän maamiehilleen?!? Sitä ei kyllä mistään pystynyt tietämään ja toisekseen emme olleet tulleet Alaskaan riitelemään saksalaisten kanssa, joten ajoimme pois ja löysimme yhden vapaan paikan toisaalta. Siellä ei sitten wifi enää toiminutkaan. Painuimme pehkuihin pitkän päivän päätteeksi ja toivoimme, ettei kukaan tule häätämään meitä tältä paikalta.

Valtava erämaavoittoinen Alaska oli nyt lopullisesti takana. Kierroksellamme oli nappiajoitus, sillä ruska oli parhaimmillaan eikä turisti-/kesä-paikkoja oltu vielä suljettu. Ajettuja maileja Alaskassa kertyi 2000 (n.3200 km) eli jonkin verran tuli sitäkin osavaltiota koluttua. Suurin osahan on tietöntä, joitain paikallisteitä lukuun ottamatta. Alaskaan on tullut aikanaan jonkun verran suomalaisiakin siihen aikaan, kun Suomi kuului Venäjään. He tulivat lähinnä Pietarista Siperian kautta. Samaa maatahan tämä Alaskakin silloin oli. Se osoittautui kuitenkin Venäjälle mitäänsanomattomaksi ja liian kaukaiseksi osaksi maata. Niinpä siellä jossain viisauden puuskassa Alaska myytiin vuonna 1867 peräti 7,6 miljoonalla dollarilla USAlle. Arvaa, harmittaako venäläisiä? Alaskassa on valtavat luonnonrikkaudet ja mikä strateginen paikka se olisikaan ollut. No, jossittelut sikseen, kun kaupat kerran on tehty. Alaska on suurin USAn osavaltioista ja reilut neljä kertaa Suomen kokoinen. Asukkaita on vain noin 700.000.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

USA, ALASKA, FAIRBANKS 5.-6.9.2010


Onneksi Denalissa oli myrsky ja sade lakannut aamuksi ja saimme sähköjohdot ja muut korjatuksi suhteellisen siedettävässä säässä. Suuntamme oli edelleen pohjoiseen Fairbanksiin valtatietä nro 3 Parks Highwayta pitkin.


NENANA

Denalin ja Fairbanksin puolivälissä on Nenana-niminen kylä, jonne poikkesimme. Sen kohdalla yhdistyvät Nenana- ja Tanana-joet. Tanana tarkoittaa athabascan kielellä: 'Hyvä paikka leiriytyä jokien välissä'. Se on ollut athabasca-intiaanien perinteistä kalastus- ja metsästysaluetta. Nenanan kehitys alkoi vuonna 1905, kun sinne perustettiin sähkötysasema, kauppa ja kirkko. Kultakuumeen aikaan Nenana oli tärkeä keskus jokea pitkin matkustaville. Vuonna 1909 kullankaivajia saapui tuhansittain. Rautatien rakentaminen toi merkittävästi lisää asukkaita ja vuonna 1916 sinne alettiin rakentaa satamalaituria. Presidentti Harding matkusti varta vasten Nenanaan naulatakseen kultaisen naulan rautatiesillan pohjoispäähän vuonna 1923.


Hän saapui suureen tyyliin hienolla junalla mukanaan vaimo ja rakastajatar. Harding jatkoi matkaansa Vancouveriin, jossa sairastui herkuteltuaan liikaa voissa paistetuilla kuningasravuilla. Myöhemmin hän kuoli San Franciscossa. Mitä niistä ahneista sanotaankaan? Nenana on kuuluisa Ice Classic –tapahtumasta. Alun perin jäiden lähdön odotteluun kyllästyneet rautatien rakentajat alkoivat ajankulukseen arvailla Nenana-joen jäiden lähdön ajankohtaa, jotta työt voisivat jatkua. Arvausleikki on levinnyt koko Alaskaan. Tuttua monelta paikkakunnalta Suomestakin.

Kylä sijaitsee joen, Alaska-rautatien ja Parks Highwayn varrella. Nenanalla oli suuri rooli kuuluisassa koiravaljakkoviestissä, Nome Serum Runissa, vuonna 1925. Nomessa oli ripuliepidemia, joka uhkasi koko kylää. Koiravaljakko lähti toimittamaan veriseerumia vanhaa talvipostireittiä pitkin yli 1000 kilometrin matkan. Oli kylmin aika talvesta eikä lentokoneilla voitu lentää. 20 ohjastajan viestijoukkue käytti yli 100 koiraa toimittaen pakettia kylästä kylään. 6 päivän kuluttua paketti saapui Nomen kylään. Seerumi oli umpijäässä huolellisesta pakkauksesta huolimatta. Seerumi sulatettiin ja monta henkeä saatiin pelastetuksi. Tästä sai alkunsa The Iditarod Sled Dog Race (koiravaljakkokisa), joka alkaa aina Anchoragesta maaliskuulla ja päättyy Nomeen.

Olimme Nenanassa sunnuntaina ja sen huomasi kylällä. Amerikkalaiset viettivät vapaapäiväänsä jossain muualla. Kaikki kaupat ja muut olivat kiinni. Näimmeköhän ainoastaan pari ihmistä. Ice Classic-tapahtuman torni oli rannassa odottamassa seuraavia jäitä ja niiden lähtöä. Idyllinen rautatiemuseo oli melkein sen vieressä, mutta kiinni. Ihan kiva oli kuitenkin tutustua paikan menneisyyteen.

FAIRBANKS


Esitteessä mainostettiin fairbanksilaisten olevan energistä porukkaa ja ottavan osaa innokkaasti melkein mihin tahansa. Sillä tavalla he pitävät itsensä aktiivisina koko vuoden ja yhteys muihin säilyy pimeästä ja pitkästä talvesta huolimatta. Kaupungin lempinimi on 'The Golden Heart City' (Kultaisen sydämen kaupunki), sillä halutaan kuvata kaupunkilaisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä. Historiallisten rakennusten säilyttäminen on ollut ihan sydämenasia. Vuonna 1967 kaupunkilaiset heräsivät suojelemaan vanhoja historiallisia hirsimökkejä, kirkkoja ja koteja modernin kaupungin jaloista. 


Erilaisia yhdistyksiä perustamalla pelastettiin presidentti Warren G. Hardingin junanvaunu, jokilaiva Nenana ja ihan viimeisenä siipirataslaiva, jolla kaupungin perustaja E.T.Barnette tuli Fairbanksiin ensi kertaa. Vuonna 1898 kultakuumeen aikoihin jokilaivat kulkivat 2000 mailin matkan Tenana- ja Yukon-jokia pitkin ja toimivat sillä tavalla syrjäisten kylien, kaivostyöläisten ja metsästäjien linkkinä kaupunkiin.


232 jalkaa pitkä Tenana-jokilaiva ja rakennuksia on nähtävissä Pioneer Parkissa (Uudisraivaajapuistossa), jonne niitä on siirretty. Siellä on monta museota ja kaupunkilaiset viettävät siellä vapaa-aikaansa. Puistoon ei ole pääsymaksua. Hirsirakennukset on kaikki kunnostettu ja useimmissa myydään jotakin, matkamuistoja, taidetta, vaatteita, ruokaa yms. Rakennukset on hauskasti maalattuja ja mikä tärkeintä jokaisen seinässä olevassa taulussa kerrotaan, mistä rakennus on siirretty ja kuka talossa on asunut. Tekstien perusteella hahmottuu aika hyvin Fairbanksin menneisyys, johon pääsee näin tutustumaan suppealla alueella.


Pioneer Parkissa kävimme uudisraivaajamuseossa, jossa ystävälliset vapaaehtoistyöntekijät esittelivät meille museota ja kertoivat itsestään. 


Amerikassa on jo yli 100 vuotta sitten otettu paljon valokuvia. Niiden avulla historia tuntuu jotenkin todellisemmalta. Museon valokuvissa oli tarkat tiedot henkilöistä, vuosiluvuista ja paikoista. Sieltä pomppasi yksi nimi silmiimme: 'Leonhard Seppala'. Sukunimi vaikutti suomalaiselta, ä-kirjaimet olivat luonnollisesti muuttuneet a-kirjaimiksi. Hän komeili monessa kuvassa ja arvelimme hänen olleen merkittävä mies. Alkoihan sitä taustaakin löytyä. Hän oli lähtöisin Pohjois-Norjasta, alueelta, missä puhutaan varmaan vieläkin suomea. Vuonna 1900 hän muutti Alaskaan Nomen kultaryntäyksen aikoihin. 13 vuotta myöhemmin hän sai tsuktsihuskeja, joiden alun alkaen piti viedä Roald Amundsen Pohjoisnavalle. Tuo retki kuitenkin peruuntui 1. maailmansodan sytyttyä ja koirat annettiin Seppalalle.

Koiravaljakoilla kisaaminen oli edellisessä vuosisadanvaihteessakin tärkeä harrastus. Alaskalaiset koiraohjastajat kutsuivat näitä Seppalan koiria siperialaisiksi rotiksi. Koirien temperamentti, sisu ja kestävyys tekivät niistä kuitenkin suosittuja valjakkokoiria erilaisiin kuljetustarpeisiin ja kilpailuihin. Leonhard Seppalan tiimi oli yksi edellä mainittuun Nome Serum Runiin osallistujista. Hänen siperianhusky-valjakkonsa kulki melkein tuplamatkan verrattuna muihin koiravaljakoihin. Seppalan menestys koiravaljakkokisoissa kesti parisenkymmentä vuotta. Uran huipentumana oli vuoden 1932 talviolympialaiset Lake Placidissa, jossa koiravaljakkokisa oli näytöslajina, hän sai valjakollaan hopeaa. Silloin hän oli jo muuttanut pysyvästi Fairbanksiin. Tänä päivänä Seppalaa pidetään siperianhusky-rodun luojana.


Saimme museossa yksityisesittelyn Fairbanksin kultaryntäyksestä. Felix Pedro (Felice Pedroni) italialainen maahanmuuttaja ja kullanetsijä teki kultalöydön vuonna 1902. Siitä katsotaan Fairbanksin kultaryntäyksen alkaneen. Vuonna 1901 kullanetsijä E.T.Barnettia seurueineen kuljettanut höyrylaiva jäi pohjastaan kiinni Chena-joella. He uskoivat tulleensa aivan toiseen paikkaan ja purkivat tavaransa rannalle. Nopeaan tahtiin rannalle nousi hirsimökkejä ja telttakylä, josta syntyi kauppapaikka nimeltään Chena City. Barnett sai hyvin pian asiakkaita, kun Pedro ystävineen höyrylaivan höyryn houkuttelemina tuli ostamaan tarvikkeita ollessaan matkalla jokea pitkin pohjoiseen. Pedro löysi kultaa vuonna 1902 läheltä nykyistä Fairbanksia eikä malttanut pitää asiaa omana tietonaan, mikä saikin sitten aikaan täysmittaisen kultaryntäyksen. Hän oli hyvin arvostettu kaupungissa ahkeruudestaan ja sitkeydestään.

E.T.Barnettin bisnekset sujuivat hyvin, mutta hän halusi enemmän. Niinpä hän lähetteli viestejä Dawson Cityyn paikallislehdessä julkaistaviksi. Lehtijuttujen perusteella ainakin 1000 uutta kullanetsijää saapui Fairbanksiin, joka vuonna 1908 oli Alaskan suurin kaupunki. Chena Cityn nimi muutettiin vuonna 1902 Fairbanksiksi, Charles Fairbanksin mukaan, joka oli mm. Theodore Rooseveltin varapresidentti.
Pioneer Parkin vanhassa postin rakennuksessa, nykyisessä saluunassa esitettiin iltaisin revyy. Päätimme mennä katsomaan. Revyyn luvattiin antavan vastaus usein kuultuun kysymykseen, miksi kukaan haluaa elää ja asua tällaisessa jumalan hylkäämässä paikassa. Teatterisali oli pieni ja intiimi, katsojia ehkä puolillaan. Se ei kuitenkaan haitannut esiintyjiä, joilla oli amerikkalaistyyliin varattu katsojille alkulämmittely, ennen kuin varsinainen show alkoi. Esitys käsitteli Fairbanksin historiaa, jota musiikki ja tanssiesitykset täydensivät. Revyyssä oli paljon tuttua tarinaa, kun olimme aiemmin päivällä käyneet siellä uudisraivaajamuseossa. Revyytä sai kuvata ihan luvallisesti, joten tässä muutama kuva:


The Yukon Quest Sled Dog Race –koiravaljakkokisaa pidetään vielä vaativampana kuin edellä mainittua Iditarod-kisaa (Serum Run). Yukon Quest kisataan Fairbanksin ja Whitehorsen välillä. Lähtöpaikkaa vaihdetaan vuorovuosin. Muistelemme nähneemme tv-dokumentin jokunen vuosi sitten juuri tästä kisasta. Kovassa pakkasessa, runsaslumisessa vuoristossa, matkaa kertyy 1000 mailia(1609 km), ei mitään lastenleikkiä. Yukon Quest kulkee historiallisen Klondiken kultaryntäyksen reittejä sekä posti- ja kuljetusreittejä Fairbanksin, Dawson Cityn ja Whitehorsen välillä. 




maanantai 20. syyskuuta 2010

USA, ALASKA, DENALI 3.-5.9.2010


Denali National Park (kansallispuisto) on 24.585 neliökilometriä laaja alue. Denali tarkoittaa athabaskan kielellä korkeata paikkaa, jolla alkuperäiskansat kutsuivat kansallispuistossa olevaa Pohjois-Amerikan korkeinta vuorta, Mount McKinleyä (6194 m). Joku paikallinen kullanetsijä nimesi vuoren Mount McKinleyksi silloisen presidentin mukaan. 


Detaljitietona kerrottakoon, että presidentti William McKinleyn aikana (1897-1901) alkoi USAn ja Espanjan välinen sota, jonka seurauksena USA sai mm. Kuuban ja Puerto Ricon. Presidentti surmattiin toisen virkakautensa aikana. Tällöin Theodore Roosevelt astui virkaan. Vuoren nimestä on käyty kädenvääntöä koko ajan. Alkuperäiskansat ja alaskalaiset kutsuvat sitä edelleen Denaliksi, kun taas muu Amerikka Mount McKinleyksi. Vuoren huippu valloitettiin ensimmäisen kerran 1913. Runsas määrä kiipeilijöitä saapuu vuosittain paikalle. Vähän yli puolet yleensä saavuttaa huipun, johon kuluu aikaa 2-4 viikkoa. Jo esitteessä meille kerrottiin, että Mount McKinleyn huipun näkemiseen on 25-35%:n mahdollisuus. Huippu on niin korkealla, että se on yleensä pilvien peitossa. Sama esite sen sijaan kertoi meillä olevan 95%:n mahdollisuus nähdä villieläimiä.

Itse otetut kuvat nuorisotyyliin pyrkivät naurattamaan parhaiten.
Omalla autolla sai ajaa Denalissa 15 mailin matkan ja se kannatti ehdottomasti tehdä. Näimme mitä hienoimman ruskan kaikissa syksynsävyissä ja pääsimme ihailemaan ja ottamaan kuvia maan tasalta halumme mukaan. Seuraavan päivän bussimatka oli paljon pitempi, mutta mahdollisuudet kameran käyttöön olivat oikeastaan vain bussin ikkunasta. Teimme edellisenä iltana eväät bussimatkaa varten, joka kesti n. 6 tuntia. Kanssamatkustajia oli melkein yhtä hauska seurata kuin ympäröivää luontoa. Aina joku jätti bussin ikkunan täysin auki tai raolleen niin, että takana olevat joutuivat kärsimään vedosta, jotkut pistivät paremmaksi omilla eläinjutuillaan. Kohta joku huusi 'stop'-'stop' nähdessään valkoisia pisteitä korkealla vuoren rinteellä eli tietynlaisia vuohia (Dall Sheep – emme tiedä nimeä suomeksi). Kuski sanoi, että seuraavan kerran, kun sanotaan stop, kohteen täytyy olla vähän lähempänä. 


Matkustajat seurailivat luontoa tehdäkseen jotain eläinhavaintoja. Jotkut olivat olleet sen verran viisaita, että olivat ottaneet kiikarit mukaan. Bussi ajoi kapeaa vuorilla kiemurtelevaa, pehmeäreunaista soratietä ja ympärillä avautuivat ruskan värittämät upeat maisemat: vuoren rinteet, tasangot ja laaksot. Välillä vähän hirvitti katsoa bussin ikkunasta, miten korkealla kuljemme tietenkin täysin kaiteettomalla tiellä. Eläinhavaintojakin tehtiin: uroshirvet kalistelivat keskenään sarviaan, karibu (poron villimpi sukulainen ja isompi) yritti päästä sarvistaan eroon heiluttelemalla ja iskemällä niitä maata vasten. Seurasimme pitkään ruskeakarhuemon (Grizzle) ja sen kahden pennun touhuja matalassa joenuomassa. Kyllä ne ovat veikeitä! Arktinen maaorava oli kaivanut itsensä aivan tienposkeen ja katseli meitä yhtä ihmeissään kuin me sitä. Se muistutti kovasti Wyomingissa näkemäämme preeriakoiraa.

Loistava kuvaustilanne, mutta kädessä pokkari ja matkaa liian paljon.
Kansallispuistossa on monta camping-aluetta, mutta ne olivat kaikki täynnä pitkän viikonlopun takia (Labor Day). Ajoimme kansallispuistosta pois keskeneräisenoloiseen turistikeskukseen Healy Valleyhin, jossa oli hiekkakentälle perustettu RV-parkki. Syyskuun ensimmäinen maanantai on USAssa perinteisesti vapaapäivä, Labor Day. Alun perin se on omistettu työläisille, jotka ovat viettäneet päivää marssien ja puheita pitäen eli niin kuin meidän vappua. Sillä erotuksella, että vappu on meille kevään juhla ja ajan myötä Labor Daystä on tullut amerikkalaisille kesän lopun juhla. Ensimmäistä Labor Daytä vietettiin USAssa 1882. Nyt olikin syytä juhlia kesän loppumista, sillä retkipäivämme päätteeksi alkoi kova puuskittainen tuuli ja kova sade. Ilman tuntui todella raa'alta. Onneksi autossa voimme laittaa lämmityslaitteen päälle. Välillä tuulenpuuskat oikein heiluttivat autoa.

Kesäsesonki oli lopuillaan Denalissa ja turistikeskuksen kaupat myivät tuotteitaan reiluin alennuksin. Mekin teimme toistaiseksi reissun ainoan matkamuistohankinnan. Anne oli jo Anchoragessa nähnyt veitsen, jonka arveli soveltuvan hyvin käteen ja jota olisi kätevä käyttää pienissä tiloissa. Halvemmat veitset ovat Kiinassa valmistettuja ja kalliimmat Alaskassa. Nyt sesonkialessa saimme Alaskassa tehdyn veitsen melkein kiinalaisen hinnalla. Veitsen alkuperäismalli on eskimokansojen kehittämä. Ostamamme ulu on malliltaan alaskalainen. Ulu tarkoittaa naisen veitsi ja on varsinainen yleisveitsi. Sen kaarevaa terää keinutetaan edestakaisin kuperalla leikkuulaudalla. Ulu on osoittautunut oikein käteväksi keittiöveitseksi.


Otoksia Denalin ruskasta: