torstai 9. syyskuuta 2010

KANADA, YUKON, JUNCTION 37, 27.-29.8.2010


Heräsimme aamulla varhain karhuvahtiin Hyderissa. Parin tunnin odottelun jälkeen emme edelleenkään nähneet Fish Creekillä yhtään karhua. Nyt joki suorastaan löyhkäsi kuolleista lohista. Niitä oli tullut huomattava määrä lisää edellispäivästä. Päätimme lähteä liikkeelle toivoen, että jossain vaiheessa voisimme tehdä karhuhavaintoja. Edellisen päivän soratie oli kuitenkin liannut auton siinä määrin, että Hyderin tienristeyksen mainoksen uhreina päätimme käyttää paikallista, 'Alaskan parasta' autonpesijää. Vihjaisimme leirintäalueen pitäjälle haluavamme autonpesua, sana kulki kylällä ja samaan aikaan meidän kurvatessa pesupaikalle, siihen tuli väsyneen näköinen, kurainen auto, partasuinen mies ja koira. Autonpesijä oli saapunut. Hän osoittautui varsinaiseksi korpifilosofiksi kertoillessaan autonpesun lomassa lukemisiaan, aatoksiaan maailmanmenosta ja valkoisen miehen tulevaisuudesta. Sellainen sattuma taas, että hänen appiukkonsa oli suomalainen. Kyllä niitä suomalaisia on tänne pohjoisimpaan Amerikkaan tullut aikamoinen määrä, kun tällä tavalla törmäämme kauttarantain suomalaisiin ihan koko ajan. Autonpesijä tiesi paljon Suomen asemasta 2. maailmansodan aikana. Hän sanoi arvostavansa suomalaista rehellisyyttä ja ahkeruutta. Tämä kaikki tapahtui siis vielä Alaskan puolella USAssa.


Puhtaalla autolla oli hyvä jatkaa matkaa Kanadan B.C.:n puolelle Stewartin kautta tielle 37A, jota jatkoimme 37-tielle Cassiar Highwaylle. Ajettuamme erämaan läpi kulkevaa tietä ehkä tunnin pari mutkan jälkeen tiellä jolkotteli karhuperhe. Emo ja pennut pitivät kiirettä mennäkseen pientareelle joen rantaan, mutta isäkarhu vitkasteli ja löysi tienpenkasta makoisan ruohopehkon. Nyt näimme KARHUJA, joita olimme olleet vahdissa useamman tunnin parina päivänä turhaan. Isäkarhu oikein poseerasi meidän kuvatessa. Nämä karhut olivat mustakarhuja. Tuntui ihan uskomattomalta, että nyt niitä vilisteli siinä silmissämme useampi. Teimme sen jälkeen monta karhuhavaintoa. Kyllä täällä tosiaan on karhuja, mutta on kyllä mittaamattomia selkosiakin, missä elellä kaikessa rauhassa.


Päivämatkamme oli tällä kertaa aika pitkä eli n. 400 mailia (650 kilometriä). Odotimme kovasti kartan näyttämiä taajamia Bell II:ta ja Iskutia. Jälkimmäinen on intiaanireservaatti. Cassiar paljon myöhemmin ei poikennut edellisistä, mieluumminkin päinvastoin. Näistä kaikista olisi voinut helposti ajaa ohi huomaamatta, niin olemattomia paikkoja ne olivat. Ari tuumasi, että täällä asuessaan saattaisi pitkästyä tekemisen puutteeseen. Asukkaat voi laskea mieluummin kymmenissä kuin sadoissa. Highwaylla onneksi kerrottiin aina etukäteen, miten monta sataa kilometriä on seuraavalle huoltoasemalle. Pidimme huolen, että tankkasimme melkein aina, kun näimme huoltoaseman. Polttoaineen hinta oli tietysti huipussaan kilpailun puuttuessa ja autoilijoiden 'hädänalaista' tilaa käytettiin hyväksi.


Maisemat olivat edelleen huikaisevan kauniita. Lumihuippuisten vuorien ja erämaametsien välissä näimme useita jadenvärisiä järviä. Ihmeellistä, miten veden väri voi olla sellainen. Alkusyksyn ensimmäisiä kellastuneita puita vasten tällainen veden pinta näytti aivan uskomattomalta. Sää vaihteli auringonpaisteesta vesisateeseen eli tyypillinen vaihteleva syksysää.


Anne oli jo kymmeniä kilometrejä aiemmin haistanut metsäpalon hajua. Tiellä oli varoitus, että sammutustyö oli käynnissä ja pysähtyminen oli kielletty valotaulusta eteenpäin. Nyt näimme aivan konkreettisesti, mistä paljon puhutuissa Kanadan metsäpaloissa on ollut kysymys. Kipinät lentävät ja aina syttyy uusi metsäpalo, kun maasto on rutikuivaa. Sammutustyö on lähes mahdotonta, koska palot ovat yleensä tiettömissä erämaissa. Ainoa sammutus voidaan tehdä lentokoneiden ja helikoptereiden avulla, mutta sen vaikutus on kuin tippa valtameressä. Tässä alkaa pikkuhiljaa ymmärtää Venäjänkin metsäpaloja, jos ne ovat vastaavissa erämaissa. Ainakin 20.000 hehtaaria metsää paloi noin 300:ssa eri metsäpalossa British Columbiassa. Metsäpalot ovat kuulemma jokavuotinen riesa B.C.:n erämaissa. Joka puolella, missä kuljimme, oli nuotiontekokielto voimassa. Palanut metsä on aika lohduton näky; pystyyn hiiltynyttä mustaa metsää kilometrien matkalla. Toisaalta erämaiden ekosysteemille tärkeää, mutta valtava menetys yksityiselle metsänomistajalle, jos kohdalle sattuu. Erämaapaloissa yleensä odotellaan runsassateista syksyä ja talvea, joiden toivotaan sammuttavan palot. Tien epätasaisuus lisääntyi matkamme edetessä ja ruokailuvälineet tanssivat taas laatikossa iloisesti.


Metsäpalot ovat vaivanneet myös Yukonin territoriota, jonne saavuimme illansuussa. Junction 37:ssä kuuluisan Alaska Highwayn ja Highway 37: n risteyksestä löysimme camping-alueen 'Baby Nugget', jossa tietyillä paikoilla toimi maksullinen wifi. Alue oli perustettu hiekkakuoppaan ja sitä ympäröivään metsikköön mäntykankaalle. Kaikki opas- ja paikkakyltit olivat selvääkin selvempiä, WC-, suihku- ja pesulatilat erinomaisen siistejä. Päätimme jäädä tänne kahdeksi yöksi, pestä pyykkiä ja järjestellä paikkoja. Sää oli syksyisen kuulas ja aurinkoinen, hyvä ilma vuodevaatteiden tuuletukselle. Yöt vetivät lämpötilan selvästi alle +10C-asteen ja panimme taas lämmittimen päälle, joka säännöllisesti hurahti yön aikana käyntiin ja piti sisätilat mukavan lämpöisinä.


Koko matkan Stewartista meistä tuntui, että kaikki matkailuautot ovat tulossa pohjoisesta poispäin ja sama tunne jatkui edelleenkin täällä Baby Nuggetissa. Alueelle saapui tasaisena virtana pohjoisesta etelään kulkevia matkailuautoja tai niiden yhdistelmiä. Sitten hiekkakuopalle alkoi saapua bussimallisia asuntoautoja. Heidän johtajansa piti yhteyttä VHF:llä ja neuvoi, miten ajaa paikalle ja mille paikalle. Niitä saapui ainakin pari kymmentä ja ne asettuivat ympyrän muotoon kuin entisajan hevosvankkurit matkalla länteen. Kaikkien saavuttua he pitivät palaverin johtajansa auton luona. Tulihan niille hiekkakuoppapaikoillekin käyttöä. Kolonna oli kotoisin Las Vegasin suunnalta ja ilmeisesti turvallisuussyistä halusi tehdä reissua tällaisella porukalla. Se vaatii aikamoista suunnittelua ja organisointia, eikä hirveästi salli omatoimimatkailua.

Olimme olleet jo monta päivää kännykän kuuluvuusalueen ulkopuolella. British Columbian pohjoisimmat osat ja Yukon ovat alueita, joilla asuu ihmisiä niin vähän, ettei kännykkäverkkoa ole kannattanut rakentaa kuin isompiin asutuskeskuksiin. Jouduimme täällä Baby Nuggetissa turvautumaan kolikkopuhelimeen ties miten monen vuoden jälkeen. 


Täällä tuli ensimmäisen kerran mieleen, että Seiliin jätetty satelliittipuhelin olisi ollut hyvä laite matkassa. Emmepä vaan osanneet ajatella, että Pohjois-Amerikassakin on alueita ilman kännykkäyhteyksiä. Pinta-alaltaan suurin piirtein Ruotsin kokoisessa Yukonissa asuu vain vähän yli 30.000 ihmistä. Territorion tunnuslause: 'Larger Than Life' ('Elämää suurempi') kuvaa hyvin erämaavoittoista aluetta.



1 kommentti:

Anu kirjoitti...

Aika siistiä, että pääsee kuvailemaan karhuja ihan vierestä !