perjantai 28. elokuuta 2009

PORTOSIN 25.8.-26.8.2009

Saapumisillan kaunis maisema auringonlaskuineen oli vaihtunut aamuksi sumuisen sateiseksi. Se ei kuitenkaan muuttanut suunnitelmiamme tehdä retki pyhiinvaelluskaupunkiin, joka sijaitsee vain 40 kilometrin päässä.




Santiago de Compostela

Saimme satamatoimistosta bussiaikataulun ja neuvon Portosinin pysäkistä. Se olikin erittäin tärkeä neuvo, koska kadulla ei ollut mitään merkkiä kertomassa bussipysäkistä. Epävarmuus ehkä olisi iskenyt, ellei siellä olisi ollut jo valmiiksi bussin odottajia. Paikallisbussi Portosinista Noyaan mutkaista ja mäkistä tietä sujui vauhdikkaasti, kuski taisi olla myöhässä aikataulusta. Noyasta jatkoimme Santiago de Compostelaan saman tien. Iloinen yllätys oli bussilipun hinta 3,30 euroa henkilöltä suurin piirtein samasta matkasta kuin Helsingistä entiseen Tuusulan-kotiimme, jonne lippu maksoi tuplasti tuon hinnan. Tällä kertaa kuljettajan kehonkieli kertoi, että hän oli yliväsynyt. Toivoimme hänen pysyvän hereillä, sillä tie kiemurteli ylös vuoristoon pilvien tasalle. Maisemat ylhäällä vuorilla olivat erilaiset kuin merenrannalla. Oli mielenkiintoista nähdä maisemia ja taloja korkeammalla merenpinnasta. Siellä talojen pihoissa kasvoi hedelmäpuita, pelloilla lähinnä maissia.



Santiago de Compostella sijaitsee suhteellisen korkealla ja sääennusteen +22 astetta ei kyllä toteutunut. Ilma tuntui viileähköltä ja sateen uhka oli ilmeinen. Se ei haitannut, olimmehan historiallisessa kaupungissa. Tosin bussi oli tuonut meidät uusien asuinalueiden ja hienon yliopistoalueen läpi linja-autoasemalle. Päästyämme kadulle näimme ensimmäiset vaelluksen loppusuoralla olevat rinkkaselkäiset kulkijat. Lyöttäydyimme joukon jatkoksi ja ‘vaelsimme’ viimeiset pari kilometriä kultaisin simpukankuorin merkittyä jalkakäytävää kohti huipennusta, katedraalia. Suurin pulma vaeltajilla näytti olevan jalat ja niihin tulleet vammat - näimme kaikenlaisia nilkuttajia.







Viimeiset kilometrit vaellettiin pitkin vanhan kaupungin mutkaisia mukulakivikatuja ja yllättäen yhden mutkan takaa tuli eteen sykähdyttävän mammuttimainen rakennus.



Se oli osittain sammaleen peitossa - olimme saapuneet katedraalille. Sen edessä olevalla autiolla makaili, istuskeli rinkkoihin nojaten väsyneitä, mutta onnellisia vaeltajia. Katedraalin ulkoasu ei kerro, miten aktiivinen elämä sykkii sen seinien sisäpuolella. Ihan tungokseen asti turisteja, mutta vielä enemmän vaeltajia; isoja ryhmiä tai ihan yksin kulkeneita. Käytävien laidoilla useissa rippituoleissa ihmisiä kuiskuttelemassa papin kanssa. Vaeltajat istuivat penkeillä ja osallistuivat nunnan johtamaan lauluun. Ilmeisestikin nämä penkillä istuvat olivat katolisia, joille vaellus oli fyysisen rasituksen lisäksi myös uskonnollinen kokemus. Ihan meille luterilaisillekin vaelluksella varmasti olisi jonkinlainen henkinen vaikutus fyysisen koitoksen ohella. Vaellus antaa leiman koko vanhan kaupungin elämään ja katedraalin tuhatvuotinen elämä näyttää jatkuvan vilkkaana.



Tuttavuuksia tuntuu reissussa syntyvän kiihtyvään tahtiin. Olimme Santiagossa tutustumassa erään ravintolan ruokalistaan, kun meille tultiin toivottamaan hyvää päivää espanjalaiseen tyyliin. Kyseessä oli tarjoilija, joka edellisenä iltana palveli meitä Portosinin jahtiklubin ravintolassa. Onhan Santiagossa sentään yli 100 000 asukasta, joten aikamoinen sattuma. Hän oli nimittäin lähes ainoa ihminen, jonka tunsimme 50 km säteellä.



Tarjoilijatuttavuutemme nojailee tässä lounaspaikkamme baaritiskiin. Huomaa ylhäällä kypsymässä olevat jamon serranot.

Paluumatkalla Noyassa teimme Portosinin bussia odotellessa ruokaostokset seuraaville päiville. Meillä oli hieno lomapäivä takana. Satamassa meitä jo odotettiin. Ari huomasi jo kaukaa Adouana-tekstein varustetun aluksen. Olimme juuri saaneet ostoksemme paikoilleen, kun Seilin kylkeen koputettiin. Kaksi virkamiestä esitti haluavansa tullata meidät. Ei siinä muuta kuin passit ja veneen paperit esiin ja tullimiehet pääsivät hoitamaan tehtäväänsä. Muodollisuudet sujuivat leppoisasti, kunnes tullimiehet erehtyivät kysymään kumpi meistä on aluksen kapteeni. Arin pitämän lyhyen, espanjankielisen esitelmän jälkeen virkamiehet ymmärsivät yskän ja lopulta erottiin todella hyvinä amigoina. Kuvanotto tuntui olevan kovin mieluista Espanjan tullimiehille.



CAMARIÑAS-PORTOSIN 25.8.2009

Tiedossa oli suhteellisen lyhyt merimatka eikä lähdön kanssa ollut kiirettä. Irrottauduttuamme laiturista kurvasimme vielä s/y Atmospherelle toivottamaan hyvät huomenet ja antamaan 1,5 vuorokauden internettunnukset.



Aurinko paistoi koko matkan täydeltä terältä, mutta ilma oli jotenkin viileä. Tuuli oli heikkoa, mutta valtameren mainingit olivat korkeita. Ensimmäiset pari tuntia ajoimme koneella rinnakkain samanaikaisesti lähteneen ruotsalaisveneen kanssa.



Maisemat ovat koko ajan vuoristoisia ja rannat rosoisia, mihin korkeat mainingit lyövät. Vesi ei ole enää niin musteensinistä kuin Biskajalla, mutta puhtaan kirkasta ja sinistä.

Matkalla ohitimme Finisterren niemen, joka on Espanjan läntisin kohta ja nimi juontuukin siitä, että ennen vanhaan luultiin maan loppuvan tähän kohtaan. Merellä teimme omasta mielestämme kaksi erillistä haihavaintoa. Näimme vain kolmiomaiset selkäevät ja kulmikkaan uintityylin. Varmemmat havainnot sen sijaan näimme tuntia ennen saapumistamme Portosiniin. Delfiiniparvi tuli saattelemaan meitä satamaan. Tällä kertaa delfiinit olivat tuplakokoisia ja tummemman värisiä kuin Biskajalla.



Kahdeksan tuntia mainingeilla ja kiinnittyminen rauhalliseen Portosinin satamaan.

CAMARIÑAS 24.8.-25.8.2009

Camariñas on pieni kalastajakylä havupuiden peittämien vuorten lomassa. Maisema tai rakennukset eivät oikein mitenkään viittaa siihen Espanjaan, minkä me tunnemme, pikemminkin esim. Norjaan.



Vierasvenesatamassakin on ehkä kymmenkunta paikkaa, toki lahdelle voi myös ankkuroitua. Satama oli täyttynyt pikkuhiljaa, joukossa tuttuja veneitä La Coruñasta; kolmen veneen ruotsalaisporukka (+ 1 norjalainen, joka asuu Ruotsissa).



Satamaravintolaa hoiti perhe, jonka äiti kävi lisäksi paikallisen kaupan lihaosastolla töissä. Siesta-aikaan hän pyöräytti tortillat ja vastaavat perheravintolassa ja samalla varmaan ravitsi perheensä. Sitten taas kiiruhti takaisin kauppaan töihin. Koko viikonlopun hän näytti työskentelevän ravintolassa. Ari totesikin, että tässä toteutuu hänen mielilauseensa espanjaksi: ‘Trabajo mucho, pero gano poco.’ (‘Teen paljon työtä, mutta ansaitsen vähän.’)



Olimme olleet Espanjassa jo näin pitkään, mutta emme kertaakaan olleet syöneet paellaa, nyt oli aika korjata tämä puute. Perheravintolan listalta löytyi paella. Tilasimme sen, annos oli vähintään kahdelle, mikä ei välttämättä ole tarjolla joka paikassa. Paellan valmistushan tunnetusti kestää, täälläkin valmistusajaksi ilmoitettiin vähintään puoli tuntia. Hyvää kannattaa odottaa. Reilun puolen tunnin kuluttua pöytäämme kannettiin ihanan tuoksuva paellapannu. Se ei vain tuoksunut ja näyttänyt hyvältä, vaan maistui myös herkulliselta.



Kiertelimme ensimmäisenä iltana kylää ja heti rantaan oli rakennettu hulppea jalankulkusilta valoineen. Jotenkin se ei istunut tyyliltään maisemaan. Todennäköisesti kylään on saatu EU-rahaa ranta-/satama-alueen kunnostukseen ja se oli sitten käytetty noin. EU-rahojen konkreettiseen käyttöön olemme törmänneet erinäisissä vierasvenesatamissa niin kotimaassa kuin ulkomailla. Hyvä se on nähdä, mihin niitä meidänkin veroista otettuja EU-rahoja oikein käytetään. Pieni kylä oli suhteellisen nopeasti nähty. Pari pitsimyymälää oli erikoisuus. Siellä naiset istuivat nypläystyynyineen täydessä työntouhussa.



Olimme liikunnallisen lenkin tarpeessa ja se tarve tyydytettiin nousemalla jo mereltä näkemällemme majakalle Cabo Villanolla. Noin 5 kilometrin nousu tihkusateessa oli ihan virkistävä, paahtavassa helteessä se varmaankin olisi ollut uuvuttava. Uskoimme perillä löytyvän baarin tai vastaavan janon sammuttamiseksi, mutta se toive oli turha. Siellä ei ollut mitään palveluja, mutta jylhät maisemat ja maininkien aiheuttamat korkeat vesipatsaat olivat silmiähivelevä näky.



Patikkaretkemme aikana lahdelle ankkuriin oli saapunut tuttu kandalaisperhe s/y Atmospherellään, kipparit yrittivät ratkaista internet-yhteyksien saloja. Ari löysi suojaamattoman verkon, jossa pyydettiin soittamaan tiettyyn espanjalaiseen puhelinnumeroon. Numerossa vastasi paikallinen it-liike, joka ilmoitti, että käyttäjätunnuksen ja salasanan voi käydä noutamassa heidän liikkeestään 3 euron vuorokausimaksua vastaan (viikkomaksu 10 euroa). Kävimme maksamassa 2 vuorokauden internetmaksut ja saimme vaadittavat tunnukset. Myöhemmin illalla kauppias kävi henkilökohtaisesti veneellämme varmistamassa, että yhteys varmasti toimii.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

LA CORUÑA-CAMARIÑAS 23.8.2009


Vuorovesivaihtelu on arkipäivää, mutta se ei enää samalla tavalla määrittele lähtöaikojamme kuin aiemmin, sillä päiväpurjehdukset ovat nyt kohtuullisen lyhyitä. Niinpä voimme nauttia normaalipitkistä yöunista. Reittimme noudattelee Espanjan rannikkoa, kuitenkin sopivan matkan päässä kivikkoisista ja karikkoisista rannoista. Kalastajaveneiden ja niiden jättämien verkkomerkkien suhteen oli taas oltava tarkkana.

Pohjois-Espanjan rannikko on vehreätä ja vuoristoista. Tyrskyt lyövät rosoisiin rantoihin voimakkaasti. Matkalla ohitimme useita majakoita ja viimeisenä niistä Cabo Villanon jyhkeille kallioille pystytetyn majakan ennen kääntymistä Camariñaksen lahdelle.



Tuuli oli leppeä ja pääasiassa vastainen, joten kone jyskytteli taas pitkät tovit. Noin 8 tunnin matkanteon jälkeen kiinnityimme Camariñaksen laituriin. Siellä meidät otettiin melkeinpä avosylin vastaan. Satamakapteenilla ei ollut virka-asua, mutta ystävällisyyttä sitäkin enemmän ja lisäksi vielä apulainen ottamassa köysiä vastaan. Kovasti kehuivat Seili-barcoa ja saivat miehistön lähes punastumaan näistä ylistyssanoista. Henkilökunnan lisäksi vastassa oli kuhiseva parvi satamakaloja, jotka suorastaan täyttivät satama-altaan. Nämä kalat ovat kuitenkin ihmisravinnoksi kelpaamattomia ja niitä syödessään ottaa todella suuren sairastumisriskin.


LA CORUÑA 18.8.-23.8.2009

Pitkien yöunien ja aamupalan jälkeen kömmimme ulos katsomaan, mihin olimme saapuneet. Näkymä oli aivan toisenlainen kuin yöllä. Pitkät, uudet ponttonilaiturit puolityhjinä ja kaukana rannassa hieno marinatoimisto palveluineen. Emme olleet yöllä saaneet maasähköä toimimaan ja kiinnittymispaikkamme oli alun perinkin ajateltu väliaikaiseksi. Päästyämme tuskin Seilistä laiturille, kun meille jo huhuiltiin suomeksi huomenia. Aivan lähilaituriin oli edellisiltana saapunut s/y Cantana miehistönään Riitta ja Mikko. Vaihdoimme pikaiset tervehdykset tässä vaiheessa ja kiiruhdimme marinan toimistoon. Satamaoppaan perusteella osasimme aavistaa, että täällä tarvittiin passeja ja veneen asiakirjoja sisään kirjautumista varten. Oli muuten ihan ensimmäinen kerta, kun niitä tarvittiin tähän tarkoitukseen. Toimiston tilat ja alakerrassa olevat suihku- ja pyykinpesutilat kiiltelivät uutuuttaan. Lisäksi täällä oli tarjous viivy 3 yötä, saat yhden ilmaiseksi. Houkuttelevat tarjouksetkaan eivät ole saaneet laitureita täyttymään, vaikka on eurooppalaisten paras loma-aika.





Satama-altaan laidalla fiilisteltiin, että nyt ollaan Espanjassa. Aurinko paistoi kuumasti ja kaikki näytti ihan Espanjalta palmuineen päivineen. Laitureissa oli kansainvälisempi venevalikoima kuin missään muussa aiemmassa satamassa. Suomalaisiakin oli edellä mainitun Cantanan lisäksi jo meille niin tutut Spican Maija ja Toomas sekä yksi Korppoosta ollut purjevene, josta emme sitten muuta tiedäkään.

Myöhemmin iltapäivällä löysimme itsemme istumasta Cantanan sitloorassa Spican miehistön kanssa. Emme olleet aiemmin tavanneet Cantanan Riittaa ja Mikkoa, joten oli mukava jutustella heidän suunnitelmistaan ja kertyneistä kokemuksista. Samana iltana kävimme vielä Maijan ja Toomaksen kanssa La Coruñan keskustassa syömässä Mariscos Variados (erilaisia mereneläviä). Jatkot olivat Spicassa, jonne ilmaantui shetlantilaisen veneen isä ja poika laulamaan ja soittamaan kitaraa. Kaiken kaikkiaan hauska ilta.



Liekö Biskajan puutteelliset sosiaaliset kontaktit vai sen ylityksen aiheuttama helpotuksen tunne olleet syynä odottamattoman sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset pitivät omaa kipparikokoustaan, mutta pohjoismaisesta kööristä puuttui enää suomalainen ja sellainenhan löytyi myös. Cantanan miehistö kävi myös Seilissä juttelemassa mukavia yhtenä iltana. Kaikilla on suuntana vähintään Karibia. Samana iltana parin minuutin laiturituttavuuden jälkeen Seilin miehistö kutsuttiin englantilaiskatamariniin illalliselle.

Kanadalaisperhettä ei voi olla huomioimatta. 3- ja 5-vuotiaat lapset ovat laiturin ilopillereitä. Vanhemmat ilmoittivat haluavansa nähdä Seilin sisältä ja niinpä kutsuimme koko perheen syömään. Heillä itsellään on alumiinivene s/y Atmosphere, jonka kotipaikka on Victoria B.C.

Meille oli kertynyt valtava määrä pyykkiä ja marinan pyykkikoneiden määrä oli alimitoitettu. Yksi ja toinen meistä veneilijöistä löysi lähipesulan, jonne roudasimme likapyykkimme ja saimme noutaa sen seuraavan päivän siestan jälkeen pois hyväntuoksuisina ja kauniisti taiteltuina. Se kyllä kannatti. Siestan aikaan oli aluksi vaikea tottua. Silloin tuntui olevan meille juuri paras hetki hoitaa asioita. Äkkiä siihen kuitenkin tottui ja käytimme siestan lounastamiseen. Useimmiten söimme kaupungilla tapaksia, merenantimia tai tortillaa.



Laiturikiireiden takia tutustumisemme koko La Coruñaan joutui odottamaan. Tilaisuuden tullessa kävelimme hienoa, leveää rantabulevardia pitkin Torre de Herculekseen. Se on varsinainen turistinähtävyys, ulottuvathan sen vanhat perustukset aina Rooman valtakunnan ajalle. Torre de Hercules on vuosisatojen saatossa kokenut muodonmuutoksen jos toisenkin, ollen kuitenkin maailman vanhin toimiva majakka. Kiipesimme Torre de Herculeksen huipulle kapeita kierrekiviportaita monen muun muassa. La Coruñan rantabulevardi on monta kilometriä pitkä ja sen varteen on istutettu palmuja. Bulevardia reunustavat valopylväät, joissa jokaisessa on erilainen koristekilpi - liekö olleet Picasson taidekoulun oppilaat asialla - Picasso on asunut myös täällä. Vanhat, puiset raitiovaunut kuljettavat ihmisiä pitkin bulevardia. Joskus meno oli huojuvan kitisevää, mutta tunnelmaa riitti.



La Coruña on hyvin espanjalainen kaupunki, Galician maakunnan suurin keskus, jossa asuu 250.000 asukasta. Se on espanjalaisten lomanviettopaikka. Jos kaduilla kuulee muuta kuin espanjaa, se tulee varmasti jonkun veneilijän suusta. Rantabulevardin ohella kadut ovat kapeita kujia, joilla on paljon pikkukauppoja tai ravintoloita katupöytineen. Ravintolat täyttyvät niin siestan aikaan kuin iltaisinkin. La Coruña on tunnettu erikoisella tavalla lasitetuista parvekkeistaan, niinpä sen lempinimi on Kristallikaupunki. Kaikkialla kaupungissa on erittäin siistiä. Ihmiset pulahtavat rantabulevardilta uimaan virkistävään, puhtaaseen meriveteen - siis keskellä kaupunkia.



Puhdetöitäkin oli tehtävä. Seilin keulapurje oli saanut viillon ja se paikattiin paahtavassa auringonpaisteessa (ja tietenkin jeesusteipillä, kun muut teipit eivät oikein tarttuneet purjeen pintaan). Jos näkyy Seilin miehistön naamasta ajetut mailit, niin eipä ole Seilinkään pintaa sen armeliaammin kohdeltu. Kaikenlaisia mustia ja likaisia jälkiä tarttuu valkoisiin kylkiin, milloin epäasiallisista laitureista, milloin naapuriveneiden likaisista fendareista. Ja ruostevalumiin, niihin on Seilin tottuminen tulevaisuudessakin. Ari sai putsattua toisen kyljen, toisen putsaaminen olisi vaatinut Seilin kääntöä ja se jätettiin suosiolla myöhemmäksi.



Historia ei häviä mihinkään ainakaan silloin, kun routa ei vaivaa. La Coruñan vilkasliikenteisessä risteyksessä on lasikatteella suojattu muurinpätkä muistuttamassa menneistä. Aivan rantabulevardin tuntumassa oli laaja rakennustyömaa, jota kaivettaessa oli ilmestynyt samanlaista muurintynkää. Koko meidän aikana työmaalla ei näkynyt mitään toimintaa, ilmeisesti museovirasto miettii jatkotoimia.

La Coruñan keskusaukiolla on ollut koko elokuun Maria Pita-juhla ja siihen liittyen erilaisia esityksiä. Kerkisimme kiireiltämme viimeiseen, Galician sinfoniaorkesterin konserttiin. Esiintymislavan hyvä akustiikka toi esiin kaikki soittimet kuin konserttisalissa ainakin. Ilmaiskonsertti keräsi ihmisiä sankoin joukoin. Onneksi olimme hyvissä ajoin liikkeellä, niin saimme hyvät istumapaikat. Paljon jäi ihmisiä aitojen taakse jonottamaan. Tyytyväisinä konserttiin palasimme pimenevässä illassa takaisin Seiliin. Aamulla odotti lähtö seuraavaan satamaan.

perjantai 21. elokuuta 2009

GUERNSEY-LA CORUÑA, ESPANJA 14.8.-18.8.2009

BISKAJA YLITETTY


Lähes 500 mailin merimatka alkoi aurinkoisissa ja leppeissä tuulissa konevoimalla. Sääennusteet olivat luvanneet oikeastaan juuri tällaista keliä monelle päivälle Englannin kanaaliin ja Biskajan lahdelle. Lähdimme nyt, koska seuraavalle viikolle oli luvassa kovempia ja vastaisia tuulia.



Illat ja yöt merellä olivat edelleen kylmiä, tarvitsimme fleecealusasut ja MUSTOt päälle. Tuulta ei ollut nimeksikään. Välillä nostimme purjeet tuulen suunnan näyttäessä edulliselta, mutta kohta purjeet jo lepattivat toimettomina.

15.8. aamulla Annen ollessa vahtivuorossa AIS-laite näytti takaa tulevan nopean veneen, tarkemmat tiedot kertoivat kyseessä olevan ICEMAN-nimisen veneen. Annella välähti heti, että tämähän oli tuttu alus Katajanokan rannasta. Äkkiä kameraa hakemaan, mihin Ari havahtui uniltaan. Arikin kiinnostui lähestyvästä veneestä ja kohdattaessa otti VHF:llä yhteyden. Kohta vene oli jo ohittanut meidät vauhdikkaasti. Venehän oli kuin olikin erään tunnetun suomalaisen formulakuljettajan vene, mutta koska tämä blogi ei ole mikään Seiska-lehti, emme kerro mitään siitä; ketä oli kyydissä, mihin vene oli menossa emmekä muutakaan mitä VHF-keskustelussa tuli esiin.



Noin vuorokauden taivalluksen jälkeen kiersimme Ranskan luoteiskärjessä olevan Ushantin saaren ja suuntasimme keulan suoralla kurssilla Biskajan yli Espanjan La Coruñaan. Olimme saapuneet Biskajan lahdelle.

Yöllä Ranskan manner oli vielä sen verran lähellä, että kalastajaveneitä liikkui tuttuun tapaan pimeässä ja kipparin oli syytä olla tarkkana.

Seuraavana aamuna varhain Ari oli nähnyt delfiinejä ja käynyt keulassa katsomassa niiden leikkiä. Myöhemmin päivällä ilmestyi meren pintaan mustia selkäeviä, kohta ne olivat aivan Seilin vieressä. Kiiruhdimme keulaan ja voi sitä molemminpuolista riemua. Delfiinit sukeltelivat keulan ali molemmille puolille, välillä kellahtivat kyljelleen ikään kuin silmäkontaktia meihin ottamaan ja taas sama näytelmä, sukelluksia keulan ali. Ehkä elämyksellisintä oli kuulla delfiinien vikinä ihan aidossa ympäristössä. Kyllä ne ovat niin liikuttavan veikeän ja leikkisän oloisia luontokappaleita.







Saman päivän iltana Anne yhtäkkiä huomasi, että nyt on lämmin. Oli pakko ruveta vähentämään vaatetusta. Olimme selvästi saapuneet eteläisille vesille, vaikka olimme vielä kovin kaukana kaikesta. Siitä kertoo sekin, että kippari ei nähnyt yhtään kalastusalusta.

Englannin kanaalista lähtien vesi on muuttunut siniseksi ja nyt Biskajalla veden väri on musteen sininen, aivan uskomattoman kauniin värinen. Vesi oli kirkasta ja puhtaannäköistä, merenpohjasta Seilin pohjaan oli enimmillään 5000 metriä vettä.



Keli pysyi ennusteiden mukaisesti leppeänä. Kuitenkin Atlantin valtameren jälkimainingit keikuttivat Seiliä arvaamattomasti ja sisätiloissa liikkuminen vaati taas kerran kunnon tasapainoilua. Joka tapauksessa sortsikelit olivat saapuneet merelle, vaikkei aurinko aina paistanutkaan täydeltä terältä.

Kalastajaveneet ilmestyivät taas horisonttiin, olimme lähempänä mannerta ja loppusuora La Coruñaan käsillä. Manner näkyi taas kauas merelle ja köydet oli valmiiksi viritetty, mutta viimeiset neljä tuntia tuntuivat matelevan eikä Torre de Hercules-majakka (on muuten maailman vanhin edelleen toimiva majakka 100-luvulta) tuntunut lähestyvän yhtään. Aurinkokin kerkisi laskea ja La Coruñan rannoilla risteili runsaasti erilaisia kalastusaluksia.

Tuntemattomaan marinaan saapuminen pimeässä ei houkutellut kiertelemään ja etsimään sopivaa paikkaa, vaan kiinnityimme ensimmäiseen laituriin. Tulimme häätäneeksi siinä asustelleet lokit ja myöhemmin huomasimme laiturin olevan niiden ulosteiden täplittämä, mutta nyt se ei haitannut. Jäimme siihen yöksi, poksautimme kuohuviinit Biskajan ylityksen kunniaksi ja kävimme ansaituille unille. 3,5 vuorokautta lähdön jälkeen oli pahamaineinen Biskaja ylitetty. Se oli näyttänyt meille lempeämmät kasvonsa.

GUERNSEY 13.8.-14.8.2009


Peter Portin sataman Port Control -veneet sukkuloivat vauhdikkaasti jo kiinnitettyjen veneiden seassa ohjaten jokaisen tulijan omalle paikalleen. Samalla tulijoille annetaan paketti, jossa oleva tulliselvityskaavake on heti täytettävä ja palautettava. Mitään eläimiä ei saa tuoda maihin. Seiliä ei syväyksensä takia päästetty vuorovesialtaan kynnyksen yli, vaan kiinnittäydyimme ponttonilaiturille ranskalaisveneen kylkeen. Sieltä tultiin heti kertomaan meille, että ovat lähdössä aamulla klo 6. Ehdotimme paikanvaihtoa, mutta se ei sopinut heille, joten hyvästi pitkät aamu-unet. Nyt oltiinkin sitten irrallisissa ponttoneissa, joista maihin pääsy edellytti kumiveneen käyttöä. Taas uusi kokemus. Ari pumppasi kumiveneen ja soutelimme jollalaituriin aina, kun maihin oli asiaa.



Olimme nyt veroparatiisissa, jossa tietyt tuotteet myydään ilman arvonlisäveroa ja lisäksi melkein kaikki kaupat myivät tuotteitaan 50% alennuksella. St Peter Portissa oli kivoja pikkuputiikkeja, joissa heti ovelta näki valikoimat ainakin suurin piirtein. Anne ei ole mikään shoppailija, Arista puhumattakaan. Jotain meissä nyt niksahti, sillä meidät valtasi osteluvimma.



Guernseyssä ruuan laatu parani merkittävästi, mutta englantilaisten kohteliaisuutta jäimme kaipaamaan. Ihmiset tuntuivat Guernseyssä jotenkin pidättyviltä. St Peter Portin keskustassa on paljon kapeita, mukulakivikujia ja Putte Possun taloa muistuttavia harmaita kivitaloja. Kukkaistutuksia on joka paikassa runsaasti.



Aivan keskustan liepeillä nousee maasto korkealle ja sinne vievien katujen varsilla asuvat selvästi paikan vauraimmat ihmiset. Korkealta mäeltä on todella upeat näköalat alla olevalle merelle ja iltavalaistulle linnakesaarelle. Niistä näköaloista joutuu taatusti pulittamaan useammankin Guernseyn punnan. Victor Hugo on aikanaan viihtynyt myös tällä mäellä kirjoittamassa romaanejaan. Se talo on nyt museona.

Lähtöpäivän aamuna vuokrasimme vielä auton ja ajelimme saaren ympäri. Olimme autovuokraajan ihkaensimmäiset suomalaisasiakkaat ikinä. Kävimme Guernseyn freesiakeskuksessa, joka toimittaa suuren osan Iso-Britannian ja manner-Euroopan freesioista. Joidenkin talojen pihat olivat kuin otoksia puutarhakilpailujen sadosta. Palmuja kasvaa useamman talon pihassa, olemme jo aika etelässä. Guernseyn saarella tuotetaan paljon puutarhahedelmiä ja onpa saarella oma siiderinsäkin, joka maistui oikein hyvältä. Saaren tiet olivat tosi kapeita ja teiden nimet välillä todella huonosti merkittyjä. Kaikkia muita kylttejä on kyllä kiinnitetty tienvarsiin ihan liiankin kanssa.



Kaikki saarella olevat vuokra-autot on merkitty H-kirjaimella. Meillä oli tuo oikeanpuoleinen autokaunotar.

Tällä saarella vallitsi sama rehellinen meininki, mitä olimme nähneet pohjoisempana. Tienvarsilla oli tarjolla kaikenlaista puutarhasatoa ja kukkia sekä rahalipas vieressä. Itse asiassa autonvuokraaja pyysi meitä palauttamaan auton marinan läheiselle parkkipaikalle ovet lukitsemattomina ja avaimet sovittuun paikkaan piilotettuna.

Retkemme päätteeksi pyörähdimme vielä lentokentällä, jonka kiitorata on haastavan lyhyt, mutta itse asemarakennus tehty ihan suuren maailman tyyliin ja joka paikka kiilteli uutuuttaan. Nautimme vielä lounaan korkealla mäellä mitä hienoimman maiseman äärellä. Guernseyn säät vaihtelivat sumuisen sateisesta kirkkaaseen auringonpaisteeseen.



Palattuamme veneelle irrotimme köydet ja ajoimme vielä tankkauslaituriin verottomille ostoksille, diesel 0,56 penceä/litra. Täytimme tankit piripintaan ja suuntasimme Seilin keulan kohti Espanjan La Coruñaa, jonne olisi useamman vuorokauden merimatka.

torstai 13. elokuuta 2009

PORTSMOUTH-GUERNSEY 11.8.-12.8.2009

Huonosti nukutun yön (itse asiassa pari tuntia) jälkeen herätys oli aamukolmelta ja lähtö neljältä pimeälle merelle. Lähtöaikaan vaikutti tietysti vuorovesilaskelmat. Sääennusteet olivat luvanneet suhteellisen hyvää purjehduskeliä Biskajalle asti. Suunnitelmamme oli purjehtia aina Espanjan La Coruñaan yhtäjaksoisesti.

Solentin salmessa oli noin 3 solmun vuorovesivirta, jonka ansiosta saavuimme Isle of Wightin kärjessä oleville Needles-kalliomuodostelmille jo puoli seitsemän aikaan. Kahdessa ja puolessa tunnissa 20 mailia - makeaa matkantekoa.



Koko päivän purjehdimme täysin purjein kohti Ranskaa. Koimme upean auringonlaskun Guernseyn saaren kohdalla, josta suuntasimme Seilin kohti Biskajaa.





Auringon laskun jälkeen muuttui myös keli. Tuuli kääntyi suoraan vastaiseksi ja voimistui siten, että puolen yön aikaan aallot olivat jo 4-5 metrin korkuisia. Anne nukkui sitkeästi aamutunnit hytissä kovasta paukkeesta ja ryskeestä huolimatta - eikä edes tullut merisairaaksi. Aamulla kello 7 tuuli ei osoittanut laantumisen merkkejä ja suuntakin oli edelleen sama SW (=suoraan wastaan). Koko yön kryssiminen vasta-aallokkoon oli vienyt meitä eteenpäin vajaa 20 mailia. Seilin miehistö alkoi kyllästyä. Seuraavaan satamaan eli Ranskan Brestiin oli noin 120 mpk ja La Coruñaan noin 450.

Päätöstä ei tarvinnut kauan miettiä. Käännös 180 astetta ja suunta myötätuulessa kohti Guernseyn saarta, joka on brittiläinen kruununsiirtomaa. Tunnetaan meillä paremmin veroparatiisisaarena. Olipa mukava painella myötikseen muutama tunti ennen saapumista St Peter Portin satamaan. Jatketaan sitten Espanjaan, kun tuulen suunta joskus muuttuu. Meillähän ei pitänyt olla mitään kiirettä.

sunnuntai 9. elokuuta 2009

PORTSMOUTH 7.8.-10.8.2009


Portsmouth näytti parhaat kesäiset kasvonsa saapumisillan jälkeen. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä riitti. Tämä on alunperin luonnonsatama, joka tunnetaan sotilassatamasta ja monen purjehdustapahtuman tyyssijana. Seili oli kiinnitettynä Gosportiin, josta kuljimme lautalla salmen yli Portsmouthin keskustaan.

Varsinaista vanhaa Portsmouthia on valtava satama-alue, jonka telakkahallit ovat museoina. Ulkona satama-altaissa on kiinnitettynä Englannin laivaston ylpeydet Warrior ja Victoria -purjealukset.



Kaksi kansainvälistä kaunotarta - HMS Warrior ja Anne Ora.

Sukelsimme taas ihmiskunnan historiaan tutustumalla Horatio Nelsonin nerokkaaseen johtamistaitoon ja HMS Victorian saavutuksiin Trafalgarin taistelussa sekä HMS Warriorin valtaviin tykkikansiin. Onhan se kapteeni herra laivalla edelleenkin, mutta siihen aikaan päällikön asumispuitteet laivalla olivat suorastaan kadehdittavat. Ihmettelyä edelleenkin herättää laivanrakennustaito sen ajan välineillä. Ihan oma lukunsa oli noin 500 vuotta vanha HMS Mary Rose, joka oli Henrik VIII:n lippulaiva. Se upposi Portsmouthin edustalla Henrik VIII:n katsellessa hevosen selässä rannalta. 1980-luvulla vuosikymmenen arkeologisten sukellusten ja tutkimusten jälkeen hylky nostettiin merestä ja siirrettiin tälle museoalueelle. Mary Rose makaa valtavien telineiden varassa melkein pimeässä huoneessa, missä hylyn päälle suihkutetaan jatkuvasti aineseosta, jonka avulla sen uskotaan säilyvän. Pääsimme ihailemaan hylkyä sumuisten ikkunoiden takaa.



Kaksi suurta meriupseeria - Horatio Nelson ja Ari Ora.

Tällaisten museoiden ja laivojen ylläpitäminen vaatii sellaisia resursseja, että taas täytyy ihmetellä, mistä kaikki varat ja ihmiset löytyvät. Paljon vapaaehtoisia, vanhahkoja ihmisiä, myi lippuja, kunnosti paikkoja. Mutta silti mistä ne kaikki rahat... kotimaassa yksi Suomen Joutsen uhkaa pilaantua ja kunnostusvaroja on jouduttu etsimään jopa yksityisten kansalaisten toimesta.

Museoalueella oli myös yksi halli interaktiivista touhuilua varten erilaisine simulaattoreineen lapsia ja nuoria varten. Jokainen laite piti omaa meteliään ja aiheet olivat hyvin sotaisia, oltiinhan sotamuseossa - ihan liikaa ampumista. Kotimaan puolustusvoimien omat esittelyt ovat ihan pehmoilua tämän rinnalla, ja hyvä niin.

Museolippuumme sisältyi vielä lauttakierros Portsmouthin edustalla, missä meille esiteltiin lähinnä satamassa olevia sota-aluksia mm. lentotukialus. Jotkut laivoista olivat olleet mukana Falklandin sodassa. Lauttakierros päättyi Portsmouthin maamerkin Spinnaker Towerin juurelle, joka on osa suurta shoppailu- ja ravintolakompleksia. Jatkoimme matkaa varsinaiseen kaupungin keskustaan, missä oli lisää shoppailumahdollisuuksia. Keskustasta ei jäänyt mieleen oikeastaan paljon muuta kuin Victoria-puisto kauniine istutuksineen.



Isle of Wight
Seuraavan päivän aamuna olimme päättäneet saariretkestä Wightin saarelle. Sinne pääsee monellakin kulkuvälineellä, mutta halusimme ehdottomasti kokeilla Hovercraftia. Se on vähän niin kuin lentokoneen ja veneen risteytys, joka kulkee ilmatyynyillä ja perässä olevat valtavat potkurit antavat vauhtia. Matka Portsmouthista Wightin saarelle kesti kymmenisen minuuttia ja hassuinta koko matkassa oli maihintulo. Hovercraft tuskin hiljentää vauhtia siirtyessään vedestä kuivalle maalle. Ihan kuin se olisi pidätellyt henkeään koko matkan ja puhaltaa maissa itsestään ilmat ulos ja koko komeus laskeutuu alemmas ilmatyynyjen tyhjennyttyä. Maihintulon näkeminen ekalla kerralla ällistytti. Saavuimme Ryden kaupunkiin, josta vuokrasimme auton ja suunnistimme saaren hallinnolliseen keskukseen Newportiin.





Newport on pieni kaupunki, keskustassa kävelykatu runsaine kukkaistutuksineen ja tietysti tavaratalo. Tosin pienet, idylliset putiikit olivat paljon kiinnostavampia, koska niissä tuntui olevan paikallista tavaraa tarjolla.

Wightin saari on pieni ja välimatkat lyhyitä. Seuraavana kohteena oli Cowes, kuuluisa Englannin suurimmasta ja vanhimmasta purjehdustapahtumasta. Satuimme paikalle Cowes-viikon toiseksi viimeisenä päivänä, jolloin varsinaiset purjehdustapahtumat olivat jo melkein ohi, mutta tunnelmaa riitti vielä.



Kuljeskelimme Cowesin rantabulevardia kuninkaalliselle purjehdusklubille, missä puunatut lähtölaukaustykit olivat siistissä rivissä purjehduskilpailuja varten. Klubin terassilla seisoskelivat harmaatukkaiset herrat klubitakeissaan. Cowesin kadut ovat kapeita ja jyrkkiä. Täällä on veneilijän ostelutaivas; pikkuputiikkia ja venetarvikeliikkeitä toinen toisen vieressä, kaikki tunnetuimmat merkkituotteet tarjolla. Kaikesta tästä huolimatta kiva paikka olla vaikka vaan näyteikkunaostoksilla.



Maisemat muuttuvat laajoista, puuttomista peltomaisemista reheviin, vihreisiin metsiin. Maasto kumpuilee ja houkuttelee ihmisiä patikointiin varsinkin rannoille valkeille kalkkikivikallioille. Telttailijoille ja karavaanareille oli omat alueensa. Mikä on saarella matkaillessa tiet kulkevat mitä idyllisimpien maisemien ja kylien läpi. Kylistä suosikiksi jäi Shanklin, ilmeisesti aikoinaan salakuljettajien tyyssijana tunnettu. Se oli jotenkin omaperäinen joka suhteessa talot, kadut ja pikkupuodit.


Kierrettyämme periaatteessa koko saaren palasimme Rydeen palauttamaan auton ja odottelemaan Hovercraftin lähtöä. Ryden rannassa oli paljon tapahtumia, olihan lauantai-iltapäivä. Huomiomme kiinnittyi aidatuilla kentillä käyskenteleviin valkoisiin pukeutuneisiin ihmisiin. Kuljimme lähemmäksi ja totesimme heidän pelaavan samettimaisella nurmikentällä jotain petankin tapaista pallopeliä. Pelaajien keski-ikä oli ainakin 70 vuotta, mutta kaikki olivat hyvin keskittyneitä peliin. Etiketti tuntui olevan tärkeä, pelin jälkeen kaikki kättelivät toisiaan ja painuivat klubin uumeniin ehkä kello viiden teelle kritiikkipalaveriin. Klubirakennuksen seinällä luki keilausklubi, pelin nimeä emme tiedä suomeksi, tuskin sellaista onkaan.



Wightin saaren retki oli antoisa ja sinne voisi mennä lomailemaan omaperäiseen ympäristöön.