LA GOMERA, SAN SEBASTIÁN - KAP VERDE 12.11.-19.11.2009 SEILI SAAPUI AFRIKKAAN

Vesi-, diesel- ja viimeiset ruokatankkaukset tehtiin San Sebastiánissa silmällä pitäen myös Atlantin ylitystä. Matkaa Gomeralta Kap Verden Mindeloonkin tuli yli 800 mailia (n. 1500 km), joten jotain sitäkin matkaa varten piti varustaa.

Olemme siirtyneet hotellialalle. La cucaracha, on vetävä latinokappale vuosikymmenten takaa. Suomentaja on viisaasti jättänyt kääntämättä kappaleen otsikkonimen. Madeiralle ja Kanarialle päästyämme olemme yrittäneet tehdä torjuntaiskuja cucarachoja vastaan. Ne, kun ovat kotoisasti kutsuen torakoita. Nyt on vaara saada niitä veneeseen kauppaostosten mukana, jalkineissa ja veneen köysiä pitkin. Sanoipa joku niiden myös lentävän. Joten kaikenlaisia torjuntatoimia pitää keksiä. Olemme virittäneet torakkahotellin. Yhtään sisään kirjautumista ei ole vielä tapahtunut, joten hotellimme pyörii alhaisella käyttöasteella - toivottavasti myös jatkossa. Cucarachat eivät ole vaarallisia, mutta kuka nyt mitään ötököitä kotiinsa haluaa.

Ensimmäiset päivät merellä olivat melkein tyyniä. Yritimme viritellä purjeita ylös, mutta kohta ne jo lepattivat toimettomina. Juuri mikään ei ole ikävämpää kuin tyynessä edestakaisin keinuva maininki ja koko ajan suuntaa vaihtava tuulen vire. Tällaista oli alkumatkamme. Ensin alkoi hyvä tuuli ja muutaman tunnin kuluttua tuuli loppui kokonaan.

Aurinko paistaa merellä niin kuumasti, että ruoripaikka on suojattava, muuten vahtivuorossa oleva saattaa kupsahtaa kuumuudesta. Varsinainen biminikatoksemme on tähän liian suuri, joten teimme ihan oman virityksen. Jo kertaalleen rievuiksi tuomittu pussilakana sai uuden elämän biminikatoksena, samalla saimme vähän kukkaistunnelmaa Seiliin. Viikko tuulen riepoteltavana teki hauraaseen kankaaseen kuitenkin tehtävänsä ja kangas alkoi uhkaavasti rispaantua. Kap Verdessä meidän hommattava uusi katoskangas ja pussilakana joutaa tosiaankin rievuiksi.



Heti lähdettyämme kippari heitti uistimen veteen. Alkuillasta koukkuun tarttui sellainen peto, että kelan räikkä rätisi pitkään antaen lisää siimaa. Uuden kelan käsittelytekniikka vaatii ilmeisesti totuttelua, sillä Ari alkoi liian innokkaasti kelata siimaa sisään ja jossain vaiheessa ennätyskokoinen dorado livahti vapauteen. Dorado on kova hyppimään jäätyään uistimeen kiinni. Kerkisimme nähdä sen, mutta valitettavasti Seilin kannelle asti emme sitä saaneet. Aina vaan ihastuttaa doradon uskomattoman kaunis turkoosinsininen väri vedessä.

Lähtöpäivää seuraavana yönä kippari teki sukellusvenehavainnon. Olimme illan pimetessä jo havainneet takavasemmalla jonkun veneen valon. Myöhemmin kuun noustessa valo siirtyi Seilin toiselle puolelle. Silloin Ari pani tutkan päälle, jossa se vielä näkyi. Hetken kuluttua ei tutkassa eikä silmin ollut enää havaittavissa yhtään mitään. Sukellusvene oli sukeltanut Atlantin uumeniin syvyyttähän riittää 3,5-4 kilometriä. Ilmeisesti sukellusveneessä pidettiin harjoitusta Seilin kustannuksella. Koko operaatiota kesti ehkä 8 tuntia.

Pidimme päivittäin SSB ja VHF -yhteyksiä meidän kanssa samaan aikaan lähteneiden saksalaisveneiden, Fourty-Two ja Mirmel, kanssa. Joinain päivinä yhteydet onnistuivat hienosti, toisina päivinä kuului pelkkää surinaa. He lähtivät hakemaan heti aluksi tuulia lähempää Afrikan rannikkoa ja saivat riesoikseen parvia vihreitä kirvantapaisia. Seiliinkin asti niitä lennähti pari yksilöä varmaan jostain Afrikan mantereelta.

Kap Verden tähti-raitalippu nostettiin hyvissä ajoin Seilin saalinkiin. Toisessa saalingissa liehuvat jatkuvasti Sindbadin ja Laivaston killan viirit. Valtameripurjehtijoiden viirikin oli käytössä, mutta se rispaantui jo ennen saapumistamme valtamerelle.



Toisena meripäivänä näimme 76 metriä pitkän huvijahti Ocean Victoryn matkalla Barbadokselle. Ilmeisesti Välimereltä syksyä pakoon. Jos joku tuttavapiiristä on kiinnostunut, on jahdin sesonkiajan viikkovuokra 190.000 euroa, sesongin ulkopuolella sen saa 180.000 eurolla/viikko. Vihdoin näimme isoja valaita, jotka kaukaisuudessa suihkuttivat vesipatsaita. Vähän lähempänä kävi valtava valaan pää pinnassa ilmeisesti tutkailemassa ympäristön elämää. Kalat lentää! Lentokalat ovat veikeitä lentää räpytellessään yksittäin tai parvessa pitkiä matkoja aaltojen yläpuolella pulahtaen lopulta takaisin veteen.

Matkan suurin piirtein puolivälissä siirryimme virallisesti tropiikkiin ylittäessämme Kravun kääntöpiirin 23 astetta 40 minuuttia N. Juhlistimme asiaa kylmillä lasillisilla kuohuvaa. Samana päivänä sekä isot että pienikokoiset delfiinit tulivat tervehtimään meitä. Hassua, että niiden piipityskutsu kuuluu merenpinnan yläpuolelle.



Mitä ihmettä? Tropiikkiin saavuttu ja ilma viilenee ja sataa… Näin kävi. Jouduimme siirtymään sisätiloihin ja käyttämään kaikkia hallintalaitteita sisätiloista käsin. Sade ei ollut mitenkään rankkaa, mutta ikävää ja sitä jatkui läpi koko yön. Sinä yönä ei myöskään tähtitaivas ilahduttanut ja merellä oli tosi mustaa. 16.-18.11. piti olla varsinainen meteoriittien yö - oikein ilotulitusta siis. Ensimmäisenä yönä oli pilvistä eikä muinakaan öinä taivaalla ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa havaittavissa. Yön pimeyttä kuvaa ehkä parhaiten se, että kajuutan luukusta ei näe, jos joku istuu ruorin takana tai muualla.

Viimeistä edellisenä meripäivänä juuri Arin päästyä omaan lepovuoroonsa iski uistimeen kiinni jokin sellainen taistelija, ettei ole aiemmin koettu. Nyt kala veti noin 150 metriä siimaa ulos ihan alkulämmittelynä. Sitten alkoi väsytystaistelu, jonka kärsivällisempi osapuoli voittaisi. Hyvästi lepovuoro! Anne keräili paljua, pitkävartista koukkua sekä vasaraa käsille saalista varten. Alle puolessa tunnissa saalis saatiin Seilin kannelle ja alkoi mittaus; painoa reilut 15 kg, pituutta 82 cm. Ari oli saanut latinalaisen kaunottaren eli boniitin. Sen liha on kuin tonnikalalla. Voi sitä kalamiehen mielihyvää ennätyssaaliin jälkeen. Nyt meillä oli kuin joulukinkku jääkaapissa. Latinoliha tuntui vaan kovin paljon kiinteämmältä suomalaiseen kinkkuun verrattuna.



Purjehduksen viimeiset kolme päivää olivat myötätuulisia (NE) 8-10 metriä sekunnissa, oikein hyviä purjetuulia, mutta se keikutus ja vatkaus varsinkin Seilin sisätiloissa tuntui välillä kuin huvipuiston pahimmalta vatkauslaitteelta. Keinutus muuttui yhtäkkiä ennalta arvaamatta aivan toiseen suuntaan. Siinä olisi äkkinäiselle iskenyt merisairaus. Eipä ole aikanaan ollut turha keksintö nuo riippukeinusängyt laivojen miehistöille. Siinä ei ole ikinä vaara, että tipahtaa sängystä ja se on tavallaan aina oikeassa asennossa. Sellaiselle olisi käyttöä tänäkin päivänä.

Aloitimme merellä Annen vetämät päivittäiset 10-15 minuutin jumppahetket aina auringonlaskun aikoihin. Tyynessä pystyi mm. keppijumppaan. Sen sijaan kunnon keikutuksessa oli keskityttävä lähinnä niska-hartiaseutuun istuma-asennossa. Tasapainoharjoittelu tulee luonnostaan.



Kummasti sitä tottuu merellä jatkuvasti eteenpäin kulkevaan elämään. Tulee hetkiä, milloin ei yhtään ajattele olevansa liikkuvassa veneessä. Sitten taas keikkuvassa veneessä se tulee vähän liiankin konkreettiseksi. Saa nähdä seuraavalla legillä, vieläkö löytyy uusia keikutuskombinaatioita ja käytännön elämän vaikeusastekertoimia lisää, vuorossahan on Atlantin ylitys n. 3 viikkoa.

Viimeisenä aamuna lähestyessämme Kap Verden saarien São Vicenten Mindeloa Ari vielä kiersi kannella katsastamassa köydet yms. Samalla löytyi 4 kuollutta lentokalaa. Nekin olisi syötäviä, mutta kyllä ne pitäisi saada elävinä kiinni ja meillähän oli jääkaapissa kalaa yli oman tarpeen.

Kello 10.30 UTC torstaina 19.11. saavuimme Mindelon marinaan, jossa kohteliaat marinerot ottivat köydet vastaan ja auttoivat kiinnityksissä. Vajaat 7 merivuorokautta takana, tähän asti pisin yhtäjaksoinen aikamme merellä. Ei päivää ilman doradoa ja kalansaaliin kruunasi boniitti. Tällaisilla matkoilla tulee kiitelleeksi useammankin kerran näkymätöntä miehistön jäsentä, joka pyyteettömästi ja nöyrästi suorittaa tehtäväänsä, siis autopilottia. Seilin saalingissa liehui Kap Verden kohteliaisuuslipun alle viritetty keltainen Q-lippu ilmoittamaan tullaushalukkuudesta olimmehan saapuneet EU:n ulkopuolelle, Afrikkaan.