sunnuntai 3. tammikuuta 2010

BEQUIA, ST. VINCENT JA GRENADIINIT 20.12.2009-2.1.2010


Barbadokselta oli matkaa Bequialle 107 merimailia. Lähdimme Bridgetownista alkuiltapäivästä ja yön yli purjehdittuamme saavuimme aamulla Bequialle, St. Vincenten ja Grenadiinien yhdelle saarelle. Yön aikana kippari näki useita pieniä rahtilaivoja, joilla ei ollut AISia. Aamulla lähestyimme Bequiaa sellaisesta suunnasta, että saari näytti asumattomalta, mutta hyvin vihreältä. Saaren kaupungin Port Elizabethin edustalla olevaa Admiralty Bayta lähestyessämme näimme ensimmäiset talot ja kohta silmiemme edessä avautui kaunis lahti ja useita ankkurissa olevia veneitä. Mekin laskimme Seilin ankkurin heti, kun riittävän suuri tila löytyi. Ankkuri kiinnittyi hyvin hiekkapohjaan eikä meidän koko aikana tarvinnut olla huolissamme sen pitävyydestä.


Seili on toinen vene alhaalta päin katsottuna.









Maan ohjeet ovat, että kippari käy maissa hoitamassa maahantulomuodollisuudet ja muu miehistö odottaa veneessä. Jolla ja moottori täytyi tietysti laskea veteen maihin pääsyä varten. Muodollisuudet maissa sujuivat suhteellisen sujuvasti ja kohta olimme jo laskemassa keltaista lippua saalingista.



Virallisten toimien jälkeen lähdimme yhdessä maihin katsomaan millaiseen paikkaan sitä oli tultu. Pikkukaupungin rantakuja oli rauhallinen, tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan koko paikassa liikkeellä. Port Elizabeth tuntui heti paratiisimaiselta paikalta ja me purjehtijoina etuoikeutetuilta päästä näkemään tällaista. Kuljeskelimme kapeaa aivan meren tuntumassa kiemurtelevaa käytävää, missä aallot välillä huuhtelivat varpaita.





Pikkuisia ja idyllisiä rakennuksia aivan rannassa, useimmat pikkuhotelleja tai ravintoloita. Kaikkiin on pyritty saamaan omaleimaisuutta, mutta toisaalta sitä kaikkea, mitä täällä on tarjolla: valkoinen hieno hiekka toimii baarin lattiana ja korkeat palmut reunustavat merenrantaa. Tuli mieleen, että tällaista näkee vain elokuvissa. Melkein piti nipistää itseään, että ihan valveilla ollaan ja oikeasti tällaisessa paikassa.



Bequian pienellä saarella asuu viitisentuhatta ihmistä ja jokaisessa kylässä kuulemma puhutaan omaa murretta. Kaikki eivät ymmärrä toistensa puhetta, vaikka englanti on pääkieli. Raha on EC-dollari (Itä-Karibian dollari), mutta US-dollari on ihan yhtä käypää rahaa kuin Barbadoksellakin. Hintataso on täällä selvästi edullisempi kuin Barbadoksella.



Joulun läheisyys näkyi täälläkin joka paikassa ja aatonaaton iltana oli ilmoitus, että mantelipuun alla on steel pan -konsertti. Paikkakuntalaisille varmaan ihan selvä paikka, mutta ajattelimme, että pienessä paikassa se löytynee helposti, niin kuin löytyikin. Aivan jollalaiturin tuntumaan oli pystytetty esiintymislava ja alakoululaiset soittivat Elvis-opettajansa johdolla joululauluja. Vielä toinenkin Elvis, paikallinen tähti, esitti oman sävellyksensä. Täällä vanhemmat ovat selvästi uskoneet/toivoneet nimen olevan enne antaessaan pojilleen etunimiä. Steel pan -musiikki on jotenkin niin karibialaista, että joululaulutkin kuulostavat ihan erilaisilta.



Jouluaattoon mennessä oli Admiralty Bay alkanut täyttyä veneistä ja joukossa oli kymmenkunta suomalaisvenettä, joukossa monta tuttua venekuntaa. Norjalaiset olivat ehkä runsaimmin liikkeellä, ruotsalaisia vain muutama pohjoismaalaisista jotain mainitaksemme.


Suomen Purjelaivasäätiön s/y Helena vietti myös joulua Bequian saaren tuntumassa.

Jouluaaton illallisen olimme päättäneet syödä ruotsalaisten omistamassa ravintolassa. Mainoksessa luvattiin skandinaavista jouluruokaa karibialaisin maustein höystettynä ja glögiä. Päivällä olimme törmänneet s/y Cantanan Riittaan ja Mikkoon, joiden kanssa sovimme yhteisestä illallisesta. Ruoka ei tuottanut pettymystä ja oli kauniisti aseteltu lautaselle. Alkudrinkkeinä tilasimme Rum Punchit, karibialaisten rommicocktailit - olihan niitä maistettava. Palattuamme aikanaan veneelle avasimme vielä joulupaketit, jotka syyskuussa olimme saaneet Suomesta mukaamme.



Kipparin joulupäivä alkoi kirjaa lueskellen ja suklaata syöden ihan niin kuin koti-Suomessa ikään.





Muuten päivä oli täällä rauhallinen. Perheet söivät kotonaan jouluruokaa ja suurin osa paikoista oli suljettu. Päätimme tehdä kävelyretken saareen tutustuen. Kävimme mm. saaren itäpuolella kilpikonnien parantolassa, jota pitää yli seitsemänkymppinen kilpikonnien ystävä. Hän yrittää samalla tehdä valistustyötä, ettei kilpikonnan lihaa syötäisi, koska jotkut lajit ovat häviämässä.



Vielä on paljon valistustyötä tehtävänä, koska eräänä toisena päivänä olimme saaren aivan toisessa päässä kalastajakylässä. Ostimme juomat hyvin persoonallisesta kivijalkakaupasta ja menimme ulos laiturille juomaan niitä ja katsomaan kalastajien touhuja. Siellä yksi naputteli vasaralla valkoista lihaa pehmeäksi ja toinen kantoi suurta kilpikonnan kuorta. Kalastajat olivat saaneet suuren kilpikonnan saaliiksi. Sen kalastaminen tiettyinä kuukausina on aivan laillista.



Olimme nähneet lyhtypylväässä mainoksen gospel-konsertista Tapaninpäivänä ja suuntasimme sinne tietysti illan koittaessa. Järjestelyt olivat karibialaiseen tyyliin vähän aikataulusta jäljessä, mutta meillähän oli aikaa. Varmaan saaren kaikki kymmenkunta erilaista kirkkokuntaa esitti omia esityksiään. Parhaiten niistä jäi mieleen laulajat, joilla oli aivan uskomattoman vahva ja sointuva lauluääni. Koko tilaisuus kesti yli kaksi tuntia ja lehterit olivat täynnä paikallisia perheitä. Paikallinen kirkko tässä rantakujalla pitää ovia ja ikkunoita koko ajan auki ja siellä lukee lappu, että kirkkoon ovat kaikki tervetulleita, vaikkapa tekemään kauppalistaa.

Samassa kirkossa oli uuden vuoden ensimmäisenä lauantaina messu, josta kirkkokansa lähti vaeltamaan läheiseen rantaan. Rannassa he lauloivat ja pappi kahden muun kanssa seisoi vyötäröä myöten vedessä. Se oli tämän seurakunnan ‘Recovery Day’ (=toipumispäivä), toiset viettivät päivää kuka milläkin tavalla. Päivä oli oikein painettu tällä nimellä paikallisiin ohjelmakalentereihin.






Uuden vuoden aatto vierähti suomalaisseurassa hummereita syöden Spican ja Cantanan miehistöjen kanssa.



Mesaanimaston vantteja emme saaneet korjatuksi Bequialla suurista odotuksista huolimatta. Jouduimme pettymään pahan kerran paikallisen tekijän toimintaan. Viimeistään St. Lucialla pitäisi saada tämä asia kuntoon. Eiköhän ne meidän viritystuennat kestä sinne asti.




Nicholas toimittaa veneille vettä, polttoainetta, noutaa pyykit ja tekee kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä.

Oleskelumme venähti yli vuodenvaihteen, joten meillä oli aikaa tehdä kävelyretkiä useampana päivänä. Eipä tainnut yksikään tie jäädä näkemättä. Henkeäsalpaavan kauniita maisemia, eksoottisia kasveja ja paahtavaa aurinkoa riitti. Tämähän on paratiisi, mutta sielläkin piilee oma vaaransa. Palmusta saattaa kopsahtaa kookospähkinä päähän. Emme kuitenkaan ole alkaneet kulkea kypärä päässä. Bequia oli valtavan viehättävä paikka, jonne mielellään tulisi vaikka uudemmankin kerran. Ihanaa pulahtaa turkoosiin mereen veneen uimatasolta. Vaikka veden lämpötila lähentelee 30 astetta, se virkistää kummasti.



Alkaneen vuoden kolmantena päivänä oli aika siirtyä St. Vincentin saarelle.

1 kommentti:

Unknown kirjoitti...

Moikka !
Helteisen näköistä siellä suunnalla... Täällä on suorastaan lumista ja lisää lunta lupaa joka päivä, mikä ei tietenkään haittaa :) Hiihtokausi on avattu, ja jos tällaisia kelejä pitelee niin jatkuukin jonkun aikaa !

Hyvää Uutta Vuotta !