sunnuntai 10. tammikuuta 2010

ANSE DES PITONS, ST LUCIA 5.-7.1.2010


Varhainen aamuherätys Wallilabou Bayssa oli paikallaan, koska saapuminen seuraavaan määränpäähän päivänvalossa oli tärkeää. Päästyämme St. Vincenten saaren ohi tuuli puhalsi reilut 10 m/s ja oli saanut aikaan ison keikkuvan aallokon. Se lisäsi stressiämme mesaanimastoviristysten kestämisestä. Aallokkoa kesti useamman tunnin ja olimme todella tyytyväisiä saadessamme näkyviin seuraavan määränpään kahden kuvauksellisen vuoren välissä olevan lahdenpoukaman. Täälläkin poijupojat tulivat veneellä vastaan ja osoittivat meille sopivan poijun. Paikalla kävi kova virtaus, joka kaiken lisäksi muutti suuntaansa aika ajoin ja aallot löivät rantaan kosken kohinaa muistuttavalla äänellä. Poijupaikka oli suhteellisen rauhaton, varsinkin vuoroveden aikaan.





Poijupaikkamme sijaitsi ison ja pienen Piton-vuoren välisessä lahdelmassa. Mainittakoon, että nämä Pitonit ovat St Lucian valtion merkittävin nähtävyys ja ne esiintyvät mm. valtakunnan lipussa. Kaikki ohiajavat risteilyalukset hiljentävät vauhtiaan Pitonien kohdalla, jotta turistit saattavat ottaa mahdollisimman paljon kuvia näistä kukkuloista. Lahdella oli jatkuvasti ankkuroituna useita loistoluokan huvijahteja.





Muuten maisema oli valokuvauksellinen ja merivesi niin kirkasta, että pohja näkyi poijupaikallamme, vaikka vettä oli 18,4 metriä. Spica saapui paikalle hieman meitä ennen ja kipparit sopivat venetaksikyydin yhdessä maahantuloviranomaisten luo toiseen lahdenpoukamaan, Soufriereen. Virallisen puolen tultua selvitetyksi me muu miehistö lähdimme samalla taksiveneellä Soufriereen ruokakauppaan. Taksivene kulkee hurjaa vauhtia ja kuljettaja suorastaan nuoli veneellään karikkoisia rantoja pitäessään kaasun täysillä isossa perämoottorissa. Karibialaiset ovat on/off-ihmisiä - kaasu ja musiikki ovat ainakin aina täysillä tai sitten vaan hengaillaan. Löysimme yhden kaupan, joka oli ihmeteltävän hyvin varustettu. Ostimme jonkun verran eväitä seuraavan päivän vuoriretkeä varten, tarkoitus oli kiivetä Grand Pitonille.



Seuraavana aamuna odottelimme vesitaksikyytiä, joka ei tullut sovittuun aikaan. Aloimme jo tehdä uusia järjestelyjä, ennen kuin huomasimme tilaamamme vesitaksin porhaltavan Spicaa kohti. He selittivät olleensa auttamassa jotain katamaraania, joka oli ajautunut kivikkoiselle rannalle ja rikkonut kölinsä, kun poijuköysi oli katkennut keskellä yötä. Poijuköyden katkeamisesta syntyi monta teoriaa: Oliko köysi katkennut heikkouttaan? Oliko köysi katkaistu? Katamaraanin kipparilla oli edellispäivänä ollut aika kovaakin erimielisyyttä poijupoikien kanssa maksuista ja vaarassa oli syntyä ihan käsikähmää. Kippari, kun oli maksanut poijupojille sekä poijuun auttamisesta että itse poijusta. Myöhemmin illalla Marine Rangerit tulivat keräämään poijumaksua ja katamaraanin kippari kertoi maksaneensa poijupojille. Vartijoiden oli saatava omat maksunsa. Ranskalaiskipparia tietysti harmitti oma tyhmyys ja tuplamaksut. Hän hiiltyi totaalisesti ja uhkasi poijupoikia lähtien kumiveneellään ajamaan heitä takaa. Seuraukset taisivat tuntua seuraavana aamuna.

Taksikuskin kaveri lähti opastamaan meitä Grand Pitonin portille. Hän lähti nousemaan jyrkkää betonitietä hirveässä helteessä oikein nopsasti ja ketterästi. Anne alkoi hyytyä jo alkumatkasta ja ilmoitti luopuvansa keikasta, kun itse portille oli vielä matkaa parisenkymmentä minuuttia.



Ari sanoi myös keskeyttävänsä Annen seuraksi. Keskeytys harmitti mieltä, mutta jälkeenpäin ajatellen se oli viisas ratkaisu. Spicalaiset Maija, Merkka ja Olli tekivät upean suorituksen oppaan johdolla, joka auliisti kertoili heille ‘viljelypalstastaan’ ja sen tuotoksista. Kiipeäminen oli varmasti vaivan arvoinen, mutta tosi rankka.

Pitons-vuorien välissä lahdenpohjukassa on Jalousie-niminen viiden tähden lomanviettopaikka.





Vierailimme sen jollalaiturissa ja vietimme aikaa rannalla ihmetellen, miten varakkaat ihmiset oikein lomailevat. Täällä olisi saattanut törmätä vaikka johonkin superjulkkikseen, niin eristäytynyt ja suojainen paikka se oli. Kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta uikkareissa, olipa rikas tai köyhä. Mutta, kun aurinkotuolissa makaava ihminen nostaa punaisen lipun ylös, se tarkoittanee jotain. Kohta valkopukuinen työntekijä kiiruhtaa punaista lippua kohti ja lomailija voi tehdä tilauksensa. Täytyy siis jaksaa nostaa punainen lippu ylös lomalla ja palvelu pelaa. Tämän paikan rannassa oli eristetty snorklausalue koralliriutan kohdalla, joka oli kuin akvaarion värikkääseen maailmaan sukellus.



Kipparit vuokrasivat vielä Hobbie-Catin, kun eivät olleet saaneet tarpeeksi purjehduksesta. Oli kuulemma hyvä oppitunti ko. veneen oikukkaaseen maailmaan. Vene kulki välillä vettä pärskien vauhdikkaasti yli 10 solmun vauhtia.



Aktiivinen päivä oli takana ja vuorossa seuraavana päivänä St. Lucian Rodney Bayn marina, jonne ARC2009-kilpailu joulukuun alussa päättyi. Suuri toiveemme on saada siellä mesaanimasto korjatuksi.

3 kommenttia:

pirkko kirjoitti...

Vai täytyy teidän jaksaa nostaa punalippu salkoon jotta palvelu pelaa ;)
Muuten tulee kyllä kateellinen olo, kun vertaa noita rantoja meidän 20 asteen pakkasiin!

terv. pirkko ja jari

Unknown kirjoitti...

Syntymäpäiväonnittelut Arille!

t. Ilkka ja Tetta

Unknown kirjoitti...

Hehe, täytyy varmaan viritellä kotiinkin tuollainen salko punaisine lippuineen :D