sunnuntai 10. tammikuuta 2010

WALLILABOU BAY, ST. VINCENT 3.-5.1.2010

Siirtyminen Bequian ankkuripaikalta St. Vincentin saaren Wallilabou Bayhin kesti kolmisen tuntia ja matkalla saimme raikastavia sadekuuroja. Ne tekevät hyvää sekä miehistölle että veneelle, jonka rakenteisiin kertyy valkoisia suolakiteitä. Lyhyt matka sujui hyvin ja mesaanimaston köysiviritykset pitivät.

Perillä Wallilabou Bayssa odotti köysipoika veneineen ja osoitti meille riittävän pitävän poijupaikan. Samalla hän kiinnitti Seilin toisen pään maissa, puussa kiinni olevaan köyteen. Nyt tarvittiin pitkiä köysiä. Olimme sitoneet kaksi 20 metrin köyttä yhteen, eikä jatketusta köydestä tullut yhtään liian pitkä.



Saavuimme kutakuinkin samoihin aikoihin s/y Spican kanssa. Maksettuamme köysipojalle sopivalta tuntuvan summan aloimme ihmetellä, että kuulemmeko oikein. Jostain kuului suomeksi laulettua musiikkia, vähän reggaen tyylistä. Oikein höristäessämme korviamme saimme selvää sanoistakin.

Olimme saapuneet poijuun, josta piti huolta Pirates Retreat -niminen kapakka. Omistaja Tony, The Shadow, halusi näin toivottaa meidät tervetulleiksi soittamalla Jukka Pojan CD:tä täysillä.



Kirjoitimme hänen vieraskirjaansa, että täytyi seilata tuhansia maileja kohdatakseen tällaista huomaavaisuutta. Vierailimme Spican miehistön kanssa kapakassa, jossa ensimmäiseksi viriteltiin musiikki kuulumaan isojen kaiuttimien kautta, mutta sitä ennen piti käynnistää generaattori nurkan takana. Tarkoituksemme oli maksaa ensimmäisen yön poijumaksu ja juoda oluet. Tony-omistajalla oli niin paljon puuhaa musiikin ja muiden baaritavaroiden kanssa, ettei pitänyt kiirettä juomatilauksemme kanssa. Hän esitteli meille muiden seilaajien lähettämiä valokuvia ja lahjoittamia lippuja sekä vieraskirjaa, johon odotti myös meidän raapustavan jotain. Hän olisi pitänyt meitä asiakkainaan vaikka kuinka pitkään.



Seuraavana iltana Ari meni yksin suorittamaan poijumaksua. Osasimme varautua, että aikaa siihen saattaa kulua. Niinpä hän päräytti tietysti soimaan Jukka Poikaa ja selitti koko elämäntarinansa; 30-vuotisesta urasta USA:n laivastossa ja nyt eläkkeellä täällä kotikonnuillaan. Hänellä oli paljon ideoita Wallilaboun kehittämiseksi, mutta virallisella tasolla niihin ei vielä oltu tartuttu. Kertoillessaan elämäntarinaansa hän tarjoili kipparille juustoja ja kinkkuja. Hän toivoi kaikkien viihtyvän. Kuitenkin hänellä oli vain yksi asiakas tälläkin hetkellä. Seilin miehistö tunsi ihan sääliä miesparkaa kohtaan, vaikka hän näyttikin nauttivan elämästään.

Wallilabou Bay on ollut Pirates of The Caribbean-elokuvan pääkuvauspaikka ja jäljellä on joitakin lavasterakenteita edelleenkin siitä huolimatta, että pari vuotta sitten oli hurrikaani pyyhkäissyt yli koko seudun ja saanut pahaa tuhoa aikaan. Elokuvan kuvauksien on täytynyt olla lottovoitto paikallisille asukkaille. Harmi vaan, ettei siitä ole mitään jatkuvaa tuloa paikkakunnalle.



Paikalliset ihmiset ja satamakirja kehottivat käymään putouksilla, jotka ovat aika lähellä. Lähdimme Spican miehistön kanssa kävelyretkelle putouksia kohti. Matkalla ihailimme rehevää luontoa ja sademetsiä. Näimme muutaman vaatimattoman talon matkalla.



Perille päästyämme totesimme putoukset muutaman metrin korkeudesta lirittäväksi puroksi ja sen alla mainostettu uimapaikka oli täynnä ruskeaa vettä. Paikalliset lapset leikkivät vesileikkejä siellä. Meitä se ei houkutellut uimaan. Ehkä meitä on jo nyt hemmoteltu liian kirkkailla ja upeilla uimavesillä. Paluumatkalla juuri ennen poijurantaa pieni kioski oli avannut ovensa ja sisältä kuului tietysti karibialaiset rytmit täysillä. Pysähdyimme kurkistamaan sisälle ja ostamaan juotavaa. Kioski osoittautui sekatavarakaupaksi, hyllyillä oli lähinnä säilykkeitä. Omistaja kertoi enemmänkin harrastavansa tätä kaupanpitoa, todellisuudessa hän on maanviljelijä. Hän kertoi olevansa rastamies ja rakastavansa viljelymaataan, jolla kasvattaa pääasiassa marihuanaa. Sellaisia maanviljelijöitä!





Jatkoimme kävelyretkeämme toiseen suuntaan läheiseen kylään. Koko ajan näimme vain köyhyyttä ja toimettomuutta. Nuoret ja vanhat miehet istuvat jossain varjossa vajaa rommi- tai olutpullo kourassa. Tänne pitäisi jonkun ulkopuolisen tulla organisoimaan jotain työtä ja toimeentuloa. Paikalliset eivät enää osaa eivätkä viitsi. Ehkä tämä Wallilaboun alue oli kaikkein köyhintä aluetta. Meidän kuusihenkinen ryhmä herätti köyhällä kylällä sen verran huomiota, että juuri nämä toimettomat ihmiset huutelivat meille vihamielisyyksiä. Ei tuntunut kovinkaan kivalta ja kiiruhdimme mielellämme pois sieltä.

Toisen päivän St. Vincentillä ajattelimme viettää kiertoajelulla. Varasimme paikallisen taksin kuljettamaan meitä. Kehotimme häntä ajamaan varovasti, kun olimme kävellen huomanneet, että täällä kapeilla ja kiemuraisilla teillä on tapana ajaa talla pohjassa ja kuskien päihteettömyydestäkään ei ollut täyttä varmuutta. Alkumatkalla olimme tyytyväisiä kuljettajamme vauhtiin.



Kuitenkin jonkin ajan kuluttua ryhmämme tarkkasilmäisin huomasi peilistä, että kuskin silmät lurpsahtivat tuon tuosta kiinni. Ensimmäisen pidemmän pysäyksen aikana luonnontieteellisessä puutarhassa kuski hyppäsikin matkustamon puolelle torkuille.



Paluumatkalla pysähdyimme juomatauolle ja tarjosimme kuskillekin Cokikset toivoen, että se vähän virkistää häntä.

Kiertoajelulla näimme upean ja rehevän Mesopotamian laakson, jonka jokainen tasainen kohta on käytetty viljelytarkoituksiin.



Jatkoimme matkaa Mesopotamian laakson reunaa luonnontieteelliseen puutarhaan, jonne vievä tie kapeni kapenemistaan ja jännitimme mahdollisia vastaantulijoita, kun tilaa ei ollut kohtaamiselle. Montreal Gardens-puutarha suorastaan rehotti kauniita kukkivia kasveja ja puita - useat kotoisat ruukkukasvit kasvavat täällä monen metrin korkuisina. Ilmasto on niin lämmin ja riittävän kostea.





Pysähdyimme vielä St. Vincentin pääkaupunkiin Kingstowniin lounaalle ja kävelimme siellä kummallisessa ihmispaljoudessa, kaupustelijaa ja kojunpitäjää oli joka nurkalla ja ihmiset tungeksivat ahtailla jalkakäytävillä. Tunnelma oli kuin itämaisella torilla. Täällä ei juurikaan näkynyt turisteja, Kingstownissa oli ihan paikallisia ihmisiä kuka milläkin asialla.





Lounaan jälkeen kävimme vielä St Vincentin luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa puutarhuri oli oppaanamme ja kertoi innostuneesti puista, pensaista ja muista kasveista. Yhtä innokkaasti hän repi meille näytteitä kukista, lehdistä ja ruohosta ja kertoi laveasti niiden taustoista ja käyttötarkoituksista.



Kierroksen lopuksi meillä oli kädet täynnä näytteitä. Jos olisimme osoittaneet vielä enemmän kiinnostusta kaikkeen, emme varmaan olisi ehtineet maahantuloviranomaisten juttusille ilmoittamaan lähdöstämme. Puutarhakierroksellamme meille esiteltiin vielä paikallisia papukaijoja ja miten erilaiset salakuljettajat vaarantavat luonnonvaraisten papukaijojen elämää isoista rapsuista huolimatta.



Puutarhakierroksen aikana oli kuskillamme ollut taas pitkähkö tauko ottaa nokkaunet ja paluumatka sujuikin sitten vähän liiankin vauhdikkaasti. Virallinen lähtöilmoitus ehdittiin tehdä Wallilabou Bayssä ja purjehdus kohti St. Luciaa saattoi alkaa varhain seuraavana aamuna.

1 kommentti:

Unknown kirjoitti...

Värikkään näköistä !
Mulle tulee tuosta yhdestä kuvasta ihan mieleen se Tähtisilmä-"temppu", jota oli tapana tehdä Amiraalin korkeilla ;)

-Anu