tiistai 26. tammikuuta 2010

DOMINICA 18.-20.1.2010


St. Pierren ankkurilahdelta suuntasimme Seilin keulan kohti Dominicaa varhain aamulla, koska matkaa oli 55 merimailia. Kuten aiempina kertoina leppeä sivutuuli kuljetti meitä. Iltapäivällä Seiliä kohti ui valtava musta selkä puhallellen vesipatsaita, nyt näimme kerrankin valaan läheltä ja oli kyllä kunnioitusta herättävän kokoinen. Se muutti suuntaansa, kun huomasi Seilin. Matkalla tarttui Arin kalavieheeseen isokokoinen marliini, joka teki näyttäviä monen metrin loikkia ja pahaksi onneksi irrotti samalla itsensä koukusta. Se siitä kalansaaliista.

Dominican lippu on hauska papukaijalippu. Dominican uskomattoman kaunis luonto tarjoaa useammallekin papukaijalle elinympäristön ja yksi papukaijalaji on päässyt ihan valtakunnan lippua koristamaan. Jaetaankohan täällä papukaijamerkkejä kunnostautuneille kansalaisille? Dominican kansallislintu on tietysti papukaija ja kansallisruoka sammakko, aika eksoottista. Saarella elää kolme erilaista käärmelajia, mikään niistä ei ole myrkyllinen. Iguaaneista näimme ihan tien varressa varoituksia, että saattavat ylittää tietä. Emme valitettavasti nähneet yhtään. Saarella on luonnonkauniita vesiputouksia ja lähteitä sekä paljon erilaisia patikointimahdollisuuksia. Useimpiin tarvitsee paikallisen oppaan. Dominicalla on kahdeksan tulivuorta, jotka ovat olleet viimeksi aktiivisia joskus 1800-luvun lopulla.



Iltapäivällä saapuessamme Dominican pohjoisosaan Prince Rupert Baylle meitä oli vastassa poijumies Raymond veneellään hyvin kaukana rannasta. Hän lupasi hoitaa meille poijun kahdeksi yöksi ja lähti edeltä odottamaan meitä. Sillä välin hänelle olikin poijupaikalta ilmaantunut tuottoisampi keikka ja hän unohti meidät kokonaan. Onneksi innokkaita avustajia löytyi muitakin ja saimme köydet pujotetuksi poijuun. Poijuun kiinnittyminen vaatii keskittymistä, mutta Seilin ympärillä pyörineet palvelun tarjoajat eivät siitä välittäneet, vaan toimittivat omaa asiaansa juuri samaan aikaan - aikamoinen hässäkkä. Yksi myi hedelmiä, toinen toivotteli meidät tervetulleiksi paratiisiin ja että aurinko paistaa kaikille. Jälkimmäinen olisi mielellään vienyt roskamme tai tehnyt jonkun muun pikkupalveluksen pientä korvausta vastaan tietysti. Kipparin häivyttyä poijumiehen kanssa tulliin, haihtuivat nämä palvelun tarjoajat
muualle.



Olimme saapuneet luonnonkauniille lahdelle, jota ympäröivät vihreät kukkulat. Vesi oli äärimmäisen kirkasta. Lahdella oli paljon erilaisia aluksia ankkurissa. Tarkemman tarkastelun jälkeen huomasimme, että rannalle oli paiskautunut useampikin iso laiva ja ankkurissa oli monta ruostumassa olevaa ‘eläkelaivaa’ . Hurrikaanit ovat täällä liiankin yleinen vieras ja voiman täytyy olla valtava, jos isot laivat viskautuvat rannalle. Aika ikävä näkymä monen hurrikaanin huuhtomat ruosteiset laivat rannalla.







Kun dokumentit saatiin leimatuiksi, päätimme heti lähteä katsomaan vielä päivänvalossa millaiseen paikkaan sitä oli saavuttu. Ensivaikutelma jollalaituria pitävässä rantabaarissa oli vähän erikoinen. Yhden aiemmin näkemämme purjelaivan naisväki pössytteli paikallisten kanssa ja otti välillä drinkkiä. He alkoivat olla jo aika pyörryksissä. Aikaisemmin emme missään ole nähneet vastaavaa höpöheinän käyttöä yleisessä baarissa. Kulttuurishokki koitti sitten baarin takapihalla, mikä oli rakennettu täyteen paikallisten asumuksia. Siellä lapset ja kanat juoksentelivat pihamaalla sulassa sovussa. Ihmisen koti on se, minkä itselleen rakentaa, olipa se loistohuvila tai kaikenlaisesta ylijäämätavarasta kyhätty hökkeli. Ei niinkään ne hökkelit vaan, se kaikki muu ongelmajäte, minkä keskellä nämä ihmiset elävät, teki surulliseksi.



Kuljimme pitkin Portsmouthin kylänraittia ja toden totta nuo hurrikaanien huuhtomat ruostelaivat komeilivat ihmisten takapihoilla ja yksi on tukkinut melkein Portsmouthin ylpeyden Indian River-joen suuaukon. Aaltopellin keksijä pitäisi palkita, niin paljon erilaisia sovelluksia sille näkyy löytyvän. Karibialaisille musiikki näyttää olevan kaikki kaikessa. Pikkupuotiaan pitävä ja sen tavaroita järjestelevä rouva lauloi sydämensä kyllyydestä niin, että raitti raikui. Yhdestä aaltopeltikyhäelmästä kuului kova bassojumputus ja karibialaiset rytmit, isot kajarit taisivat olla siinä talossa ainoa huonekalu. Naapuripihassa mies tanssahteli hyvin kuuluvan musiikin tahtiin. Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän luonnonlapsia.


Koululaiset ovat Dominicalla - kuten kaikkialla Karibialla - siististi pukeutuneita.

Seuraavana päivänä otimme taksikyydin saaren pääkaupunkiin Roseauhon. Meillä oli asiantunteva ja sopuisasti ajava kuski, Danny nimeltään.



Tiet ovat epätasaisia, mäkisiä ja mutkaisia, mikä usein herättää paikallisissa kuskeissa kilpailuvietin, mutta meidän kuski malttoi mielensä. Roseau oli vilkas kaupunki, jonne risteilylaivat pysähtyvät säännöllisin väliajoin. Se on hyvä, että köyhään maahan saadaan tuloja tässä muodossa. Myyjätkin ovat ymmärtäneet EC-valuutan (Itä-Karibian dollari) ja USD:n eron. Se, mikä maaseudulla maksaa 2 EC:tä, maksaa pääkaupungissa 2 USD:tä (USD jaettuna 2,6:lla = EC). Vähän niin kuin Suomen markan ja euron kanssa kävi.


Sehän on nähty, että onnenlahjat eivät käy tasan. Kun on köyhä maa, se kärsii kaiken kukkuraksi luonnonmullistuksista. Valtiolla ei ole rahaa juuri mihinkään, niinpä esim. ruostuneet laivaraadot jäävät makaamaan ikuisiksi ajoiksi Dominican rannoille, ellei joku kansainvälinen taho herää jollain tavalla auttamaan. Ihmisten kodit tuhoutuvat hurrikaanien vuoksi aika ajoin.


Vuonna 1979 hurrikaani kaatoi tämän valtavan puun jättäen alleen kokonaisen linja-auton. Sekä puu että auto on jätetty muistuttamaan ihmisiä hurrikaanin voimasta.

Näimme vain muutamia valtion rakentamia siistinnäköisiä taloja. Ihmiset ovat tottuneet elämään siten, että jätteet heitetään aidan yli. Ennen vanhaan ne maatuivat, nyt esim. muovi- ja lasijätteet eivät häviä luonnossa mihinkään. Täälläkin ihmisten elämään on tullut nykytekniikka; televisiot, jääkaapit, mikroaaltouunit ja autot. Kodinkoneet jäävät omaan pihaan ja autot tienvarteen. Kierrätykselle olisi tilaus. Olemme ymmärtäneet, että vietnamilaiset ovat mestareita käyttämään uudestaan esim. auton osia. Kerätyistä muovi- ja lasijätteistä voisi maksaa pienen korvauksen ja opettaa paikallisia, miten purkaa kodinkoneita ja autoja osiin ja saada osista vielä pientä hintaakin kierrätyksen muodossa. Kierrätyskeskuksia Dominicalle! Se toisi ihmisille puuhaa ja pikkutienestiä, sen palkaksi siistin ympäristön. Tämä ei koske pelkästään Dominicaa, vaan muitakin Karibian saaria Bequiaa, St. Vincentiä ja St. Luciaa joitakin mainitaksemme.



Dominica vuorten ylle kerääntyy sadepilviä, minkä vuoksi saarta kutsutaan myös sateenkaarien saareksi. Luonnon vehreys ja kauneus ovat vertaansa vaille. Banaanin viljely on tärkeä elinkeino ja toisaalta kookos kaikissa muodoissaan tuo tuloja saarelle. Jopa monikansallinen Colgate Palmolivella on tehdas lähellä Roseauta erilaisten kookostuotteiden valmistukseen. Ymmärsimme, että Dominica on ainut saari, missä elää vielä varsinaisia alkuasukkaita, arawak-intiaaneja. Tosin reservaatissa täälläkin.

Lähtöä edeltävänä päivänä vierailimme vielä Prince Rubert Bayn pohjoisrannalla sijaitsevassa Fort Shirleyn linnoituksessa. Englantilaiset rakensivat tämän puolustuslinnoituksen 1700-luvulla ja siellä oli parhaillaan yli 600 sotilasta. Muureilta on tosi upeat näkymät ankkurointilahdelle, jota suojaamaan ne on aikoinaan Sir Thomas Shirleyn johdolla rakennettukin.


2 kommenttia:

pirkko kirjoitti...

Lintuinflun ainekset takapihoilla:
kanat ja lapset yms. Mutta - kuten kerroitte - se ei liene siellä suurin terveysriski väestölle. Ja me täällä mietimme, laitetaanko värillisiin vai kirkkaisiin lasiroskiin vai peräti kaatopaikalle...

Hyvää matkan jatkoa

t. Pirkko ja Jari

Unknown kirjoitti...

Jee, valaskala !!!
Ja kiva papaukaijalippu myös :)