tiistai 15. joulukuuta 2009

ATLANTIN YLITYS 26.11.-12.12.2009

Ainakin neljä venekuntaa lähti samana päivänä Mindelosta Atlantin ylitykselle. Kaikki meille tuttuja. Vain suomalaisella s/y Catrinella oli sama päämäärä kuin meillä, Barbados. Kaksi muuta venettä olivat saksalaiset Mirmel ja Forty-Two, jonka kanssa olimme päivittäin VHF/SSB-yhteyksissä. Heidän etappinsa oli Antigua.



Seilin polttoainetankit täytettiin vielä polttoainelaiturissa 0,66 euron litrahintaan ja sen jälkeen keula kohti aavaa Atlanttia. Suurin piirtein aina samasta suunnasta (NE) puhaltavan tuulien ja myötäiseksi kääntyneen merivirran on määrä kuljettaa meitä kohti Barbadosta. Heti Kap Verden saarien ulkopuolelle päästyämme nostimme keulapurjeet, jotka pasaatituuli puhalsi pulleiksi.





Toisena meriyönä keulapurjeen puomi katkesi, kun voimakkaassa vinssissä ei ole tuntoa ja pimeässä ei näkynyt, että puomi oli jo kiinni vanteissa - puhtaasti kipparin oma moka. Hyvästä apuvälineestä ei sitten enää ollut apua tässä ylityksessä. Seuraavana päivänä havaitsimme, että mesaanimaston etuvantista on alkanut purkautua säie. Teimme nostimen avulla lisätuennan. Kymmenen päivää myöhemmin huomasimme mesaanin toisesta etuvantista useita säikeitä poikki yläosastaan. Aloitimme kiivaan mesaanimaston tuennan. Kerran saman maston kaatumisen kokeneina emme mielellämme halua uusintaa. Riisuimme mesaanimastosta kaiken sitä rasittavan mitä ylipäänsä keikkuvalla merellä pystyy tekemään. Poistimme puomin ja jopa Suomen lipun. Tuimme erilaisin köysivirityksin mesaanimastoa, joka oli lopulta tuettu seitsemästä eri kohdasta. Yöllä koko vantti oli sitten katkennut.



Kalastus kuului päivittäisohjelmaan ja doradoja tuli aluksi useita päivittäin. Joulukuun ensimmäisenä päivänä sitten uistinkela alkoi raksuttaa sitten sellaiseen malliin, että siimaa juoksi ulos satoja metrejä. Ari kalamiehenä tiesi, että nyt on iso kala kiinni ja alkoi armoton väsytystaistelu, mikä mahdollisti taktiikkamietinnän, miten saada tämä kala Seiliin. Reilun puolen tunnin väsytyksen jälkeen saimme selvän havainnon isosta kalasta, joka ei ollut meille ollenkaan tuttu. Kyljissä välkkyivät kauniin siniset raidat ja kala pani vastaan minkä pystyi. Onneksi Ari oli edellisenä päivänä askarrellut meille uuden kalakoukun, kun entinen oli ilmeisesti jossain vaiheessa luisunut Seilin kannelta mereen, kun sitä ei mistään löytynyt. Nyt kalakoukku pääsi kunnon testiin. Ihmettelimme kalan kokoa ja mietimme lajiakin samaan aikaan, kun yritimme saada sitä ylös. Anne oli jo hommannut vasarankin valmiiksi kalan tainnutukseen, mikään pienempi väline ei tulisi kuuloonkaan. Kovan työn jälkeen meillä oli kala koukussa ja valmis nostettavaksi kannella - ja kokoa oli! Pituutta 146 cm (14 cm vähemmän kuin Annella) ja painoa n. 40 kiloa. Äkkiä kalakirja esiin ja tunnistus käyntiin, olimme saaneet kuningasmakrillin, joka on yksi herkullisimmista näiden vesin kaloista. Ari oli saanut elämänsä ennätyskalan ja kalamiehen ilolla ei ollut rajaa.





Kalakirja oli taas hyväksi avuksi, muuten emme olisi uskaltaneet maistaakaan ennätyskalaa. Myös digikameralla on tärkeä osuutensa kalan tunnistamisessa, sillä täkäläisistä kaloista häviää heti kaikki värilliset tunnusmerkit niiden päästyä hengestään. Kala maistui paistettuna erittäin herkulliselta, oikein kunnon kalalta.

Myötätuuli puhalsi ensimmäisen viikon 6-8m/s (NE) ja aallon korkeus pysyi suhteellisen matalana. Sen jälkeen tuulen voima kasvoi 10-13 m/s ja aallon korkeus vastaavasti. Olimme neljän voiman kuljettamina: tuuli, korkea aallokko, purjeet ja autopilotti, jonka nimesimme tällä matkalla Helmiksi. Meno oli joskus keikkuvaa ja sisätiloissa välillä arvaamatonta, niinpä useampi mustelma on siitä muistona. Autopilotti on uskomattoman tärkeä, näkymätön jäsen näin pienellä miehistöllä. Koruhelmi on vaatimaton, arvokas ja melkein korvaamaton samaa voimme sanoa tästä meidän Helmistä.

Kalan tulo hiljeni sitä mukaa, kun aallon korkeus kasvoi. Tiedä sitten onko näillä mitään tekemistä keskenään. Anne miettisi ruokahuollon osittain toisin tämän kokemuksen jälkeen, ei kuitenkaan kalaonnesta johtuen, vaan vielä helpommin valmistettavaa/syötävää.



Melkein viikkoon emme nähneet mitään muuta kuin kaunista sinistä merta, jonka lämpötila pysyi 24 asteessa. Aurinko paistoi kuumasti keskipäivän aikaan eikä meillä enää ollut paikkaa, mihin virittää aurinkokatos mesaanipuomin poiston jälkeen. Olimme ylittäneet useita aikavyöhykkeitä, mutta emme olleet siirtäneet Seilin kelloja sitä mukaa. Ajattelimme siirtyä suoraan Barbadoksen aikaan sitten, kun sinne aikanaan saavumme.

Siinä vaiheessa, kun mesaanin vantti katkesi, olimme jo loppumatkassa ja päätimme käynnistää koneen. Ehkä pääsisimme onnellisesti perille, jos moottorilla onnistuisimme vähän passaamaan vauhtiamme aaltoja vastaavaksi. Reilun kahden päivän päästä, pimeässä näimme ensimmäisen kerran maata ts. Barbadoksen valoja pimeässä. Välillä valot hävisivät kokonaan isojen aaltojen taakse, mutta joka tapauksessa olimme saapumassa etappiimme. Kuten aina ja varsinkin nyt viimeiset mailit tuntuivat pisimmiltä.

Merellä alkaa muodostua oma päivärytmi aika luontevasti. Sitkeää valvojaa tarvitaan yövahteihin, onneksi kipparilta se luonnistuu. Aterioiden välillä kalastellaan, lueskellaan, pelataan ja jutellaan. Meillä oli Anun lähettämä partiolaisten adventtikalenteri, jonka luukkuja avattiin vuoropäivinä. Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet jäivät merellä väliin, vaikka niitäkin oli suunniteltu. Mitään isompia puhdetöitä ei Atlantti antanut mahdollisuutta tehdä sen verran keikkuvaa meno oli.



Toiseksi viimeisenä Atlantti-päivänä meitä kävi delfiiniparvi toivottamassa tervetulleiksi Barbadokselle ja samana päivänä Arin koukkuun tarttui vielä reilun kilon kokoinen barrakuda, yksi isojen merten vaarallisimmista vasustajista. Monet sukeltajat pelkäävät sitä enemmän kuin haita.



Paikallista aikaa klo 23.40 saimme luvan kiinnittyä Barbadoksen Bridgetownin syväsatamaan odottamaan seuraavana päivänä tapahtuvia maahantulomuodollisuuksia. Satama-allas oli merenkäynniltään rauhaton ja altaan reunat korkealla. Kippari pääsi juuri ja juuri maihin viemään kiinnitysköydet. Olimme saapuneet Karibialle noin 3 viikkoa Atlantin ylitystä yli 2000 merimailia (n. 4000 kilometriä), tasan puoli vuotta vene-elämää ja melkein 6000 merimailia takana. Vapaa-ajan purjehtijan käytännön lyhyt oppimäärä lienee näin suoritettu, pelkkä Atlantin ylitys vastaa keskimäärin suomalaisen vapaa-ajan purjehtijan useiden vuosien merimailimäärä.


6 kommenttia:

Anu kirjoitti...

HUH HUH ! Tähän ei voi oikein muuta kommentoida, onneksi olkoon vaan - eiköhän se vapaa-ajan purjehtijan lyhyt oppimäärä (ja miksei vaikka pitkäkin;) voida tosiaan nyt myöntää !

Nyt rennosti sitten vaan :)
-Anu

PS. Jotenkin tuo jouluinen kalenteri ei oikein istu noiden muiden kuvien joukkoon...

Petteri kirjoitti...

Onneksi olkoon Atlantin ylityksestä! Ja nauttikaa lämmöstä, Tuusulassa on tällä hetkellä -20C...

P

pirkko kirjoitti...

Kuten Anu totesikin HUH HUH, niin hurjalta tuo matkanteko luettunakin tuntui!
Onneksi olette onnellisesti taas "maissa".

terveisin Pirkko ja Jari

Mika Stén kirjoitti...

Kiva kuulla että Atlantti ylittyi turvallisesti. Kaikesta huomaa, että olette jo kokeneita merenkävijöitä, ettekä häkelly pienistä vastoinkäymisistä (lue. keulapurjeen puomin katkeaminen, mesaanin etuvantin katkeaminen yms.) Minunkin mielestä vapaa-ajan purjehtijan pitkä oppimäärä on enemmän kuin paikallaan..;-)

Kateellisena katselin Arin saamaa mahtavaa saalista..!

Ihan niinkuin Anu sanoi, ottakaa rennosti ja nauttikaa!

Terkkuja täältä kylmästä pohjolasta -19,5C!

-Mika

antsu kirjoitti...

HYVÄT JOULUT TEILLE KUMMALLEKKIN SINNE MAAILMANMERILLE!!!

T:ANTSU,RIITTA JA SIINA

antsu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.