Emme saaneet VHF:lla kunnollista yhteyttä marinaan emmekä Port Controliin. Q-laiturissa (tullilaituri) oli kyllä puhelinnumerokin, mutta numeroon soitettuaan kippari kuunteli vain musiikkia, kun 'kaikki asiakaspalvelijat olivat varattuina'. Aikamme mietittyämme mitä tehdä päätimme kiertää lukitun portin ja suunnata marinatoimistoon.
Sinne päästyämme marinatoimiston Karen luki meille lakia, että olemme tehneet maahantulorikoksen ja että hän voisi sulkea meidät lukittuun huoneeseen odottamaan viranomaisia. Meitä kuitenkin armahdettiin ja Karen kertoi, että Bio Security-henkilö (ympäristöviranomainen) on tulossa Seiliin. Hyvin pian veneelle palattuamme viranomainen saapuikin ja kertoi, että meidät oli nähty 'vapaina' laiturilla. Hän oli hyvin tuohtunut asiasta ja tiukkasi ensimmäiseksi, emmekö ymmärrä kirjoitettua englantia ja toiseksi, että hän voisi kirjoittaa meille tonnin sakot. Kipparin selitykset kuitenkin riittivät ja kaveri alkoi pikku hiljaa leppyä.
Silti jouduimme kovaan kuulusteluun, kun matkamme Rarotongalta Marsden Coveen kesti niin kauan. Viranomainen kysyi mm. näimmekö muita veneitä tai laivoja, kävimmekö niissä tai kävimmekö maissa Raoul Islandilla. Ari näytti kamerastaan pläkäkuvia selittääkseen matkamme kestoa. Eikä tässä kaikki vielä biotarkastaja halusi nähdä plotterista kulkemamme reitin. Valitettavasti sitä ei löytynyt, kun meillä on vain suunniteltu reitti tallennettuna. Koko ajan hän täytteli erilaisia papereita kuulustelun kuluessa. Sitten oli vuorossa veneen tarkastus. Uuteen Seelantiin ei saa tuoda mitään tuoretavaraa, joita meillä ei tietenkään näin pitkän merimatkan jälkeen ollutkaan. Viimeiset itämään alkaneet sipulit heitettiin mereen jossain maan aluevesien ulkopuolella. Jotain meiltä kuitenkin löytyi, minkä hän otti mukaansa mm. popcorn-jyviä, TUC-keksejä ja jotain muuta yhtä yllättävää. Kaikki paikat, makuutilan matonroskia myöten, tutkittuaan hän nappasi kaikki meidän matkalla syntyneet jätteet mukaansa ja talletti ne lukittuun jäteasiaan. Näin helposti emme aiemmin olekaan jätteistä päässeet eroon. On sekin homma nuuskia ihmisten veneitä. Tuskin todelliset rikolliset tulevat laillisiin maahantulopaikkoihin.
Olimme suunnitelleet syövämme illalla hyvää ravintolaruokaa pitkän säilykkeisiin perustuneen ruokavalion jälkeen. Veneessä meillä oli vain säilykkeitä eikä ne jotenkin nyt sytyttäneet ruokahalua. Viranomaistarkastukset eivät vielä olleet tässä. Tulli oli tulossa vasta seuraavana päivänä Aucklandista, joten meidän ei ollut poistuminen veneestä ennen sitä. Lopuksi Bio Security-mies oli jo ihan leppynyt ja esitellyt itsensä Jeffiksi. Hän sanoi, että toimiston Karen voi tuoda meille ruokaa veneeseen. Vartin kuluttua meillä olikin Karenin tuomat eväät levällään Seilin pöydällä ja söimme ne hyvällä ruokahalulla. Aamupalakin oli ruokapaketissa huomioitu.
Pääsimme toden teolla rauhoittumaan ja nauttimaan Marsden Coven sananmukaisesta rauhasta, jossa vene oli kuin kuivalla maalla maininki ei keinuttanut mihinkään suuntaan ja kesälinnut laulelivat iloisesti – ihana ääni monen viikon jälkeen.
Aamulla Jeff saapui tulliviranomaisen kanssa ja taas täyteltiin uudenlaisia papereita ja tiedusteltiin, mikä mahtoi olla syynä meidän näin kauan kestäneeseen merimatkaan Rarotongalta. Nyt Jeff jutteli jo niitä näitä meidän kanssa kuin vanha tuttava. Uuteen Seelantiin ei tulla ihan noin vaan muina miehinä. Täällä täytyy tullin olla tietoinen tulosta etukäteen, saavuttaessa tullivirkailijat ovat tarkkoina ja maassaoloaikana tapahtuvat muutokset pitäisi tiedottaa heille, lähdöstä ei vielä osaa sanoa, millainen prosessi se on. Näiden virallisten tarkastusten jälkeen olimme vapaita liikkumaan, mutta Seili piti siirtää lukitulta laiturilta toiseen paikkaan. Oli kuulemma tulossa uusi purjevene. Ehkä juuri näiden pakollisten toimitusten takia Marsden Coven Marinassa ensimmäinen vietetty yö oli ilmainen.
Muutaman tunnin kuluttua saapui tuttu vene ja miehistö, saksalaiset Uta ja Harald Nurhani-veneellä. Huiskuttelimme innokkaasti toisillemme. Tapasimme heitä ohimennen Panaman Shelter Bayssä ja myöhemmin Tahitin Papeetessa.
Päätimme, että lepäilemme ja totuttelemme kiinteän maan elämään muutaman päivän täällä Marsden Covessa. Marina on uusi eikä asiakkaista ole ruuhkaa. Joitakin kalastusaluksia käy marinassa pitkien merellä vietettyjen aikojen jälkeen ja sitten on näitä uusia maahan tulijoita, purjeveneitä, mutta harvakseltaan. Täällä oli hyvä tilaisuus pestä kaikki matkalla kertyneet pyykit, kun pesutuvassa oli koneet vapaana. Oikeastaan heti, kun Anne oli saanut ladattua pyykkinsä molempiin koneisiin, tuli yksi ammattikalastaja oppipoikansa kanssa pyykille. Heitä ei tilanne haitannut, vaan jäivät odottelemaan ja jutustelemaan. Ammattikalastaja oli kotoisin Eteläsaarelta ja käy täällä pohjoisessa 4 kuukauden kalastusreissuilla oppipoikansa kanssa. He pyytävät lähinnä tietynlaista tonnikalaa ja syvän veden napsijaa (snapper), josta kuulemma saa hyvän hinnan. Kalastaja paljasti Annelle ammattisalaisuuksia mm. tämän napsijan osalta, jota pystyy saamaan ainoastaan pitkällä kokemuksella havainnoimalla kuun asentoa, tähtiä jne. Pesutuvassa oli paljon veneily- ja kalastuslehtiä, mistä molemmat miehet etsivät kuvia puhumistamme kaloista. Kalastaja oli hyvin ylpeä juuristaan Eteläsaarella ja kertoi, että hänen esi-isänsä on ollut valaanpyytäjä Kaikourassa, missä hänen kuvansa on tänä päivänäkin nähtävissä. Oppipojan poistuttua kalastaja valitteli, että kalastuksen opettaminen on pitkää pinnaa vaativaa hommaa, kun tuntuu, että nuorilta menee tieto toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän suunnitteli jo eläkkeelle jäämistä, mutta epäili, ettei viihtyisi maakrapuna. Hän kertoi myös osallistuneensa moneen meripelastustilanteeseen vuosien varrella ja sanoi, että valtameri on hänelle parhain paikka maailmassa.
Nurhani-veneen viranomaistarkastukset kävivät nopeasti ja vajaassa parissa tunnissa miehistö oli vapaa liikkumaan. Niinpä he suuntasivat askeleensa Seilille. Anne oli pesutuvassa, mutta Ari onneksi paikalla. Uta ja Harald kertoivat kuulumisiaan Papeeten jälkeen ja Seilin kippari tietysti meidän kuulumiset. Marinalla on pari autoa vuokrattavana 20NZD:llä (15 euroa) päivässä. Me tietysti vuokrasimme heti auton, jolla pääsimme kylän keskustaan ostamaan ruokatarvikkeita ja muutenkin katselemaan ympäristöä, johon olimme saapuneet. Ari lupasi käytti Utaa ja Haraldia kaupassa autolla, mistä he olivat kovin hyvillään. Ajelimme Marsden Covessa ihmettelemässä keinotekoisesti rakennettua ja kanavoitua asuinaluetta ja talojen hintoja, jotka hipoivat taivaita. Ihmekös sitten, että alueella on paljon tyhjiä taloja ja myymättömiä tontteja. Maailmanlaajuinen lama on tainnut iskeä tännekin juuri pahimpaan aikaan. Suunnitelmissa valmis asuinalue näyttää varmasti upean houkuttelevalta, toistaiseksi se näyttää aika autiolta. Marinassakin on paljon vapaata tilaa.
Heti Marsden Coven ulkopuolella aukeaa todelliset maalaismaisemat vihreinä ja kumpuilevina, kymmenittäin lehmiä yhdellä laitumella. Heti ensisilmäyksellä on pakko uskoa, että Uusi-Seelanti on maatalousmaa.
Teimme yhtenä päivänä retken Whangareihin katsomaan Town Basin Marinaa ja tapaamaan tuttuja, joita tiesimme siellä olevan. Town Basin on idyllinen vanhaa puurakennustyyliä edustava kaupungin sydän ja turistikeskus. KasteHelmin Maila ja Heikki olivat ystäviensä kanssa autoretkellä, joten heitä emme tavanneet, mutta Marieke III:n Seijan ja Ingvarin kylläkin. Jälleennäkeminen oli iloinen, sillä viime tapaamisesta oli vierähtänyt monta kuukautta. Istuimme hetken aikaa Mariekessa ja vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Meitä oli kuulemma odotettu. Kävimme myös marinatoimistossa puhumassa Seilin saapumisesta Whangareihin.
Sunnuntaina huomasimme jossain vaiheessa, että viereisessä laiturissa Marsden Covessa oli taas uusi, tuttu vene – Aletis. Ihmettelimme, miten Marten oli nyt vasta saapunut. Aikoja sitten merellä näimme AISista, että Aletis sujuttelee mukavaa vauhtia etelää kohti. Ei hän voinut muuallakaan käydä, kun keltainen lippu oli vielä ylhäällä. Vastaus tuli hyvin pian, kun Ari kävi jututtamassa Martenia. Hän sanoi, että koko ikänsä purjehtineena, hänellä ei ikinä ole ollut näin ikävää legiä takana. Jossain pläkässä hän oli ottanut purjeet alas ja vetäytynyt levolle. Rannikkovartiosto oli kiinnostunut ajelehtivasta veneestä ja ottanut yhteyttä tiedustellakseen oliko kaikki hyvin. Nyt pääsimme sanomaan biotarkastaja Jeffille, että tämä oli ainoa vene, joka me nähtiin matkalla. Olimme olleet siinä uskossa, että Marten on kymmenen päivää ennen meitä Uudessa Seelannissa, mutta kuinkas kävikään – hän vietti matkalla 3 päivää kauemmin kuin Seili.
Uudessa Seelannissa piti olla kesä parhaimmillaan, mutta saapumispäivämme jälkeen kova tuuli vaivasi ja viilensi ilmaa niin, että takki oli pidettävä tiukasti päällä. Paikalliset ihmiset ilmeisesti katsovat vain allakkaa ja pukeutuvat sen mukaan – kulkevat paljain jaloin, shortseissa ja t-paidassa. Kaikki eivät selvästikään tarkene, vaikka kesä onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti