sunnuntai 25. syyskuuta 2011

ISKIAS ISKI ARIIN TAHITILLA

Olemme nyt viettäneet reilun kuukauden Tahitin paratiisisaarella tuskaisen sairastelun merkeissä. Kaikki ennakkoon tehdyt aikataulut ovat menneet sekaisin ja tulevat liikkeet, liikkumiset ja matkan jatkuminen ovat toistaiseksi arvailujen varassa. Kerron seuraavissa kappaleissa tilanteeseen johtaneet syyt.

Teimme elokuisena sunnuntaina noin 20 km:n kävelylenkin Tahitin kauniissa maisemissa. Reissu ole kuumuudesta johtuen aika rasittava, mutta meni kuitenkin kaikin puolin oikein mukavasti. Seuraavana yönä heräsin lievään lonkkasärkyyn vasemman puoleisessa pakarassa. En vaivannut asialla päätäni sen enempää, sillä tässä iässä niitä kolotuksia jo aina silloin tällöin ilmenee milloin mistäkin syystä. Aamulla läksimme kaupungille ja aamupäivän aikana alkoi vasenta lonkkaa jomottaa aina vaan kovemmin ja kovemmin. Aivan kuin puukkoa olisi työnnetty pakaraan. Kipu levisi kaikkialle vasempaan jalkaan ja loppumatka veneelle tultiinkin sitten melkein konttaamalla. Seuraavana aamuna oli lähtö mastoremonttiin takilafirman laituriin kello 7.30. Kovien tuskien saattelemana sain irrotettua keulan mooring-köydet, jotka ovat toisesta päästään kiinni pohjan betonipainoissa. Illalla palattiin omalle paikalle ilman mesaanimastoa ja parin päivän kuluttua haettiin valmis masto pois korjaamolta. Nämä reissut vain pahensivat tilannetta ja nukkumisesta ei enää tahtonut tulla mitään. Nyt oli pakko lähteä lääkäriin.

Tohtori Charles Fichter kuunteli asiaani 3 minuuttia ja totesi, että iskias on kysymyksessä ja määräsi lääkityksen. Yksi vatsan rauhoituspilleri aamulla, sitten 1 tulehduspilleri 4 kertaa päivässä ja kipulääkettä max. 8 kertaa vuorokaudessa. Viikon kuuri – kyllä se sillä paranee. Viikko meni ja tilanne sen kuin vain paheni. Haettiin yleislääkäri Fichteriltä uusi viikon kuuri ja jatkettiin entiseen malliin. Ainoa ero entiseen oli, että potilaan tila paheni vain päivä päivältä ja veneen ulkopuolelle ei ollut enää mitään asiaa.

Anne kävi hakemassa taksin tolpalta ja haki minut laiturin edestä, jonne olin onnistunut jotenkin raahautumaan. Ei muuta kuin kaupungin uuteen keskussairaalan ortopedia etsimään. Puolen päivän tuskaisan odottelun jälkeen lääkäri saapui ja lähetti minut lonkan röntgenkuvaukseen. Kuvausta hoitanut kaveri väänsi jalan sellaiseen asentoon, että kipu varmasti maksimoitui ja 2 minuutin kuvaussessio tuntui 2 tunnilta. Kuvat paljastivat, että lonkan ja lantion luustossa ei ollut mitään vikaa. Ilmeni, että asiaani käsitellyt lääkäri Claire Frédéric olikin yleislääkäri eikä hän voinut tämän asian suhteen sen enempää tehdä. Kirjoitti kuitenkin ystävällisesti listan neljästä erikoislääkäristä, jotka voivat auttaa asiassa eteenpäin. Yksi päivä oli taas mennyt.

Valitsimme listasta lähimmän ortopedin ja hän oli ranskalainen Serge Lallemand. Päästyämme parin tunnin odottelun jälkeen hänen vastaanotolleen, koimme jättiyllätyksen. Paperini luettuaan kysyi tohtori Lallemand selvällä suomen kielellä: "Oletko suomalainen?" Kyllä siinä meikäläisiltä leuka loksahti. Ilmeni, että hänen vaimonsa on lappeenrantalainen Mia ja että he käyvät lähes vuosittain Suomessa. Tähän väliin on pakko todeta, että olemme tämän reissun aikana tavanneet noin kymmenkunta ulkomaalaista miestä, joilla on suomalainen vaimo. Kyllä tuntuu Suomi-tytöllä olevan kysyntää ympäri maailmaa! Menin lääkärin määräyksestä makaamaan selälleni tutkimuspöydälle, jonka jälkeen Lallemand yritti nostaa vasenta jalkaani ylöspäin. Jalka nousi noin 10-15 cm, jonka jälkeen potilas nousi salamana istumaan kipuparahduksen saattelemana. Väänneltyään kipeää jalkaa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, totesi tohtori, että tilanne vaikuttaa erittäin pahalta ja vaatii todennäköisesti leikkauksen. Mainittakoon, että tohtori Lallemand tarjoutui majoittamaan meidät sairauden ajaksi kotonaan, mikäli veneellä olo tuntuu vaikealta tai pahalta. Hänen vaimonsa olisi kuulemma kovin mielissään, jos tulisimme heille. Edellä mainittu on kuvaavaa tahitilaiselle ystävällisyydelle ja vieraanvaraisuudelle.

Tohtori Lallemand kirjoitti minulle lähetteen magneettikuvaukseen ja reseptin uusille lääkkeille, jotka olivat kortisoni ja entistä vahvempia kipulääkkeitä. Keskusteltiin myös mahdollisista leikkausvaihtoehdoista ja -paikkakunnista, operaation kustannuksista, veneen ylösnostosta ja matkan jatkumisen edellytyksistä. Seuraava päivä meni taas kokonaan tuskaisessa istumisessa odotushuoneessa ja magneettikuvauksessa. Perjantaina 23.9. päästiin taas uusien kuvien kanssa tohtori Lallemandin pakeille. Tässä välissä olivat ilmeisesti kortisoni ja vahvat kipulääkkeet tehneet tehtävänsä ja olin nukkunut edellisen yön erittäin hyvin ensimmäisen kerran lähes kuukauteen. Magneettikuvista kävi ilmi, että todennäköisesti välilevyn keskustan hyytelömäinen erittäin hapan aine oli luiskahtanut osittain ulos paikaltaan ja ärsytti lonkkahermoa kemiallisesti. Kortisoni oli ilmeisesti supistanut ulkopuolella olevan hyytelön kokoa ja poistanut jatkuvan kivun. Myöskin ulostulleen aineen määrä oli pienempi mitä tohtori oli odottanut. Uutiset olivat siis lupaavia ja toiveita herättäviä.

Purjehduslupaa ei tohtori Serge Lallemand vielä voinut myöntää. Syödään nyt hänen määräämänsä lääkekuuri loppuun ja katsotaan tilannetta uudelleen maanantaina 3.10.2011. Jos kunto edellyttää, hän antaa luvan matkan jatkamiselle ja määrää samanlaisen kuurin varalle, jos tauti iske uudelleen keskellä valtamerta. Jos lupa saadaan ja matkaa päästään jatkamaan, olen suunnitellut, että purjehdimme täältä Papeetesta nonstoppina Whangareihin Uuteen-Seelantiin – matkaa 2300 Nm (4300 km). Monta suunniteltua paikkaa jää näkemättä, mutta minkäs teet! Jos purjehduslupaa ei tule…no sitä vaihtoehtoa ei nyt viitsi edes vielä ajatella.












 

2 kommenttia:

Lauri G. kirjoitti...

Voi Paska!

Cantana kirjoitti...

Todella ikävä kuulla, toivomme parasta Arille. Riitta ja Mikko