Prince Rupert on British Columbian kaupunki, jolle turkiskauppa toi vaurautta ennen kuin rautatie rakennettiin ja kalastusteollisuus kehittyi.
Kävimme aamulla kauniissa, isoista hirsistä rakennetussa museossa.
Alkuperäiskansat ovat täälläkin uskoneet ja luottaneet toteemipaaluihin. Aivan museon lähellä on Merenkulkijoiden puisto, jossa liehui kaikkien Pohjoismaiden liput. Puisto on perustettu merellä kadonneille tai siellä elämäntyönsä tehneille ihmisille. Vähän alempana, edelleen merenrannassa, Cow Bay (Lehmälahti) oli roskiksia myöten lehmäaiheinen paikka. Aikanaan sveitsiläismies on purkanut lehmälastinsa tällä paikalla ja nimi on jäänyt siitä elämään.
15 tunnin lauttamatka propaani pois kytkettynä oli tehnyt jääkaapissa tehtävänsä ja pakastinkin oli sulanut. Onneksi ne olivat aika tyhjät eikä suurempaa menetystä tapahtunut. Prince Rupertissa oli käytävä kaupassa. Parkkipaikalla huomasimme monen muunkin kollegan olevan samalla asialla. Kauppa ei ollut mikään vaatimaton kyläkauppa, vaan siellä oli laajat ja hyvät valikoimat kaikkea ihan herkkuja myöten. Teimme innoissamme useamman päivän ruokaostokset. Kassalle tullessa huomasimme paikallistenkin tekevän vähintään viikon ellei kahden ruokaostokset kerralla. Kaikilla oli isot ostoskärryt kukkuroillaan tavaraa. Ihmiset tulevat kauppaan pitkien matkojen takaa, eivätkä voi piipahtaa kaupassa joka päivä.
Ennen kuin jätimme Prince Rupertin lopullisesti, kävimme vielä kirjastossa käyttämässä internettiä ilmaiseksi vartin verran. Sitten matkamme jatkui ensin tietä numero 16 ja sitten Terrace-nimisestä paikasta tietä 37 pohjoiseen. Matka oli vuoristoista ja metsäistä erämaata, välillä kauniiden järvien rannoilla tai jokien uomia myötäillen. Ainoat näkemämme autot olivat joko tukkirekkoja tai matkailuautoja.
Lähempänä Stewartia oli paljon lumihuippuisia vuoria ja monen metrin paksuisia jäätiköitä. Siellä varoiteltiin liikennemerkein, että lumivyöryn vaara on olemassa koko vuoden, ei pelkästään talvella. Syyn ymmärtää jäätiköitä katsellessa. Talvella lumivyöryn mahdollisuus on ilmeinen, sillä kulkemallamme 37A-tiellä (n. 40 km) on 72 lumivyörypaikkaa. Upeita vuoristopuroja tai –putouksia ryöppysi jyrkkiä rinteitä alas.
Pysähdyimme ottamaan kuvia, mutta yritimme muistaa myös karhuvaaran. Matkamme joutui jylhissä maisemissa ja kerran jos toisenkin ihmettelimme ääneen, miten noita erämaita vain riittää ja riittää.
Illansuussa saavuimme leiripaikkaamme Bear River RV Parkiin (Karhujoen RV-alue). Isäntä kertoi karhujen ja susien liikkuvan alueella öisin. Mitään ruokatavaroita tai grillejä ei saanut jättää ulkosalle. Hän ei myöskään ottanut vastaan telttailijoita tai pehmeäseinäisiä asuntovaunuja karhuvaaran vuoksi. Joka paikassa luki varoituksia: 'A Garbage Bear Is A Dead Bear!' (Roskiskarhu on kuollut karhu!). Karhut eivät kerta kaikkiaan saa tottua helppoon ruokaan. Karhuohjeet mm. neuvovat, ettei reppua saa heittää selästä, jos lähtee karhua pakoon. Se oppii kuulemma oitis, miten helppoa ruokaa saa. Täällä neuvotaan käyttämään nimenomaan karhuille kehitettyä pippurisumutinta sen karkottamiseksi tai saadaksesi itsellesi vähän lisäaikaa pakenemiseen.
Noudatimme alueen ohjeita kirjaimellisesti. Emmekä kyllä nähneet karhujakaan. Ilma oli aika viileä korkeiden vuorien ympäröimässä laaksossa. Jouduimme ottamaan RV:n lämmittimen käyttöön. Illalla oli alkanut sataa ja kaikki paikat auton ympärillä olivat litimärkiä vielä aamullakin. Onneksi meillä ei ollut kuin sähköjohto ja vesiletku koottavana kasaan ennen lähtöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti