tiistai 18. tammikuuta 2011

PANAMA, SHELTER BAY MARINA 30.-31.12.2010

Välipäivinä ilmestyi myös Roman, purje- ja kanvaasimies, tuoden korjatun keulapurjeen, laitasuojan sekä uuden kanvaasin Seilin luukkujen päälle ja uuden biminikatoksen. 


Meille pikkuhommia tehnyt kolumbialainen nuorimies kiipesi mesaanimastoon irrottamaan katkenneen vantin yläkiinnikkeen. Siivosimme Seilin takaboksin ja aloitimme sielläkin torakkasodan. Ihmeellistä, miten kaikki ruostuu. Esim. Kuubasta ostamamme juomatölkit olivat ruostuneet puhki ja juomat valuneet yhden muovilaatikon pohjalle. Ehkä ironisinta, että ruosteenestomaalin peltipurkki oli ruostunut puhki ja yhden muovilaatikon sisältö oli paksussa harmaassa mönjässä. Pesimme kaikki suojapressut ja jätimme ne kuivumaan työalueelle.


Keskimäärin 5 km:n kävelylenkit kuuluivat päivittäiseen ohjelmaamme. Niiden aikana olemme nähneet mitä erilaisimpia viidakon eläimiä. Puiden uusia versoja ahmivat mölyapinat alkavat olla jo melkein jokapäiväisiä havaintoja. Ensibongauksen jälkeen olemme nähneet myös laiskiaisen hyvin usein. Se on hassu eläin, joka roikkuu puussa pää alaspäin. Sillä ei mene helposti veri päähän, ehkä sen verenkierto on myös 'sopeutunut' niin kuin karvapeite, joka kasvaa myötäkarvaan peräpäästä. Näyttää kuin sen suu olisi koko ajan leveässä hymyssä. 


Laiskiaisen liikkeet ovat hyvin, hyvin hitaat. Mennessämme Romanin kyydissä pankkiin tapasimme laiskiaisen tienylityspuuhassa. Se oli jo raahautunut noin metrin tien laidasta kohti keskiviivaa ja olisi todennäköisesti jäänyt auton alle ennemmin tai myöhemmin. Otimme viidakosta paksun karahkan ja asetimme sen tielle laiskiaisen eteen. Kuin hidastetussa filmissä se takertui etujaloillaan karahkaan, jonka jälkeen kannoimme sen viidakkoon turvaan. Koko toimituksen ajan laiskiaisella oli aivan kuin hauska virnistys naamallaan. Ilmeisesti se virnisteli omalle laiskuudelleen. Näkemiämme lintulajeja on kymmeniä, samoin perhosia. Lisäksi olemme nähneet vähän kauempaa metrinmittaisen liskoeläimen ja pari sian oloista eläintä, jotka eivät kuitenkaan kuulemamme mukaan kuulu "sikasukuun".



Laiturissa pitempään seisseet veneet ja niiden miehistöt ovat jo kuin pieni yhdyskunta omine sosiaalisine tapoineen. Meidätkin kutsuttiin uudenvuodenaaton tapahtumaan uima-allasalueelle. Sinne piti tuoda jotain grillattavaa, mitä itse halusi syödä ja sitten jonkun 'saidin' esim. salaatin. Ideana oli, että marina tarjosi juomat. Anne teki lihapullia, folioperunapuolikkaita ja niihin täytteen. Ruokaa kertyi pikkuhiljaa niin paljon, että tarvittiin lisäpöytiä. Olisi siinä grillissä paistunut meidän paksuhkot broiskufileetkin. Amerikkalaiset hallitsevat grillihiilloksen teon.


Illan kuluessa astiat tyhjenivät hyvää vauhtia ja luultavasti mitään ei tarvinnut heittää pois. Tällaiset 'nyyttärit' on hyvä tapa päästä maistelemaan erilaisia ruokia. Amerikkalaiset ovat 'huonoja' juhlijoita. He yleensä vetäytyvät paatteihinsa iltakymmeneen mennessä, niin nytkin uudenvuodenaattona. Muutama eurooppalainen jatkoi juhlintaa myöhempään. Mekin tulimme Seiliin hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta, jolloin poksautimme kuohuviinin. Köyhässä Colónin kaupungissa oli kait pantu viimeiset rahat likoon turhuuteen, ilotulituksiin. Tosin ne olivat niin vaatimattomia, etteivät nousseet puiden yläpuolelle. Panaman kanavan suulla ankkuroiduista laivoista lähetettiin parasta ennen –merkinnän ohittaneita hätäraketteja. Vielä oli joku veneilijä hereillä marinassa, kun soitti torvea toivottaakseen kollegoille hyvää uutta vuotta. Mekin testasimme Seilin torven.

KAIKILLE BLOGIMME LUKIJOILLE OIKEIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

PANAMA, SHELTER BAY MARINA 22.-29.12.2010

Teetimme erilaisia puhdetöitä marinassa työskentelevillä kolumbialaisilla nuorilla miehillä. Pohjamaalauksen, kylkien puhdistuksen ja pressun poiston jälkeen Seili alkoi näyttää ulkoisesti valmiilta veteen. Niinpä Ari kävi sopimassa, että pääsimme jouluksi veteen. Sateisuus oli taas viime päivinä lisääntynyt, ei se kuivakausi siis ihan totta ollut vieläkään. 


Iltapäivällä 22.12. telakkamiehet sitten saapuivat Seilin pukkeja irrottelemaan. Vähän väliä satoi kaatamalla. Telakan työnjohtaja Victor hoitelee itse kaikki veneiden siirrot, mutta nyt hänelle tuli pulma, kun nostolaitteen kaikki varret eivät toimineetkaan. 


Siinä sitten kaatosateessa piti ruveta ensin etsimään vikaa ja sitten korjata se. Telakan muut miehet pitivät sadetta Seilin alla. Victor on monitoimimies ja vaihdettuaan monen metrin hydrauliletkun sai parin tunnin kuluttua kaikki nostovarret toimimaan. Victor hyppäsi nopeasti kuljetinlaitteen puikkoihin ja ei kun menoksi.


Ei siinä kauaa toimintaa testailtu, vaan Seili nostettiin oitis kyytiin ja siirrettiin nosturiin vesillelaskua varten. Veneen veteen lasku on aina yhtä sykähdyttävä hetki. Ari tarkisti vielä, ettei mistään vuotanut vettä pilssiin. Sen jälkeen Seili olikin valmis hinattavaksi (omasta moottorista puuttuu elintärkeitä osia) meille varattuun paikkaan D-laiturissa.

Tämä oli viimeinen mahdollinen hetki ennen joulua siirtyä veteen, sillä olimme kutsuneet jouluaatoksi vieraita jouluaterialle. Ihan mukavaa oli ajatella, että vieraamme voivat tulla laiturissa olevaan veneeseen. Olimme niin hyvillämme veteen pääsystä, että heti kohta halusimme kuvauttaa itsemme tonttulakeissa Seilin kannella. 



Tämä oli vähän niin kuin joululahja monen viikon kuivanmaan elämän jälkeen. Aatonaattona Anne valmisteli seuraavan päivän joululaatikoita keittämällä bataatteja, porkkanoita ja riisipuuroa. Joulupiparit ja –tortut tuli jo paistetuksi telakka-alueella aikaisemmin sadepäivien puuhana.

Ensimmäiseksi aattoaamuna oli suunnitelmissa paistaa ostamamme 5kg:n kinkku. Anne pani uunin lämpiämään aamupalan ajaksi. Tuskin ehdimme aloittaa aamupalaa, kun uunin valo sammui ja huomasimme, ettei sähköä tule. Aluksi tietysti luulimme, että laiturilla olevasta sähkökaapista oli meiltä mennyt sulake, mutta aika nopeasti selvisi, että koko marinasta on sähköt poikki. Eipä siinä auttanut muu kuin ryhtyä tekemään muita aattoaterian valmisteluja ja toivoa, että sähköt palaisivat mahdollisimman nopeasti. Suunnittelimme generaattorin käynnistämistä, ellei sähköjä alkaisi kuulua. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen sähköt palasivat ja pääsimme toden teolla jouluaterian valmisteluun. Alla olevan kuvan laatikot ovat vasta menossa uuniin, kuten tarkkaavainen lukija pystyy helposti havaitsemaan.



Aamutuimaan soitimme kotimaahan lähisukulaisille joulutoivotukset. 7 tunnin aikaeron takia päivä hupsahtaa nopeasti Suomen yöaikaan.

Anun lähettämä DHL:n kirjekuori saapui puolenpäivän aikaan jouluaattona. Tyynen meren sähköisten 'merikorttien' lisäksi sieltä löytyi muutama joulukortti ja vuoden 2011 viikkokalenteri. Joulukortit kiinnitimme seinälle luomaan joulutunnelmaa. Uuden vuoden kalenteri tulee olemaan päivittäisessä käytössä. Olimme edellisenä päivänä hakeneet viidakosta vähän silmäniloa jouluksi, papukaijakukan ja palmun oksan verran. Muutama joulukoriste meillä on mukana kotimaasta. Jouluaaton sää oli mitä helteisin ja aurinkoisin koko päivän.



Kutsumamme, yksikseen täällä olevat miehet, olivat saksalainen Michael Mirmel-veneestä ja telakka-alueen naapurimme amerikkalainen Billy Island Fever-veneestä. 


Molemmille kerroimme valmistavamme mahdollisimman suomalaisen jouluaterian. Michael ei ole mikään kylmää purkkiruokaa haarukoiva yksinpurjehtija. Ollessamme Mirmelissä syömässä Michael kertoi harrastaneensa ruuanlaittoa vuosia ja käyneensä viikoittain ammattikokin vetämässä ryhmässä, missä ateriat valmistettiin alkuruuasta jälkiruokaan. Molemmat miehet olivat hyvin mielissään kutsustamme.

SEILIN JOULUMENU

Tervetulojuoma:     
Mukaeltu glögi punaviinistä ja luraus Kossua

Alkupalat:              
Majoneesitäytteiset munat, skandinaavisesti graavattua lohta, keitetyt perunat

Pääruoka:              
Joulukinkkua, lanttulaatikon tapaan tehtyä bataattilaatikkoa, porkkanalaatikkoa, keitetyt  perunat  

Kinkkukastiketta, voisulaa, Seilin omaa sinappia

Punakaali-appelsiini-sipulisalaatti

Jälkiruoka:             
Riisi-ananaskermavaahto, jonne kätketty 1 manteli

Kahvit, joulutortut, enkelipiparit ja konjakit

Ruokajuomat:        
Punaviini, olut, Finlandia-snapsit

Vieraamme saapuivat täsmällisesti ja nautimme lämpimät glögit, ei mikään varsinainen hellejuoma, mutta ihan onnistunut illan aluksi. Alkupalat tekivät hyvin kauppansa viimeistä kalapalaa myöten. Ruokaa tarjotessamme sanoimme vieraillemme, ettemme millään tavalla pahastu, ellei heille maistu nämä perinteiset suomalaiset laatikot. Se oli turhaa, sillä molemmat söivät hyvällä ruokahalulla ja vielä santsasivatkin. Joululaatikot olivat heille tietysti täysin uusi tuttavuus. Bataattilaatikko maistui ihan samalta kuin, miltä meillä kotona on lanttulaatikko aina maistunut. Jälkiruokaan kätkettyä mantelia illan emäntä mainosti vieraille turhaan, sillä hän oli 'epäkohteliaasti' annostellut sen itselleen. Vieraille tietysti kerroimme, että mantelin saaja saa tehdä yhden salaisen toivomuksen. Billy sanoi heti, että kaikki tietävät, mitä hän toivoi: 'Että saisi kosteusvaurioista kärsivän veneensä kaupaksi.' Hän oli nyt tehnyt lopullisen päätöksensä hankkiutua veneestä eroon. Se oli osoittautunut hänelle liian isoksi ja vaativaksi projektiksi.

Joulutunnelmaa luodaksemme soitimme taustalla joululauluja, ensin aika kansainvälisiä ja myöhemmin ihan suomalaisia. Vieraamme ihastelivat esille panemiamme joulukortteja ja ihmettelivät, miten olimme saaneet postia. 



Michaelin tunsimme jo ennestään ja tiedämme hänestä aika paljon. Tapasimme hänen tyttärensäkin aikanaan La Gomeralla ja Kap Verdellä. Billystä emme tienneet muuta kuin veneen ja sen, että hän on lääkäri. Ilmeni hänen olevan eläköitynyt armeijan lääkäri ja olleen mm. viidakkokoulutuksessa täällä Fort Shermanissa. Hän on 'sotinut' Vietnamissa, Väli-Amerikassa ja Punaisella merellä. Hänen juttujaan kuunnellessa niin Indiana Jones kuin James Bondkin kalpenisivat. Joka tapauksessa hyvin todentuntuisia ja melkein henkeäsalpaavia olivat Billyn tarinat. Nykyään Billy asuu vaimonsa kanssa Arizonassa, viihtyy hyvin tilavassa talossaan ja partioi vapaaehtoisjoukoissa ratsain Meksikon vastaista rajaa.

Koko jouluaaton sää oli ollut mitä hienoin ja illan pimetessä alkoi käydä miellyttävä viilentävä tuuli, joka tuntui myös Seilin sisätiloissa mukavasti. Tunnelma oli hilpeä ja miehet viihtyivät hyvin pitkälle keskiyön jälkeen. Heidän lähdettyä kaivoimme Anun Kaliforniaan tuomat ja Perussakin kiertäneet joulupaketit. Kiitos vielä kerran kaikille lämpimistä ajatuksista ja lahjoista. Perinteiset lahjakirjat tuli luetuiksi heti tuoreeltaan, kun joulupäivä valkeni kaatosateisena. Tapaninpäivänä oli sitten Annen synttäri ja taas avattiin paketteja. Olimme saaneet sellaisen yhteisen ja yhdistetyn synttäri-ja joululahjan. Päätimme avata sen Tapaninpäivänä. Olipa mainio idea, varsinkin venekäyttöön. Bookeen on e-kirjojen lukulaite, johon voi tallentaa jopa 1000 kirjaa netistä. Ari teki heti ensimmäiset hankinnat sinne ja on lukenut Bookeenia sen jälkeen päivittäin. Tapaninpäivä jatkui edelleen sateisena, oleilimme ja lueskelimme.



Joulun läheisyyteen osuu monta muutakin synttäriä, soitimme Arin äidille ja pyöreitä täyttäneelle vävyllemme onnittelut. Viattomien lasten päivänä Ari kyllästyi dieselmiehen odotteluun. Näimme melkein joka päivä hänen autonsa ja milloin kukakin tiesi miehen olevan tulossa meidän veneeseen. Sitä käyntiä ei kuitenkaan ikinä kuulunut. Niinpä Ari päätti mennä istumaan Andyn auton luokse ja odottamaan hänen tuloaan. Työpäivän päättyessä Andy saapuikin ja Ari tiedusteli, miksei hän tule Seiliin. Niin kuin niin monta kertaa aiemminkin hän sanoin tulevansa huomenna. Tämä ei enää kelvannut Arille, joka melkein korvasta kuljetti miehen meille irrottamaan ruiskutuspumppua. Hän oli kovin nolona jouduttuamme odottamaan viikkotolkulla, mutta teki huolellista työtä ja otti pumpun mukaansa. Siinä vierähti 3,5 tuntia Andyn iltaa ja välillä menivät taas sähköt poikki marinasta. Onneksi on otsalamput keksitty! 




 

lauantai 8. tammikuuta 2011

PANAMA, SHELTER BAY MARINA 11.-21.12.2010

Ensimmäiset päivät Seilissä menivät Annelta kaappien siivoukseen ja tavaroiden paikalleen järjestämiseen. Ari yritti hommata miehiä moottorihuoltoon, mesaanimaston korjaukseen sekä kanvaasimiestä luukkusuojien tekoon. Jouduimme aloittamaan sisätiloissa torakkasodan, jopa umpinaisessa muovirasiassa oli sisällä torakoita. Täällä niitä nimitetään cucarachoiksi, joista olemme tainneet aiemminkin kirjoittaa. Niitä on montaa lajia, joista osa lentää. Sodankäynti on siis vaativaa. 


Yhtään helpompaa ei ole työmiesten saaminen paikalle. He kyllä tekevät hyvin hommansa, kun vaan paikalle saadaan, mutta koko ajan pitäisi olla nykimässä hihasta ja hoputtamassa, muuten ei tapahdu mitään.

Yllätykseksemme marinassa oli paljon veneitä. Monilla oli ollut suunnitelmia lähteä San Blasiin tai muualle, mutta kehnojen säiden takia veneet olivat edelleenkin laiturissa. Sen huomasi myös aamubussissa, joka vei meitä kaupoille. Bussi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Takaisin tullessa vaadittiin todellista sopua, kun bussin ahtaille käytäville ei mahdu oikein mitenkään kauppakassien kanssa. Niinpä nostimme kasseja sisään bussin ikkunoista. Paluumatka taisikin olla monelle todella avartava kokemus, sillä Anne kuuli vielä pesutuvassakin, millaiseksi seikkailuksi kauppareissun paluu muodostui. Tieolot eivät hetkessä tulvien jälkeen kohene ja paluumatka jouduttiin tekemään kiertotietä kaatopaikan kautta. Amerikkalaisrouvien iloinen juttelu muuttui hämmennykseksi, kun saavuimme kaatopaikalle. Vaikutti siltä, etteivät he elämässään olleet nähneet kaatopaikkaa. Saati olleet tietoisia, että köyhät ihmiset tonkivat siellä. Tämä oli suuri järkytys heille, jota kerrottiin hämmentävänä seikkailuna muille. Mutaliejuisella tiellä bussin pyörät upposivat syvälle ja vastaan tuleva liikenne ei juurikaan odottanut tai väistänyt. 



Lyhyellä matkalla näimme parikin liejuun juuttunutta kolaroitua autoa. Odotimme koko ajan, milloin bussi juuttuu liejuun ja pääsemme koko matkustamo työntämään… Angelo-kuski ei normaalisti välitä, miltä matkustajista tuntuu hänen kyydissään, jokaisen on syytä pitää tavaroistaan kiinni mutkaisilla teillä. Täällä kurassa Angelo joutui vähän tinkimään tyylistään ja pääsimme perille.

Kauppareissun jälkeen ruokavarastot täydentyivät niin, että pääsimme tekemään omia ruokia. Marinan ravintolan yksitoikkoinen ruokalista on äkkiä syöty, sillä perusannos hampurilainen ja ranskalaiset alkavat äkkiä tympiä.

Tunsimme elävämme Seilissä ylellisesti verrattuna amerikkalaiseen naapuriin, jonka purjevene oli ollut 2,5 vuotta kuivalla maalla, muttei kuivana. Veneeseen oli vuotanut vettä niin, että sisätilat olivat melkein kattoa myöten täynnä vettä. Koko sisustus oli pilalla ja vähintään homeessa. Naapurimme Bill kertoi olevansa lääkäri ja ihmettelimme, miten hän on voinut jättää veneensä niin pitkäksi aikaa täysin ilman kontrollia. Nyt oli lopputulos nähtävissä. Hän oli välillä kovin masentunut ja valmis luopumaan koko veneestä. Sitten taas toisena päivänä vähän paremmalla mielellä ja usko veneen parempaan tulevaisuuteen oli virinnyt. Silti tuntui kummalliselta, ettei hän ruvennut purkamaan mädäntyneitä osia pihalle ja muutenkin riisumaan venettä.

Perusta käsin olimme ensimmäisen kerran yhteydessä Panamassa asuvaan suomalaiseen Rissasen Heikkiin. 

Yhdellä kauppareissulla tapasimme hänet. Hän toi autollaan meidät Shelter Bayhin ja näki samalla Seilin. Koukkasimme tosin Colónin kaupungin kautta, jonka postista Heikki kävi hakemassa pari pakettia. Odotellessa meillä oli tilaisuus päivitellä kaupungin rappiota, joka oli todella jotain sanoin kuvaamatonta surkeutta. Oli mukavaa jutustella maanmiehen kanssa ja yhteisiä tuttaviakin löytyi myös purjehtijoiden ulkopuolelta.


Panaman kuivan kauden piti alkaa joulukuun alussa, mutta siltä ei vielä näyttänyt. Kaatosateet jatkuivat vallitsevina, poutajaksot olivat hyvin lyhyitä. Joka paikka oli märkänä. Yritimme kaikesta huolimatta tehdä melkein päivittäisiä kävelylenkkejä ja samalla tarkkailla viidakon eläimiä. Mölyapinatkaan eivät olleet juttutuulella kovimpien sateiden aikaan. 


Villikalkkunat seisoivat pylväiden päissä siivet levällään kuivattelemassa niitä. Tämän tästä lenteli reilusti kämmenen kokoisia sähkönsinisiä perhosia. Kunpa niistä saisi otetuksi kuvan. 


Kaikki ojat tulvivat yli äyräidensä ja yhden sellaisen penkalla näimme 2 metrisen krokotiilin, joka meidät havaitessaan nopeasti sukelsi veteen. Emme tienneet, että täälläkin on krokotiileja. Myöhemmin kuulimme, että niitä saattaa uiskennella marinassa veneiden välissäkin. Öisin saattoi tuuli puhallella puuskissa niin kovasti, että se tuntui pukeilla seisovassa Seilissä. Yhtenä yönä tuulen suunta yhtäkkiä muuttui ja seuraavan aamun ilmanala tuntui jotenkin erilaiselta ja taivas kirkkaammalta. Päivämäärä oli 15.12. ja siitä se nk. kuivakausi sitten alkoi. Tosin sadekuuroja tuli edelleenkin, mutta niiden kesto ja voimakkuus oli ihan toista kuin aiemmin ja poutaa oli selvästi enemmän.

Iltahan täällä pimenee seitsemään mennessä, jolloin monena iltana katsoimme jälleen kerran Koivusalon elokuvatuotannosta jonkun DVD:n. Martti Suosalo on kyllä mahdottoman hyvä ja muuntautumiskykyinen näyttelijä. Havannassa jouduimme aina laittamaan tekstityksen päälle, kun viereisessä lomahotellissa alkoi kovaääninen showtime aina samaan aikaan meidän elokuvasession kanssa. Täällä viidakon rauhassa voi saada puheestakin selvää. Onhan niissä jo nähdyissä elokuvissa siinä mielessä uudenlainen ulottuvuus.

Toisella kauppareissulla bussissa istui tutunnäköinen mies. Ari tunnisti hänet heti saksalaiseksi Michaeliksi, jonka olimme viimeksi tavanneet Kap Verdellä juuri ennen Atlantin ylitystä. Olipa iloinen yllätys tavata hänet yli vuoden jälkeen. Olemme olleet hänen kanssaan tekemisissä melkeinpä päivittäin. Kutsuimme hänet meille jouluaattona syömään ja hän tarjosi yhtenä iltana veneellään (s/y Mirmel) kanaillallisen. Michael oli kyllästynyt yksikseen jatkuviin kaatosateisiin San Blasissa ja tullut välillä ihmisten ilmoille marinaan.

Kuubasta saavuttuamme puoli vuotta sitten teimme Seilin korjaus-/puutelistan, jota yritimme toki lyhentää jo kesäkuussa, mutta kolmesta miehestä kukaan ei tullut sovittuna päivänä, yksi sentään otti yhteyttä ja tuli pari päivää myöhemmin. Nyt joulukuussa pohjamaalaus on sentään jo tehty. Moottorimies Andy käväisi vartin verran ja otti mukaansa päämoottorin suodattimen pesän, johon lupasi etsiä uutta suodatinta. Selvää kuitenkin oli, ettei sillä osalla ole mitään tekemistä moottorin huonon tyhjäkäynnin kanssa. Ihmettelimme monta päivää, etsiikö Andy edelleenkin suodatinta ja eikö häntä kiinnostanut löytää vikaa, vaikka lupasi lähteä helpoimmasta päästä vianselvitykseen. Taitaa olla niin, että tuolla laitureilla yhdellä jos toisellakin veneellä oli moottoriongelmia ja Andya viedään kuin pässiä narussa veneeltä toiselle. Niinpä työpäiviä kului, mutta vähän syrjässä olevaan Seiliin hän ei ehtinyt.

SAN LORENZO

Säiden vähän parantuessa päätimme tehdä kävelyretken San Lorenzon linnoitukselle. Se olisi ollut ihan kiva pyöräilykohde, mutta pyörien puuttuessa päätimme kävellä, vaikka matkaa edestakaisin tulikin pyöreät 20 km. 



Tietä varjostavat melkein koko matkan isot puut, joten koko aikaa ei tarvitse auringon paahteessa tallustaa. +30 asteen lämpötila on ihan riittävän haasteellinen ilman aurinkoakin. Anne otti ekakerran pitkään aikaan kävelysauvat mukaan, olihan siinä sitten vähän kättä pidempää 'ahdistelijoiden' varaltakin. Kaikenlaiset kasvit olivat nyt kukassa ja mölyapinat söivät innoissaan puiden uusia versoja. Siinä me mulkoilimme toinen toisiamme. Kauniita, kämmenenkokoisia perhosia lehahti tuon tuosta lentoon. Viidakosta kuului poudan tullen paljon erilaisia ääniä. 


San Lorenzon linnoitus rakennettiin Espanjan kuningas Philip II:n määräyksestä 1570-luvulla. Se muistuttaa kovasti Suomenlinnaa ja sijaitsee Chagres-joen suulla. Näimme vastarannalla haaksirikkoutuneet purje- ja moottoriveneen. Ihmettelimme, miten ne oli jätetty sinne oman onnensa nojaan vähän niin kuin heitteille. Linnoituksen lähellä ja joen suulla on haasteelliset vedet, jotka olivat yllättäneet nämä kaksi veneilijäparkaa. Itse joki on aikanaan ollut tärkeä kulkureitti niin konkistadorien ryöstösaaliin kuljetukseen Eurooppaan kuin Kalifornian kultakuumeen kourissa tarpoville kullanetsijöille. Panaman kanavaa ei vielä ollut ja joen kautta oli lyhin etäisyys Atlantin ja Tyynen meren välillä, tosin viidakkoakin piti puhkoa ihmishenkien kaupalla.







JOULUJUHLA

Marinan ilmoitustauluilta näimme, että 17.12. on joulujuhla, jossa parhaiten koristeltu vene palkitaan. Ilmoituksen mukaan myös elävää musiikkia oli tarjolla. Yleensä tällaiseen tilaisuuteen kuuluu joku erikoishintainen, hyvin tavanomainen ruoka-annos. Jotenkin päivämme kului Seilissä niin, että päätimme syödä ravintolassa. Siellä ei ollutkaan mitään erikoistarjousta eikä oikein kukaan tuntunut tietävän, milloin ja millainen ruokailu on luvassa. Toiset veneilijät toivat nyyttäriperiaatteella ruokaa baaritiskille, mutta ruokailu ei vaan tuntunut alkavan. Emme tienneet mitään tällaisesta nyyttärijutusta. Ravintolapaikkoja ei riittänyt veneilijöille, sillä paikalle tuli tosi paljon ulkopuolisia ihmisiä, joille oli varattu tietyt pöydät. Illan kuluessa näytti pikemminkin siltä, että tilaisuus oli marinan henkilökunnan joulujuhla.



Toimiston vastaavan organisointikyvyttömyys huipentui siinä, ettei kukaan tiennyt oikein mistään mitään. Joku meidän pöydässä tiesi myöhemmin, että talo tarjoaa ruuan, itse pitää maksaa juomat. Mutta siihen meni vielä aikaa ennen kuin syömään päästiin. Monet olivat jo lähdössä tekemään voileipää veneelle. Kyllä se parhaiten joulukoristeltu venekin palkittiin, mutta se julistus meni meiltä ohi. Ehkä olimme juuri silloin saaneet ruokaa lautaselle ja keskityimme syömiseen.

Joulujuhlassa kuulimme, että sinne San Lorenzon kohdalle haaksirikkoutuneen purjeveneen miehistö oli täällä Shelter Bayn majoituksessa odottamassa vakuutusyhtiön päätöstä. Omistajilta melko erikoinen ratkaisu jättää vene oman onnensa nojaan aaltojen kolkattavaksi kiville ja jäädä odottamaan vakuutusyhtiön ratkaisua. Meitä on todellakin moneen junaan.




 

PANAMA, COLÓN 9.-10.12.2010

Vietimme hienossa Meliá-hotellissa päivän sadetta kuunnellen. Saimme, kun saimmekin wifi-yhteydet toimimaan läppäreissämme. Miten voi olla niin epäloogisia nämä wifi-asiat? Ostimme nimittäin raaputettavat aikakortit, mutta salasana oli yhden merkin verran liian pitkä niin, ettei se mahtunut sisäänkirjautumiskenttään millään ilveellä. Sen ratkaisemiseen tarvittiin hotellin henkilökuntaa, emme olisi ikinä itse keksineet ratkaisua. Tuskin salasanan arvo olisi yhtään heikentynyt, jos se olisi ollut yhden merkin verran lyhyempi. Kirjoittelimme email-viestejä ja ihailimme upeita puitteita toivoen, että seuraavana päivänä tie olisi jo selvä Shelter Bayhin.


Rogelio piti meitä hyvin ajan tasalla tieolosuhteista ja soitti seuraavana aamuna kertoen, että liikenne on alkanut kulkea Shelter Bayhin. Hommasimme hotellista taksin ja suuntasimme kimpsuinemme ja kampsuinemme kohti marinaa. Joissain paikoissa vettä oli vielä monta kymmentä senttiä tiellä ja tietöitä tehtiin tien pinnan nostamiseksi alavimmista kohdista. Lopulta pääsimme yli Gatún-sulun ja tuttuja maisemia pitkin kohti marinaa. Kiirehdimme Seiliin, joka oli nostettu varastoalueelta työalueelle. Ensisilmäyksellä kaikki näytti olevan kunnossa. Kosteudenpoistolaite oli tehnyt omaa tärkeää tehtäväänsä koko poissaolomme ajan. 


Luovuimme laitteesta ja aloimme käyttää Seilin omaa lämmityslaitetta kosteudenpoistoon ja toisaalta lämmityslaitteellekin teki hyvää käyttää sitä, sillä se saattaa mennä epäkuntoon liian vähäisen käytön takia. Sitähän ei ole tarvittu sitten Skandinavian. Lämpötilat täällä Panamassa pysyttelivät koko ajan reilusti yli +20 asteen ja sillä tavalla sadekaan ei haitannut, kun ei tullut vilu.

Ensimmäinen päivä meni enemmän ja vähemmän ihmetellessä paikkoja tarkistellen ja ympäristöä katsastellen.

tiistai 4. tammikuuta 2011

PANAMA, PANAMA CITY 7.-9.12.2010

Meidän kaltaiset yksilömatkailijat aiheuttivat Liman hotellissa päänvaivaa. Vaikka olisimme varanneet parikin tuntia uloskirjautumiseen, se tuskin olisi auttanut asiaa. Henkilökunta oli tottunut voucher-asiakkaisiin, ei rahalla maksaviin. Monta ihmistä yritti saada meille laskua syntymään, he sotkivat ja sohelsivat eivätkä saaneet laskua syntymään oikealle summalle. Samanlainen kokemus uloskirjautumisesta oli lähtiessämme Perun maaseutukierrokselle. Onneksi taksi malttoi odottaa meitä. Alkuiltapäivästä meidän oli tarkoitus lentää Copa Airlinesin koneella Limasta Panama Cityyn.

Lentomatka sujui hyvin kuoppaisuudesta huolimatta. Saapuessamme Panama Cityn Tocumenin kentälle päättelimme, ettei sadekausi ihan vielä ole päättynyt. Niin märkää näytti olevan joka puolella. Ajatus vain vahvistui seuraavana yönä, jolloin taivas avasi kaikki hanat ja vettä satoi kaatamalla koko yön. Väkisin tuli mieleen Seili ja jos puoli vuotta on satanut tähän malliin, miltä mahtaa Seilin sisällä näyttää. Olimme edellisenä päivänä olleet yhteydessä paikalliseen luottokuskiin Rogelioon kyydin toivossa. Yllätyksemme oli suuri, kun hän tiesi, että meille on Panama Cityssä paketti odottamassa. Se oli se Miamista lähettämämme. Helsingissä ei vastaavaa tapahtuisi. Seuraavana aamuna Rogelio soitti ja kertoi, että teitä on veden vallassa Panama Citystä Shelter Bay Marinaan. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä yhdeksi lisäyöksi Panama Cityyn. Televisiota katsoessamme aloimme tajuta, mistä Rogelio oli puhunut.

Viime päivät oli satanut niin paljon vettä, että Panaman kanava-alueen järvet olivat alkaneet tulvia ja koko kanava jouduttiin sulkemaan. Sellaista ei ole tapahtunut 20 vuoteen ja silloinen syy oli USAn ja Nicaraguan välinen konflikti. Niin kauan kuin sadetilastoja on pidetty, ei tällaisia sademääriä ole aiemmin mitattu. Panaman äitienpäivä 8.12.2010 jää historiaan katastrofaalisena juhlapäivänä. Sadat ihmiset menettivät kotinsa tulvien takia, kymmenet menettivät henkensä maanvyörymissä. Nämä olivat ne ensimmäiset tiedot kaatosateiden seurauksista ja presidentti julisti kansallisen hätätilan.



Uusi aamu kaiken muuttaa voi ja sovimme Rogelion kanssa lähtevämme heti aamusta kohti Shelter Bay Marinaa. Rogeliolla oli hyvät tietolähteet Colóniin ja sen tieolosuhteista. Pääsimme Colónin kaupunkiin, jonka kurjuutta näimme ensi kerran vähän laajemmin. Auton ovet piti lukita siksi aikaa, kun odottelimme autossa Rogelion paluuta. Olimme jo yhdellä todella saviliejuisella kaatopaikan tiellä, mutta kuljettajamme ei halunnut lähteä sinne. Olisimme tarvinneet 4-vetoauton.


Sitten Rogelio yritti meille venekyytiä, mutta sade oli alkanut uudelleen ja tuulikin puhalsi niin voimakkaasti, että viranomaiset olivat kieltäneet veneitä lähtemästä liikkeelle. Siihen hätään ei löytynyt 4-vetoautoa, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi mennä hotelliin. Tiesimme hotellin ennestään, mutta emme sen värikkäästä historiasta. 

 
Meillä ei ollut hätää, sillä olimme tilapäismajoituksessa entisessä Amerikan sotakoulussa, joka vuosina 1943-1984 koulutti lähes kaikki Väli-Amerikan pahat pojat, mm. Noriegan ja Ortegan sekä liudan erilaisia murhamiehiä. Nykyään tiloissa toimii korkeatasoinen Melia-hotelli, joten me kyllä elimme herroiksi kulkuyhteyksiä odotellessa.



Olisi kyllä ollut jo kiva päästä veneelle, mutta minkäs teit. Olisi kai pitänyt lentää suoraan Tocumenistä pikkukoneella SB-marinaan. Lentokenttähän on siellä aivan vieressä, mutta kun kaikkea ei sentään osaa ennakoida.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

PERU, LIMA 1.-7.12.2010

Perun maaseudulla ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten ruskeat savitiilistä rakennetut talot saavat ilmeisesti aina vaalien lähestyessä uuden maalipinnan. Talot ovat siis pysyviä vaalimainoksia. Koska kaikki ihmiset eivät osaa lukea, ehdokkaan nimen lisäksi on mainoksessa jokin kuvio esim. lapio, inkapipo tai appelsiini. Mainoksessa kehotetaan vetämään rasti ruutuun oman ehdokkaan merkin kohdalle. Ainakin koko kansa pääsee äänestämään, oli lukutaitoa tai ei. Joulukuun 5. päivä oli jotkut, ilmeisesti paikallisvaalit ja vuonna 2011 presidentinvaalit. 


Monet maaseutukylät ilmoittivat isoilla tauluilla aakkostavansa ylpeinä ja Limassa näimme mainostauluja, missä kerrottiin 2,4 miljoonaan perulaisen lukevan ensimmäistä kertaa elämässään. Toisaalta mainostauluissa kerrottiin myös, että 1,9 milj. perulaista saa ensimmäisen kerran elämässään puhdasta vettä. Joissain edistyneimmissä kylissä oli kaikissa taloissa saman mallin mukaan pystytetyt, samanväriset ulkohuussit. Suomessa näitä asioita jokainen pitää itsestään selvinä, mutta ne kertonee sen tosiasian, että monen perulaisen elämästä puuttuu jokapäiväiset perusasiat. Roskia ja jätteitä heitetään surutta ja huolettomasti lähimaastoon, mistä ne leviävät 'mukavasti' tuulen mukana. Suuremmissa kaupungeissa jätehuolto on tietysti hoidettu järjestelmällisesti.

Perun rahayksikön arvo murenee koko ajan korkean inflaation vuoksi. Liman kaduilla parveilee rahanvaihtajia niin turisteja kuin perulaisiakin varten. Perulaiset vaihtavat solensa dollareihin, joissa uskovat rahan arvon säilyvän paremmin. Seuraavalta presidentiltä ei haasteita puutu, jos haluaa tasoittaa taloutta ja kansanryhmien eriarvoisuutta.

Palasimme Limaan samaa rantatietä, jota kaksi viikkoa aiemmin lähdimme. Kuiva, pölyinen ja hiekkainen maisema oli säilynyt muuttumattomana. Limassa vallitsi iltapäiväruuhka saapuessamme ja yrittäessämme löytää suorimman reitin autovuokraamoon.

AUTON VUOKRAAMINEN

 
Kaikissa matkaoppaissa kehoitetaan ja opastetaan yksiselitteisesti, että vuokra-autoa ei kannata missään tapauksessa ottaa Perussa. Kieltoa perusteellaan huippuvaarallisella liikenteellä, jossa ei juurikaan lakeja kunnioiteta ja jossa vallitsee isomman oikeus. Toisin sanoen lähinnä bussit ja rekat ajelevat miten sattuu ja edellyttävät, että pienemmät tienkäyttäjät väistelevät parhaansa mukaan. Matkantekoon suositeltiin paikallisia busseja, joilla on verrattain kattava reittiverkosto ja paljon vuoroja. Tästä huolimatta päätimme vuokrata oman auton pariksi viikoksi, jotta saisimme mahdollisuuden nähdä Perua monipuolisesti ja haluamamme aikataulun mukaan. Toisena perusteena olivat Arin 2.5 miljoonaa ajokilometriä mitä erilaisimmissa liikenneympäristöissä ja sitä kautta tullut luottamus, johon perulaiset bussikuskit ei meidän kriteereillämme yltäneet. Mainittakoon, että heti Cuscoon päästyämme luimme edellisenä päivänä tapahtuneesta bussiturmasta. Turistibussi oli pudonnut yli 300 metriä rotkon pohjalle - 17 kuollutta. Tunsimme tehneemme autoasiassa oikean ratkaisun.



TAPAHTUMIA


Liman historiallisessa keskustassa tapahtumia riitti joulukuun alkupäivinä. Kansainvälinen HSBC-pankki oli pyhittänyt San Martin-aukiolla sijaitsevan toimitalonsa joulutapahtuman käyttöön. Pankin sponsoroima kuoro esitti illan pimettyä joululauluja talon avatuista ikkunoista, eriväriset valotehosteet muuttivat rakennusta kulloisenkin laulun mukaan. Näytti kuin kuorolaiset olisivat olleet joulukalenterin avatuissa luukuissa laulamassa. Jouluesitys oli hyvin eloisa ja paikalliseen temperamenttiin sopiva. Oli siellä seassa meillekin tuttuja joululauluja kuten Petteri Punakuono, Jouluyö juhlayö ja Oi kuusipuu. Tapahtuman lopuksi oli tietysti ilotulitus. Konserttia kuunnellessa tuli monta kertaa mieleen, miten ihmeissään Andeilla asuvat inkat olisivatkaan tästä kaikesta, varmaan uskoisivat näkevänsä unta. Elämä näytti niin erilaiselta Andeilla Limaan verrattuna.


Läheisellä Plaza de Armasilla poliisit juhlivat 22. toimivuottaan. Jo aamulla oli katedraalissa messu ja aukiolla seisoi eri poliisiyksiköiden edustajia koko messun ajan. Värikkäimpiä olivat ehdottomasti eri soittokunnat. Sitten illan pimetessä aukion laidalla oli odotettavissa juhlakonsertti ja muuta ohjelmaa. Poliisipäällystön juhlat olivat viereisessä rakennuksessa, jonne juhlaväkeä purjehti tuon tuosta. Valitettavasti poliisien konsertin äänimiestä vaivasi ammattitauti eli kuurous, sillä ämyrit oli säädetty täysille. Sitä ei jaksanut kauaa kuunnella.


YACHT CLUB


   
Pursiseura sijaitsee Callaossa, jonne hotellistamme oli aika pitkä matka. Callao on hienoa kaupunkialuetta kuin Helsingin Kaivopuistoa. Kävimme katsastamassa pursiseuran ja sen ravintolan. Samalla tapasimme Franon, joka oli aiemmin tänä vuonna ystävystynyt s/y Aliisan Laurin ja Anninan kanssa. He kehuivat Franoa ja hänen kokkauksiaan, eikä turhaan. Mekin nautimme herkullisen kalalounaan siellä.


Pursiseuralla oli kova touhu käynnissä, kun viikonlopuksi oli järjesteillä jazzkonsertti. Meren päälle rakennettiin kuumeisesti esiintymislavaa, sillä konsertti oli veneitä varten, jotka oli tarkoitus koota esiintymislavan eteen. Aikamoiset järjestelyt alle sadalle veneelle yhtä iltaa varten.

PARQUE DE LA RESERVA



Vesipuisto on suhteellisen uusi Liman ylpeys ja kaupunkilaisten keidas varsinkin viikonloppuisin. Suihkulähteet ovat kyllä kauniita ja nykytekniikalla voidaan toteuttaa kaikkea ihmeellistä. Puiston kohokohta on illan pimeydessä esitettävä suihkulähdevaloshow. Vesi, musiikki, värit ja kuvat on sovitettu yhteen taidokkaasti. Taisimme kuulla jopa Sibeliuksen Valse Tristea siellä. 


LINNANJUHLAT 6.12.2010
 

Suora lähetys nettitv:n kautta itsenäisyyspäivän linnanjuhlista toi meille hauskan hyppäyksen Suomen talveen ja glamouriin. Olimme chattiyhteydessä Lauttasaaren kommentaattoripisteeseen ja vaihdoimme mielipiteitä vieraiden asuista ja tyyleistä. Kiva aamupäiväohjelma.

Limassa ei sada koskaan. Siitäkö johtuu, ettei asuinrakennuksiin rakenneta ollenkaan kattoja? Pitkät terästangot sojottavat taivasta kohti talojen yläpuolella ikään kuin odottamassa seuraavan kerroksen rakentamista. Niihin on ajan kuluessa kertynyt kaikenlaista kamaa, niissä kuivatetaan pyykkiä tms. Jos pääsee katsomaan Limaa 'kattojen' yläpuolelta, koko kaupunki näyttää hyvin keskeneräiseltä. Kunnon sadekuuro silloin tällöin virkistäisi kaupunkikuvaa merkittävästi, samalla se huuhtelisi nurkkia ja puhdistaisi ilmaa.


Postipakettien lähettäminen ei ollut mikään yksinkertainen prosessi. Ensimmäisellä kerralla piti ottaa ajokortista valokopio, joka liitettiin pakettiin ja joka kuuleman mukaan oli vielä Helsingissäkin tallella. Toisella kerralla ajokortin valokopion lisäksi meidän molempien piti antaa sormenjäljet pakettikorttiin. Postipaketeissa ei jätetä mitään sattuman varaan. Ilmeisesti Perussa ei ihmeemmin lähetellä paketteja. Muuten postijonot olisivat kilometrin mittaisia.


Koko Perussa teimme sen havainnon, ettei tupakanpoltto kuulu maan paheisiin. Näimme koko maassa ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän tupakoitsijoita. Siinä on köyhällä maalla aikamoinen kansantaloudellinen etu puolellaan. Kuukauden päivät vierähti Peruun tutustuen ja olimme hyvin tyytyväisiä valitsemaamme Etelä-Amerikan kohteeseen. Emme kertaakaan tunteneet oloamme turvattomiksi eikä meiltä yritetty ryöstää mitään. Pystyimme kulkemaan kuin missä tahansa vastaavan elintason maassa kaikkein syrjäisimpiä katuja ja kujia vältelleen pimeän tullen. Perulaisista meille jäi käsitys, että he ovat aika ujoja ja vetäytyviä, mikä oli jonkinasteinen yllätys.