GUADELOUPE-MONTSERRAT-SINT MAARTEN 22.-23.1.2010

Aamukahdeksalta nostimme ankkurin Deshaiesin edustalta ja Seilin kokka käännettiin Monserratin tulivuorisaarta kohden, joka olisi seuraava kohteemme. Montserratin eteläpuoli mukaan lukien saaren pääkaupunki Plymouth tuhoutui vuonna 1995 tulivuori Soufrieren purkauksessa. Pääkaupunki peittyi valtavan lieju - ja tuhkamassan alle. Tänä päivänäkin se alue on eristetty samoin kuin muutama maili merta sillä alueella on nk. vaarallista purjehdusvettä. Soufrier on edelleenkin aktiivinen tulivuori, joka ryöpsäyttää aika ajoin kunnon tuhkapilviä sisuksistaan.



Montserrat oli aiemmin varsinainen paratiisisaari, jonne maailmankuulut julkkikset rakensivat piilopaikkojaan, kunnes tulivuori tuhosi ne ja saarelta pako oli paras vaihtoehto. Saaren elämä on nyt keskittynyt sen pohjoisosaan. Tosin saaren lentokenttä aivan eristysalueen rajalla toimii edelleen.

Näimme Soufrier-tulivuoren tietysti jo kaukaa mereltä. Sen yllä on jatkuvasti pilvi, kun kraaterista nousee kuumaa vesihöyryä. Päästyämme Montserratin saaren eristysalueen tuntumaan alkoi tulivuoren kraaterista nousta tummanpuhuvaa tuhkapilveä, joka alkoi tuulen mukana kulkeutua juuri aikomaamme suuntaan saaren länsipuolelle. Lisäksi vuoren rinteillä savusi jokin.



Yritimme puhelinyhteyttä Montserratin tulivuoren valvontayksikköön siinä onnistumatta. Hetken seurattuamme ja mietittyämme tilannetta päätimme olla menemättä Montserratille selvästi uhkaavan tulivuoren takia. Muutimme Seilin kurssin kohti Sint Maartenia, Hollannin Antilleja. Tämä oli ollut varasuunnitelmamme alun alkaenkin, kun tiesimme Montserratin arvaamattomaksi. Nyt oli sitten edessä yöpurjehdus ja aiottu legi piteni yli puolella vuorokaudella.

Seurasimme silmä tarkkana Montserratin tulivuorta sen koko ajan loitotessa. Kovin mieleenpainuva, vähän pelottavakin luonnonilmiö oli nähty eikä meillä ollut vaaraa, kun tuuli puhalsi meistä poispäin.



Kippari valvoi rutiinilla koko yön ja aamulla klo 8.30 olimme Sint Maartenin Simpson Bayn edustalla odottamassa monen muun tavoin nostosillan avausta klo 9.30. Simpson Bay Marinan marinero oli veneellään meitä vastassa ja osoitti meille ennalta varaamamme laituripaikan

GUADELOUPE 21.-22.1.2010

Aamuvarhaisella nostimme ankkurin Dominican Prince Rupert Baylla jatkaaksemme matkaa kohti Guadeloupea.



Jokaiseen legiin kuuluu kalastus olennaisena osana. Muutama tunti lähtömme jälkeen vavan kelasta kuului ensin kaksi lyhyttä raksahdusta ja sen jälkeen alkoi siimaa juosta loputtomasti ja kela huutaa. Kippari tiukkasi jarrua, mutta siima vain juoksi ja kela kuumentui, mitään kalanloikkaa emme nähneet. Lopulta siima loppui ja katkesi. Aikamoinen peto oli tarttunut vieheeseen, mutta ihan arvailuksi jäi, oliko se monisatakiloinen marliini vai jokin muu. Nyt sitten Karibian vesiä ui kala, jolla on 30 sentin viehe + melkein kilometri siimaa suupielessään. Tällainen saaliin menetys harmittaa, mutta se kuuluu kalastukseen ja kalastusinto vaan lisääntyy ja päätös ison kalan saamisesta vahvistuu.

Puolenpäivän aikaan tuulta ei ollut nimeksikään 1,2 m/s. Moottori auttoi kulkuamme ja hyvissä ajoin iltapäivällä saavuimme Deshaiesiin, Guadeloupeen, taas kerran Ranskan valtioon ja EU-alueelle. Käytössä ovat eurot ja autot ovat Ranskan rekisterissä. Ankkurointi sujui suhteellisen täydelle lahdelle mutkattomasti.



Kävimme päivänvalossa tutustumassa Deshaiesiin ja löysimme Spar-kaupan, jossa oli tarjolla kaikenlaisia herkkuja. Ranskaan on saavuttu ja sen huomaa elintarviketarjonnasta.



Olimme varmoja, että täällä saisimme mitä herkullisinta ruokaa syödäksemme ja illalla suuntasimme jollalla takaisin kylälle. Ihmettelimme vallitsevaa pimeyttä, kun ei tahtonut nähdä mitään. Vasta löydettyämme yhden valaistun ravintolan, joka myöhemmin osoittautui ainoaksi, tajusimme, että koko kylästä oli mennyt sähköt. Tämän ravintolan onni oli generaattori, joka sai kaiken toimimaan ja tietysti salin täyteen asiakkaita, kun muuta tarjontaa ei ollut. Le Mouillage-ravintola osoittautui kuitenkin aivan ala-arvoiseksi sekä palvelultaan että ruualtaan, kippari joutui mm. palauttamaan pihvinsä takaisin keittiöön, mikä on tuiki harvinaista. Mikä pettymys!



Seuraavana päivänä vuokrasimme auton ja etsimme maahantuloviranomaisten toimiston. Siellä oli kuitenkin lappu ovessa, missä kerrottiin, että maahantulomuodollisuudet on siirretty Le Pelican -nimiseen matkamuistomyymälään. Siellä täytetään tietokoneelle itsepalveluperiaatteella maahantulotiedot, sen jälkeen printataan ja saadaan leimat. Jossain virallisuutta pursuavassa valtiossa pidettäisiin häväistyksenä, että asiapaperit ja passit leimataan pelikaanileimalla. Guadeloupessa kuitenkin tämä virallinen osuus oli uskottu puodille, jonka nimi ja logo on pelikaani, niinpä leimat olivat sen mukaiset.



Kiertelimme vuokra-autolla perhosenmuotoista saarta ja kävimme Pointe á Pitren marina-alueella tekemässä kalastus- ja venetarvikehankintoja. Pointe á Pitre on historiallisen oloinen kaupunki. Sillä hetkellä kaupungissa oli kovin sateista, joten tarkkailumme tapahtui enimmäkseen auton lasien läpi.



Saarella viljellään paljon banaaneja ja sokeriruokoa, tietenkin. Saaren oma rommi on kovin arvossaan manner-Ranskassa. Tiet olivat tasaisia ja muutenkin liikenne sujui kuin Euroopassa. Goudeloupen luonto on rehevä ja sademetsämäinen. Täälläkin olisi erilaisia vaellusmahdollisuuksia tarjolla. Saaren alueella on mm. Cousteaun nimeä kantava luonnonpuisto.



Goudeloupen tavaramerkki oli puna-kelta-oranssi-ruutukangas. Sitä oli pöytäliinoissa, nukenvaatteissa, esiliinoissa. Olihan Annen ostettava ovimagneettikin, jossa sama ruutukuvio komeilee. Deshaies oli idyllinen pikkukalastajakylä, jonne ranskalaiset näyttävät mielellään tulevan lomailemaan. Mikä on lomaillessa Karibialla ja pystyä toimittamaan kaikki asiat omalla äidinkielellä. Olemme useamman kerran päästäneet mielikuvituksemme valloilleen miettimällä, miltä näyttäisi suomalainen Karibian saari.



Pimeys saapuu täällä Karibialla niin kovin aikaisin, että nukkumatin unihiekka alkaa vaivata silmissä jo iltakahdeksalta. Ellei mitään kummempaa iltapuuhaa ole, kannattaa unelle antaa valta ja käydä sovinnolla nukkumaan. Seuraavana aamuna olisi taas uuden saaren vuoro.

DOMINICA 18.-20.1.2010

St. Pierren ankkurilahdelta suuntasimme Seilin keulan kohti Dominicaa varhain aamulla, koska matkaa oli 55 merimailia. Kuten aiempina kertoina leppeä sivutuuli kuljetti meitä. Iltapäivällä Seiliä kohti ui valtava musta selkä puhallellen vesipatsaita, nyt näimme kerrankin valaan läheltä ja oli kyllä kunnioitusta herättävän kokoinen. Se muutti suuntaansa, kun huomasi Seilin. Matkalla tarttui Arin kalavieheeseen isokokoinen marliini, joka teki näyttäviä monen metrin loikkia ja pahaksi onneksi irrotti samalla itsensä koukusta. Se siitä kalansaaliista.

Dominican lippu on hauska papukaijalippu. Dominican uskomattoman kaunis luonto tarjoaa useammallekin papukaijalle elinympäristön ja yksi papukaijalaji on päässyt ihan valtakunnan lippua koristamaan. Jaetaankohan täällä papukaijamerkkejä kunnostautuneille kansalaisille? Dominican kansallislintu on tietysti papukaija ja kansallisruoka sammakko, aika eksoottista. Saarella elää kolme erilaista käärmelajia, mikään niistä ei ole myrkyllinen. Iguaaneista näimme ihan tien varressa varoituksia, että saattavat ylittää tietä. Emme valitettavasti nähneet yhtään. Saarella on luonnonkauniita vesiputouksia ja lähteitä sekä paljon erilaisia patikointimahdollisuuksia. Useimpiin tarvitsee paikallisen oppaan. Dominicalla on kahdeksan tulivuorta, jotka ovat olleet viimeksi aktiivisia joskus 1800-luvun lopulla.



Iltapäivällä saapuessamme Dominican pohjoisosaan Prince Rupert Baylle meitä oli vastassa poijumies Raymond veneellään hyvin kaukana rannasta. Hän lupasi hoitaa meille poijun kahdeksi yöksi ja lähti edeltä odottamaan meitä. Sillä välin hänelle olikin poijupaikalta ilmaantunut tuottoisampi keikka ja hän unohti meidät kokonaan. Onneksi innokkaita avustajia löytyi muitakin ja saimme köydet pujotetuksi poijuun. Poijuun kiinnittyminen vaatii keskittymistä, mutta Seilin ympärillä pyörineet palvelun tarjoajat eivät siitä välittäneet, vaan toimittivat omaa asiaansa juuri samaan aikaan - aikamoinen hässäkkä. Yksi myi hedelmiä, toinen toivotteli meidät tervetulleiksi paratiisiin ja että aurinko paistaa kaikille. Jälkimmäinen olisi mielellään vienyt roskamme tai tehnyt jonkun muun pikkupalveluksen pientä korvausta vastaan tietysti. Kipparin häivyttyä poijumiehen kanssa tulliin, haihtuivat nämä palvelun tarjoajat
muualle.



Olimme saapuneet luonnonkauniille lahdelle, jota ympäröivät vihreät kukkulat. Vesi oli äärimmäisen kirkasta. Lahdella oli paljon erilaisia aluksia ankkurissa. Tarkemman tarkastelun jälkeen huomasimme, että rannalle oli paiskautunut useampikin iso laiva ja ankkurissa oli monta ruostumassa olevaa ‘eläkelaivaa’ . Hurrikaanit ovat täällä liiankin yleinen vieras ja voiman täytyy olla valtava, jos isot laivat viskautuvat rannalle. Aika ikävä näkymä monen hurrikaanin huuhtomat ruosteiset laivat rannalla.







Kun dokumentit saatiin leimatuiksi, päätimme heti lähteä katsomaan vielä päivänvalossa millaiseen paikkaan sitä oli saavuttu. Ensivaikutelma jollalaituria pitävässä rantabaarissa oli vähän erikoinen. Yhden aiemmin näkemämme purjelaivan naisväki pössytteli paikallisten kanssa ja otti välillä drinkkiä. He alkoivat olla jo aika pyörryksissä. Aikaisemmin emme missään ole nähneet vastaavaa höpöheinän käyttöä yleisessä baarissa. Kulttuurishokki koitti sitten baarin takapihalla, mikä oli rakennettu täyteen paikallisten asumuksia. Siellä lapset ja kanat juoksentelivat pihamaalla sulassa sovussa. Ihmisen koti on se, minkä itselleen rakentaa, olipa se loistohuvila tai kaikenlaisesta ylijäämätavarasta kyhätty hökkeli. Ei niinkään ne hökkelit vaan, se kaikki muu ongelmajäte, minkä keskellä nämä ihmiset elävät, teki surulliseksi.



Kuljimme pitkin Portsmouthin kylänraittia ja toden totta nuo hurrikaanien huuhtomat ruostelaivat komeilivat ihmisten takapihoilla ja yksi on tukkinut melkein Portsmouthin ylpeyden Indian River-joen suuaukon. Aaltopellin keksijä pitäisi palkita, niin paljon erilaisia sovelluksia sille näkyy löytyvän. Karibialaisille musiikki näyttää olevan kaikki kaikessa. Pikkupuotiaan pitävä ja sen tavaroita järjestelevä rouva lauloi sydämensä kyllyydestä niin, että raitti raikui. Yhdestä aaltopeltikyhäelmästä kuului kova bassojumputus ja karibialaiset rytmit, isot kajarit taisivat olla siinä talossa ainoa huonekalu. Naapuripihassa mies tanssahteli hyvin kuuluvan musiikin tahtiin. Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän luonnonlapsia.


Koululaiset ovat Dominicalla - kuten kaikkialla Karibialla - siististi pukeutuneita.

Seuraavana päivänä otimme taksikyydin saaren pääkaupunkiin Roseauhon. Meillä oli asiantunteva ja sopuisasti ajava kuski, Danny nimeltään.



Tiet ovat epätasaisia, mäkisiä ja mutkaisia, mikä usein herättää paikallisissa kuskeissa kilpailuvietin, mutta meidän kuski malttoi mielensä. Roseau oli vilkas kaupunki, jonne risteilylaivat pysähtyvät säännöllisin väliajoin. Se on hyvä, että köyhään maahan saadaan tuloja tässä muodossa. Myyjätkin ovat ymmärtäneet EC-valuutan (Itä-Karibian dollari) ja USD:n eron. Se, mikä maaseudulla maksaa 2 EC:tä, maksaa pääkaupungissa 2 USD:tä (USD jaettuna 2,6:lla = EC). Vähän niin kuin Suomen markan ja euron kanssa kävi.


Sehän on nähty, että onnenlahjat eivät käy tasan. Kun on köyhä maa, se kärsii kaiken kukkuraksi luonnonmullistuksista. Valtiolla ei ole rahaa juuri mihinkään, niinpä esim. ruostuneet laivaraadot jäävät makaamaan ikuisiksi ajoiksi Dominican rannoille, ellei joku kansainvälinen taho herää jollain tavalla auttamaan. Ihmisten kodit tuhoutuvat hurrikaanien vuoksi aika ajoin.


Vuonna 1979 hurrikaani kaatoi tämän valtavan puun jättäen alleen kokonaisen linja-auton. Sekä puu että auto on jätetty muistuttamaan ihmisiä hurrikaanin voimasta.

Näimme vain muutamia valtion rakentamia siistinnäköisiä taloja. Ihmiset ovat tottuneet elämään siten, että jätteet heitetään aidan yli. Ennen vanhaan ne maatuivat, nyt esim. muovi- ja lasijätteet eivät häviä luonnossa mihinkään. Täälläkin ihmisten elämään on tullut nykytekniikka; televisiot, jääkaapit, mikroaaltouunit ja autot. Kodinkoneet jäävät omaan pihaan ja autot tienvarteen. Kierrätykselle olisi tilaus. Olemme ymmärtäneet, että vietnamilaiset ovat mestareita käyttämään uudestaan esim. auton osia. Kerätyistä muovi- ja lasijätteistä voisi maksaa pienen korvauksen ja opettaa paikallisia, miten purkaa kodinkoneita ja autoja osiin ja saada osista vielä pientä hintaakin kierrätyksen muodossa. Kierrätyskeskuksia Dominicalle! Se toisi ihmisille puuhaa ja pikkutienestiä, sen palkaksi siistin ympäristön. Tämä ei koske pelkästään Dominicaa, vaan muitakin Karibian saaria Bequiaa, St. Vincentiä ja St. Luciaa joitakin mainitaksemme.



Dominica vuorten ylle kerääntyy sadepilviä, minkä vuoksi saarta kutsutaan myös sateenkaarien saareksi. Luonnon vehreys ja kauneus ovat vertaansa vaille. Banaanin viljely on tärkeä elinkeino ja toisaalta kookos kaikissa muodoissaan tuo tuloja saarelle. Jopa monikansallinen Colgate Palmolivella on tehdas lähellä Roseauta erilaisten kookostuotteiden valmistukseen. Ymmärsimme, että Dominica on ainut saari, missä elää vielä varsinaisia alkuasukkaita, arawak-intiaaneja. Tosin reservaatissa täälläkin.

Lähtöä edeltävänä päivänä vierailimme vielä Prince Rubert Bayn pohjoisrannalla sijaitsevassa Fort Shirleyn linnoituksessa. Englantilaiset rakensivat tämän puolustuslinnoituksen 1700-luvulla ja siellä oli parhaillaan yli 600 sotilasta. Muureilta on tosi upeat näkymät ankkurointilahdelle, jota suojaamaan ne on aikoinaan Sir Thomas Shirleyn johdolla rakennettukin.

ST. PIERRE, MARTINIQUE 17.-18.1.2010

Valmistelimme lähtöä Le Marinista sovittuun aikaan aamulla. Onneksemme naapuriin saapui iso katamaraani, josta mies lähti jollan kanssa viemään poijuköyttä. Seilin kippari pyysi häntä samalla avaamaan meidän poijuköyden niin kuin hän ystävällisesti sitten tekikin. Se helpotti lähtöä laiturista huomattavasti, sillä poiju oli kaukana, kun 20 metrin köysi oli kokonaan käytössä.

Merimatka sujui mukavassa sivutuulessa ja juuri saapuessamme St. Pierren ankkurilahdelle alkoi sataa. Pidettyämme vähän aikaa sadetta Seilissä sade hellitti ja päätimme lähteä jollalla maihin tutustumaan kaupungin mielenkiintoiseen historiaan. Onneksi oli iltapäivä ja valoisaa aikaa vielä jäljellä.


Seili ankkurissa aivan St. Pierren kaupungin rannassa. Kuva on otettu iltahämärässä eräältä pieneltä sivukujalta.

Kaupunki oli kovin hiljainen sunnuntai-iltapäivällä. Täällä osattiin pyhittää vapaapäivä. Ainoa vähän vilkkaampi paikka oli museon seutu, jossa lahdelle ankkuroituneen risteilyaluksen matkustajia parveili. Sama kohde oli meilläkin ja mukavaa, kun sade oli lakannut.



St. Pierrellä on loistokas historia, kunnes läheinen tulivuori Pelée purkautui vuonna 1902 tuhoten koko kaupungin. Vain kaksi jäi henkiin, toinen heistä vankityrmässä virunut Cyparis, joka sai pahoja palovammoja. Aivan museon läheisyydessä on purkauksen alta säilyneet rauniot sekä Cypariksen tyrmä että teatteri. Myöhemmin amerikkalainen sirkus löysi Cypariksen ja hänen palovammojaan esiteltiin kansalle sirkushuveina, vähän niin kuin siamilaiskaksosia Chania ja Engiä suurin piirtein samoihin aikoihin. Onneksi kansan maku on muuttunut ja sirkushuvit sen myötä.


Vankilan rauniot.


Ari kyykistelee tyrmän ovella, josta murhamies Cyparis selvisi hengissä metrin paksuisten seinämuurien ansiosta.

Ennen tuolivuoren purkausta St. Pierre oli 30.000 asukkaan kaupunki lempinimeltään Karibian Pariisi. Samat elementit löytyivät täältä kuin oikeasta Pariisistakin. St. Pierre oli sekä kaupallinen, kulttuurinen että sosiaalinen keskus Martiniquella. St. Pierre oli vilkas satamakaupunki, jonka edustalle ankkuroituneet laivat tuhoutuivat purkauksessa. Ranskan Bordeaux’n teatterin kopio vähän pienempänä kukoisti St. Pierressä, sitä kutsuttiin pikku-Punahilkaksi. Teatterissa esitettiin kappaleita vaudevillesta vakavampaan ja katsomossa oli 800 istumapaikkaa. Rauniot on edelleen nähtävissä ja paikalla voi kuvitella, miten hieno rakennus siinä joskus on sijainnut.


Ari miettii syntyjä syviä tuhoutuneen teatterin portailla.


Anne ja teatterin tuhosta pelastunut kaunotar.

Nykyään kaupungissa on noin 5000 asukasta ja entisajan kukoistus ei koskaan palannut katastrofin jälkeen.



Monessa St. Pierren nykytalossa on joku osa vanhaa purkauksen alta säilynyttä kivijalkaa tai -seinää. Kaupungissa on persoonallisen näköisiä taloja. Näin Ranskassa, kun oltiin, EU on varmasti rahoittanut aika paljon St. Pierreä ja Martiniqueta. Tuskin kuitenkaan martiniquelaisten autoja, mutta huomasimme saarella olevan paljon uusia autoja. Selvä poikkeus muihin käymiimme saariin. Sunnuntaina kaikki oli kiinni, joten meille jäi rauhallinen kuva St. Pierrestä kävellessämme ennen niin kukoistavaa Victor Hugo katua pitkin.



Tulivuori Pelée antoi varoituksia noin viikon ajan ennen isoa purkausta, mutta kaupungin kuvernöörillä ei ollut taitoja eikä oikein halujakaan juuri ennen vaaleja ruveta suureen evakuointioperaatioon ja hän vain toivoi ongelman ratkeavan itsestään. Niinhän siinä sitten tosiaan kävi. Tänä päivänä ei uskoisi, että St. Pierrelle päin laskeutuva Peléen rinne oli purkauksen aikana hehkunut punaisena laavasta. Tänä päivänä samaa rinnettä viljellään ahkerasti ja rinne on kauniin vihreä. Tummat pilvet vain roikkuivat huipun yllä hyvin pahaenteisen näköisinä ollessamme kaupungissa.



Ilta pimeni ja oli aika palata jollalla Seiliin, jonka matka jatkuisi seuraavalle saaarelle varhain aamulla.

LE MARIN, MARTINIQUE 15.-17.1.2010

Täytimme polttoainetankit verottomalla polttoaineella Rodney Bayssa. Siellä avulias ja välillä tanssiksi pistänyt asemanhoitaja palveli meitä ystävällisesti. Sitten vaan keula kohti Martiniqueta. Saaren vaihtuessa on myös uusi valtio edessä. Matka taittui mukavassa sivutuulessa Iso delfiiniparvi hyvästeli meidät St. Lucian vesillä ja kaksi valasta toivotti tervetulleiksi Martiniquelle.



Vilkasta liikennettä oli Le Mariniin vievällä lahdella ja kalastusmerkkejä kuin Euroopassa. Itse asiassa olimme saapuneet EU-alueelle Ranskaan. Nostimme kaksi kohteliaisuuslippua sekä Ranskan että Martiniquen liput, kolmantena lippuna tietysti Q-lippu tullauksesta ilmoittamaan. Jo merellä olimme tajunneet tulleemme EU-alueelle, kun molempien kännykät piippasivat tekstiviestejä. DNA muisti taas meitä roaming-viestien edullisilla hinnoilla.





Le Marinin edustan lahdella oli paljon veneitä ankkurissa mm. hollantilaiset tuttumme Helleweeg-veneellään. Odottaessamme marinerojen löytävän meille vapaan paikan laiturista, meitä tuli jollalla ohiajaessaan moikkaamaan Bequialla tapaamamme Dragoniksen kippari.



Seilille ei tahtonut löytyä vapaata paikkaa 600-paikkaisesta marinasta. Jälkeen päin tajusimme, että perjantai taisi olla jonkunmoinen vaihtopäivä charterveneiden miehistöille. Le Marin on merkittävä charterveneiden keskus.



Lopulta Seili sai kuin saikin sen yhden vapaan paikan charterlaiturista sillä lupauksella, että lähdemme pois sunnuntaiaamuna. Venecharter on kuin lentokoneen varustamista silloin, kun odotellaan uusia asiakkaita. Pääsimme seuraamaan tätä touhua aitiopaikalta.



Tutustuimme ensimmäisenä iltana marina-alueeseen ja lähialueen tarjontaan. Liikenne oli oikeanpuoleista ja autot Ranskan rekisterissä. joka puolella kuului ranskan kieli. Kävimme illallisella läheisessä ravintolassa ja pakko todeta, että kyllä ranskalaiset hallitsevat tuon ruokapuolen, sen esillelaiton ja tarjoilun. Emme muista, milloin olisimme syöneet yhtä kauniisti aseteltua ja herkullista ruokaa, ankka oli ehdottomasti parasta pitkään aikaan. Viereisessä pöydässä istui pariskunta, jonka rouva puhui yhtä paljon englantia kuin me ranskaa. Annen lukioaikaisesta vapaaehtoisesta ranskasta ei paljon ole jäljellä, se on todella vaipunut syvälle muistin syövereihin. Aina kannattaisi panostaa kieliin, täällä, jos missä sen huomaa konkreettisesti.


Vaikka Le Marinin veneet ovatkin pääasiassa charterveneitä, löytyy joukosta myös nk. kansanveneitä omaperäisine ratkaisuineen. Tässä autonrenkaat toimivat lepuuttajina ja niiden suojaksi ja koristukseksi on laitettu t-paidat ... ja tietenkin sävy sävyyn.

Lauantaipäivän vietimme paikkakuntaan tutustuen. Kipusimme varsinaiseen keskukseen 81 porrasaskelmaa ylöspäin. Sieltä löytyivät linja-autoasema ja posti sekä erilaisia liikkeitä. Kävelimme toista katua takaisin nähdäksemme paikasta enemmän. Rantakadulla kauppahallissa oli vilkasta. Siellä myytiin kotitekoisia mehuja ja hilloja, vihanneksia ja matkamuistoja.





Hallin ulkopuolella puristettiin sokeriruo’osta mehua - ilmeisesti halliin ei ollut asiaa, kovaäänisen ‘mehulingon’ takia.

Teimme vielä ruokahankintoja melkein kotimaan supermarketia vastaavasta kaupasta ja saimme Seilin jääkaappiin erilaisia herkkuja tulevia päiviä varten. Eurot ovat tietysti käytössä, kun Ranskassa kerran ollaan. Onneksi Suomesta tuli mukaan muutama rahakukkaro, kun maat ja valuutat vaihtuvat yhtenään.

Iltapäivällä oli s/y Elainen miehistö huomannut meidän saapuneen ja tuli tervehtimään. Kävimme Elainessa juttelemassa kuulumisia Helinän ja Kallen kanssa, kun aiemmin ei ole tullut mahdollisuutta. Olemme useissa paikoissa tavanneet vain ohimennen.

Illalla laiturissa oli kova sutina, kun charterfirmojen ihmiset laittoivat veneitä kuntoon tulevia asiakkaita varten. Uusia asiakkaita tuli laukkuineen jatkuvana virtana leveällä laiturilla. Uudet miehistöt viettivät iltaa aamuyöhön. Meidän oli syytä käydä ajoissa nukkumaan, jotta lähtömme onnistuu niin kuin olimme luvanneet.

RODNEY BAY, ST. LUCIA 7.-15.1.2010

Siirtyminen St. Lucian merkittävimpien nähtävyyksien, Pitonsien, välistä Rodney Bayhin kesti nelisen tuntia. Vaikka matka ei ollut pitkä, sen aikana ehti tuulla yli 10 m/s, joka nosti korkean keikkuvan aallokon. Mesaanimastovirityksemme onneksi kestivät vielä tämänkin keikutuksen ja pääsimme hyvin perille tilavaan Rodney Bayn marinaan.





Pikkuhiljaa meidän on tottuminen karibialaiseen palvelukulttuuriin. Marinatoimistossa oli taas sellainen henkilö kirjaamassa tietojamme, että kärsivällisyyttä vaadittiin. Vähän väliä hän haukotteli ja haukotusten lomassa jutteli ensin toisen kollegan kanssa ja kohta jo toisen vieressä istuvan kanssa. Keskittymisestä asiakaspalveluun ei ollut tietoakaan. Niinpä hän joutui kyselemään samoja asioita meiltä useaan kertaan. Mitään oma-aloitteista marinapalveluiden esittelyä emme saaneet, vaan kaikki piti kysyä erikseen ja vastaukset olivat sieltä sinnepäin.



Marinassa oli useampi suomalaisvene, joiden kanssa olimme yhteyksissä melkeinpä päivittäin. Ensimmäisenä iltana kävimme Spican miehistön kanssa pihviravintolassa, joka oli nimensä veroinen. Söimme herkulliset ruuat ja Seilin kippari nautti kokonaista 750 gramman pihvin. Kaikki olivat tyytyväisiä omiin annoksiinsa ja saimme aikaiseksi ihan kunnon laskun siitä hyvästä.



Eräänä päivänä järjestyi suomalaisten kesken taksikyyti Castriesiin tax free-myymälään, jossa lähinnä isojen risteilylaivojen matkustajat tekevät hankintojaan. Ihan samanlaisia tax -free-asiakkaita ovat veneilijätkin, kun on vaan tarvittavat dokumentit mukana.



Mesaanimaston korjaus oli tärkein asia ja sitä ruvettiin hommaamaan oitis. Muutaman päivän osien odottelun jälkeen Seili sai uudet entistä vankemmat alavantit, joita kippari oli pyytänyt jo Suomessa ensimmäisen maston kaatumisen jälkeen. Suomalainen rikispesialisti ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi asentaa vahvempia, vaikka Atlantin ylitys oli tiedossa. Täällä asiantuntijat olivat oitis sitä mieltä, että vanttien olisi pitänyt olla vahvemmat. Saimme vihdoin purettua köysiviritykset ja kulkeminen sitloorassa alkoi tuntua helpolta, kun ei enää tarvinnut pujotella köysien välistä.



Käytimme hyväksemme paikallisten tarjousta ruosteenpoistosta ja ulkopesusta. Seili alkoi näyttää sen käsittelyn jälkeen siistiltä kuin uudesti maalatulta. Teimme myös perusteellisen sisäsiivouksen nyt, kun olimme laiturissa sähkön ja makean veden äärellä. Pesetimme kaikki pyykit täkkejä myöten ja pyykit tuotiin siististi taiteltuina, melkein kuin silitettyinä, suoraan veneelle saman päivän aikana. Nyt olimme siis melkein kuin hotellissa verrattuna aiempiin noin 7 viikkoon, jotka olemme viettäneet ankkurissa tai poijussa.

Suomalaisten lisäksi marinassa oli paljon jo Euroopassa tutuiksi tulleita ja uusia tuttavuuksia tulee koko ajan. Vanhoista mainittakoon hollantilainen s/y Helleweegin miehistö Toos ja Hans, jotka tapasimme ensimmäisen kerran Kap Verdessä. Sen jälkeen näimme heidät Barbadoksella, Bequialla ja nyt täällä Rodney Bayssä, jossa kutsuivat meidät yhtenä iltana kylään. Toos-rouva oli kiivennyt Atlantin ylityksellä mastoon - aikamoinen suoritus.

St. Lucian historiaan kuuluu Englannin ja Ranskan taistelu saaren herruudesta, jonka loppujen lopuksi voitti Englanti. Ranskalaisajasta on saarelle jäänyt paljon ranskankielisiä paikannimiä ja paikallisten kieli on sekoitus ranskaa ja englantia. Sotaisaan historia-aikaan liittyy myös Rodney Bayn vieressä oleva Pigeon Island. Teimme yhtenä aamuna kävelylenkin sinne ja kipusimme korkeimmalle kukkulalle ihailemaan maisemia, sieltä näkyi hyvin seuraava saari, Martinique.



Pigeon Island oli aikanaan strategisesti tärkeä paikka, josta voitiin valvoa merta joka suunnalta. Jäänteitä entisestä sotaisammasta ajasta on nähtävissä.



Nyt Pigeon Island on enemmänkin picnic-alue ja St. Lucian alueen ensimmäinen luonnonpuisto. Näimme saarella kauniin tiilenpunaisen/harmaanvärisiä kyyhkysiä - liekö saari saanut siitä nimensä.

Laskimme myös jollan veteen, koska marina-alueen vesi ei houkutellut uimaan. Suuntasimme Pigeon Islandin hiekkarannalle, jonne ei maininki juurikaan lyönyt. Täällä oli parempi uintivesi ja pääsimme virkistäytymään meriveteen. Sen jälkeen kiertelimme katsomassa Rodney Bayn rantaa, joka on rakennettu täyteen vähän vauraampien ihmisten asumuksia. Kodeista pääsee suoraan omalle laiturille, jossa odottaa joko huikea huvipursi tai purjevene. Kovin vähän elämää näkyi näissä taloissa näkyi viikon aikana.



Vuokrasimme auton yhdeksi päiväksi. Taas kirjoitettiin kipparille väliaikainen ajokortti ja saimme allemme aika uuden pikku-Letukan varustettuna automaattivaihteella ja ilmastoinnilla. Tämä pikkuauto joutui valittamaan St. Lucian kiemuraisilla ja mäkisillä teillä. Mäet olivat niin jyrkkiä, että ykkösvaihde ei tahtonut aina vetää meitä mäen harjalle. Marigot Bayn -satama jäi meiltä Seilin kanssa väliin matkalla Rodney Bayhin. Ajoimme sinne autolla. Siellä voi veneen ajaa laituriin, jonka äärellä on sananmukaisesti kaikki palvelut. Viehättävän ja idyllisen näköinen pikkupaikka.



Jatkoimme matkaa etelään päin ja sisämaassa tie kiemurteli keskellä rehevää sademetsää. Tien varressa näimme pari rastamiestä pitkät käärmeet kaulallaan viittoilemassa, että pitäisi pysähtyä. Ilmeisesti mielessä pikkutienesti kuvauspalkkion muodossa. Siellä päin viidakkoveitsi kuului miespuolisten henkilöiden vakiovarusteisiin. Metsään ei taida olla menemistä ilman sitä, sen verran tiheältä metsä näytti. Ihan saaren eteläkärkeen, Vieux Fort’iin, saavuttuamme maisema oli muuttunut hyvin alavan tasaiseksi ja kuivaksi. Täällä sijaitsee saaren vilkas, kansainvälinen lentokenttä. Tälle suunnalle oli rakenteilla erilaisia loma-asuntoalueita sekä golfkenttä, jonka on suunnitellut itse Greg Norman.



Liikenteestä voi sanoa, että stlucialaiset ovat jättäneet henkensä korkeimman käteen. Näimme hiuksia nostattavia ja henkeä salpaavia ohitussuorituksia, missä vain vastaantulijan nopeat reaktiot ja väistöliikkeet estivät ilmiselvän nokkakolarin. Mutkaisella tiellä ei itselläkään ollut kovin luottavainen olo siitä, mitä seuraavan mutkan takaa on odotettavissa.

St Lucia ja Rodney Bay ovat selvästi vauraampia kuin edellinen saari St. Vincent. Rodney Baystä löytyi supermarket, mistä sai kaikenlaista ruokavarastojen täydennystä jopa tuoretta maitoa. Päivittäiset sadekuurot Rodney Bayssa tulivat joskus hetkellisesti rankkoina tai pienenä tihkuna. Ne eivät paljon haitanneet, kun ilma pysyy koko ajan yhtä lämpimänä.

Viikon oleskelun jälkeen oli aika jättää haikeat hyvästit, jälleen näkemisen toivossa, suomalaisille kollegoille ja jatkaa matkaa pohjoiseen seuraavalle saarelle, Martiniquelle. Mikäs oli matkaa jatkaessa, kun Seili oli kaikin puolin kunnossa.