torstai 5. elokuuta 2010

USA, ETELÄ-DAKOTA, MITCHELL - BLACK HILLS 27.7.2010


Joitain paikkoja on vielä tässä maailmassa, mihin on ilmainen sisäänpääsy ja mikä on ainoa laatuaan maailmassa. Sinne suunnistimme aamutuimaan lähdettyämme camping-alueelta. Paikka on nimeltään Corn Palace (Maissipalatsi) ja se sijaitsee Mitchell-nimisessä kaupungissa. Ensimmäinen maissipalatsi rakennettiin vuonna 1892 tavallaan alueella kasvatetun maissin kunniaksi ja houkuttelemaan maahan muuttaneita viljelijöitä alueelle. Samaan aikaan kehitettiin maissinkorjuujuhla. Sama perinne jatkuu edelleenkin yli sata vuotta myöhemmin. Rakennus on tänä päivänä monitoimihalli, jossa pelataan koripalloa, pidetään konsertteja ja erilaisia näyttelyitä.

Maissipalatsin ulkonäkö on muuttunut vuosikymmenten aikana paljon. Ehkä ei vielä tullut mainituksi, että koko rakennuksen ulkokuori on maissia. 

 
Joka vuosi valitaan uusi taiteilijaryhmä ulkokuoren koristeluun. Maissin kypsymistä on odotettava loppukesään, jolloin maissit halkaistaan ja naulataan ulkoseinään taideteoksiksi kuin maalauksiksi, jotka paikalliset taiteilijat ovat suunnitelleet. Talon vieressä on työpaja, jossa voi seurata koristeluiden syntyä ja niiden kiinnittämistä paikoilleen.

Sisälle taloon astuessa ensimmäiseksi aistii miedon paahdetun maissin tuoksun – kuinkas muuten! Maissitaideteoksia on myös korkean hallin sisäseinissä. 

 
Alempana hallin seinillä oli valokuvia rakennuksen eri ulkokuorista kautta vuosikymmenten. Hallin ollessa normaalikäytössä koko lattia-ala on omistettu maissista valmistetuille tai maissiin liittyville matkamuistotuotteille.


Muilta osiltaan aamuraukea Mitchell näytti ihan Villin-Lännen pikkukaupungilta.


Jatkoimme edelleen matkaamme Interstate 90-valtatietä pitkin länteen. Maisemat vaihtelivat puuttomista nummimaisemista heinää kasvaviin aukean laakeisiin aromaisemiin. Tämä taisi olla sitä preeriaa puhtaimmillaan. Tuulikin puhalsi puuskittain ja tuntui RV:n ohjauksessa. Täällä tuulella on esteetön kulku kymmeniä ellei satoja kilometrejä, preeriaa nimittäin riittää… Tornado-vaihtoehtoa ei viitsi edes ajatella. Koko preeriaosuutta on kovin vaikea kuvailla, kun se on niin valtavan laajaa ja tasaista joka suuntaan ja silmänkantamattomiin kasvaen puuttomana pelkkää heinää. 


Eipä sitten ihme, että kohta napsahteli ja kopsahteli auton ulkopuolella ja tuulilasissa heinäsirkkoja. Niitä saattoi lennähtää ajoittain ihan pilvenä autoa kohti. Moni Harrikka-kuski joutui pysäyttämään tiensivuun miettimään tilannetta. Heinäsirkat tulivat heitä kohti ihan samalla tavalla ja aiheuttivat varmasti fyysistä kipua kopsahdellessaan kasvoihin, päähän tai paljaisiin käsivarsiin. Harrikkaa ajetaan täälläpäin t-paita päällä, korkeintaan HD-huivi päässä ja aurinkolasit silmillä. Meidänkin tulilasin ja pyyhkijöiden väliin jäi muutamia sirkkoja. 


Tienvarsimainonnan uhreina poikkesimme varsinaiseen Villin-Lännen kaupallistumisen ytimeen. Siellä oli tarjolla aivan kaikkea Villin-Lännen kamaa. Söimme siellä lounaan ja kiertelimme joitakin kauppoja. Tarttuihan sieltä kunnon Stetson Arin päähän. Samassa kaupassa myytiin aivan upeita buutseja. Preeriatuuli viuhoi ihan navakasti aina kauppojen ovista ulos tultuamme.

 

Täältäpäin on saanut alkunsa myös tv-sarja Pieni talo preerialla, tosin Minnesotan puolelta. Siellä ammennettiin kovasti Laura Ingalls Wilderin perinnöstä. Melkein koko heinäkuun oli teatteriesityksiä, jotka perustuvat hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Walnut Grovessa, Minnesotassa on Laura Ingalls Wilderin museo.

Olemme pitkään yrittäneet löytää asuntoautolle sopivaa pesua. Saapuessamme Rapid Cityn tienoille Ari huomasi tienvarressa autonpesumainoksen. Käännyimme nuolen osoittamalle pikkutielle ja löysimme sieltä aivan uudenoloisen pesuhallin. Työn alla oli karjankuljetusperävaunu ja jouduimme odottelemaan jonkin aikaa vuoroamme. Siinä odotellessamme tutkimme hinnastoa, jossa mainittiin erikseen heinäsirkkojen poistamiselle hinta. Kohtaamamme 'sirkkasade' ei siis ollut mitenkään harvinainen. Töiden vastaanottaja oli autourheilumiehiä ja hänen kilpa-autonsa seisoi pesuhallin pihaa komistamassa. Kaksi miestä pesi RV:n eikä meiltä veloitettu 'sirkkalisää'. Ikään kuin huollon viimeistelynä auto kiilsi puhtauttaan.


Etelä-Dakotan infokeskuksesta saamamme materiaalin perusteella lähestymässämme kohteessa oli monta tunnelia, jonne RV:llä ei ole asiaa. Ari tutki muita tievaihtoehtoja päästäksemme Hill Cityyn ja Black Hills –alueelle. Täälläkin oli KOA, mutta juuri tänä iltana 600-paikkainen alue oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Onneksi olimme nähneet tulomatkalla useita muita camping-alueita, joista ensimmäiseen saimme melkein viimeisen, mutta parhaimmalta tuntuvan paikan, aivan kirkasvetisen puron rannalta ylhäisessä yksinäisyydessä. Nyt pystyimme hyödyntämään AAA-jäsenyyttämme (AAA=suomalaista Autoliittoa vastaava amerikkalainen versio) ja saimme camping-maksusta alennuksen. Leiripaikkamme sijaitsi sen verran korkealla vuorten keskellä, että auringon laskettua ilta viileni nopeasti. Paikka oli idyllinen ja siihen kuului pieni puurakenteinen motelli ja hirsimökkejä.

 

 

Ei kommentteja: