perjantai 3. joulukuuta 2010

USA, MIAMI – PERU, LIMA 11.11.2010


Aikainen herätys Miamin lentokenttähotellissa ja ilman aamupalaa matkaan. Lentomme ei ollut suoraan Limaan, vaan Kolumbian pääkaupungin Bogotan kautta, jossa meidän piti vaihtaa konetta. Miamin kentällä saimme suhteellisen nopeasti laukut pois käsistämme. Sellainen pieni hankaluus ilmaantui, ettemme saaneet laukkuja suoraan Limaan, vaan meidän oli otettava ne ulos Bogotassa. Turvatarkastuksen jälkeen söimme aamupalan kaikessa rauhassa ja siirryimme oikealle portille odottamaan koneeseen pääsyä.

Lento Bogotaan tapahtui LAN-yhtiön aivan uudella koneella (Boeing767). Jokaisella oli omat tv-ruudut ja valinnanvaraa ohjelman tai musiikin suhteen oli kiitettävästi. Valitsimme saman elokuvan, aika uuden toimintaleffan, SALTin, pääosassa Angelina Jolie. Toimintaa ei puuttunut, melkein alkoi hengästyttää. Välillä tuli väkisinkin mieleen Universal-studioiden vierailu elokuvaa katsellessa. Meille tarjoiltiin maittava aamupala. Elokuvan ansiosta 4 tunnin lento tuntui lyhyeltä.

Lähestyessämme Bogotaa meitä pyydettiin täyttämään maahantulokortit. LANin kone laskeutui Bogotaan ajallaan. Meillä oli 1 tunti ja 45 minuuttia aikaa Liman koneen lähtöön. Olimme varmoja, että se riittää. Passin- ja maahantulotarkastukseen jonotimme labyrinttimuodostelmassa kiitettävän kauan. Sen jälkeen kiiruhdimme hakemaan laukkujamme. Päästyämme melkein ulko-ovelle meidät pysäytettiin täyttämään tullausilmoitus. Siinä oli kamala ruuhka ihmisiä eikä mitään kunnon paikkaa kirjoittaa. Kaikki kirjoittivat lappusiaan, missä parhaaksi näkivät. Oikein kunnon sähläyksen makua! Miksei sitä lappua pyydetty täyttämään vaikka passintarkastusjonossa tai ennen tullia? Sitten taas matkatavarat läpivalaisuun ja etsimään Liman-koneen lähtöterminaalia.

Se oli yllättävän kaukana ja kun lopulta löysimme lähtöselvitystiskin jonon, lentokenttävirkailija sanoi, että meidän koneen check-in on jo suljettu. Olisi pitänyt olla tuntia ennen jonottamassa. Ari ei niellyt tätä tietoa ihan suoraan, vaan vaati saada puhutella vastuussa olevaa henkilöä. Sellainen henkilö löytyi ja kerrottuamme asiamme hän ystävällisesti ohjasi meidät kaikkien jonojen ohi. Check-in ja turvatarkastus sujuivat kuin elokuvissa. Enää piti löytää portti, jolta Liman-kone lähti. Se oli tietenkin terminaalin viimeinen, jonne juoksimme hiki hatussa ihan amazingrace-tyyliin. Eipä jäänyt Bogotasta paljon mieleen, vaikka passeissa on sekä tulo- että lähtöleimat.

Liman-lento tehtiin Avianca-yhtiön uudenkarhealla koneella (AirbusA330). Konetta ohjasi naiskapteeni Laura, joka herätti ainakin joissakin matkustajissa selvää hämmennystä. Kait sitä edelleenkin ajatellaan lentokapteenien olevan miehiä. Meille tarjoiltiin lounas, minkä jälkeen keskityimme Arin kanssa katsomaan elokuvaa. Tällä kertaa valitsimme Julie and Julia, jossa pääosaa esitti Meryl Streep. Elokuva perustui tositapahtumiin ja erityisesti siinä huvitti, miten Julia jo 1930-luvulla oli huolissaan amerikkalaisten ruuanlaittotaidosta ja ruokatavoista tutustuttuaan alaan Ranskassa. Hassua, miten hyvä elokuva voi syntyä vaikka ruoka-aiheesta ilman sen kummempia tehosteita tai actionia. Leffa jäi meiltä aikoinaan näkemättä Suomessa. Kiva, että vaje tuli näin täytettyä ja lentomatkakin sujui hujauksessa. Saavuimme noin 3 tunnin lennon jälkeen Perun pääkaupunkiin Limaan ihan aikataulussa. Laura-kapteeni sai raikuvat aplodit koneen laskeuduttua vakaan varmasti Liman kansainväliselle lentokentälle. Lentojen jälkeen tunsimme olleemme aika onnekkaita lentolippujen suhteen, sillä varasimme ne vasta edellisiltana ja molemmat koneet olivat ihan täynnä. Ehkä niissä oli juuri kahden paikan vajaus edellisiltana.

Perun maahantulomuodollisuudet olivat helpot. Tullausta varten kunkin maahantulijan täytyi painaa nappia. Jos napin painalluksen jälkeen syttyi punainen valo, sinun oli mentävä tulliin. Meille molemmille syttyi vihreä valo ja olimme vapaat saapumaan maahan. Ehkä erikoisin tullausarvonta, mihin olemme joutuneet. Terminaalin aulassa oli runsaasti mustaan pukuun ja valkoiseen paitaan sonnustautuneita herrasmiehiä, jotka myöhemmin osoittautuivat taksikuskeiksi. Meillekin järjestyi yksi heistä kuskiksi mustalla Mersullaan. Olimme edellisenä iltana varanneet hotellin aivan vanhan kaupungin laidalta, jonne Mersu meidät nyt sitten vei.



Hotelli ei ollut mitään huippuluokkaa, mutta hinta ja sijainti merkitsivät meille enemmän. Henkilökunta oli kovin ystävällistä, vaikka englanti ei oikein ottanut luonnistuakseen. Meillä oli pitkä päivä takana ja päätimme syödä illallisen hotellin ravintolassa. Teimme ensimmäisen kerran tuttavuutta paikalliseen drinkkiin, Pisco Souriin. Hotellissa oli parhaillaan useamman päivän kestävä Jeesuksen ystävien kokous. He aloittivat aamulla varhain ja lopettivat iltamyöhällä. Välillä meno äityi ihan hurmosmaiseksi.

Ei kommentteja: