keskiviikko 8. joulukuuta 2010

PERU, PUNO JA TITICACA-JÄRVI 24.-26.11.2010

Noin 400 kilometriä Cuscosta etelään päin saavuimme Titicaca-järven rannalla sijaitsevaan Punon kaupunkiin. Matka taittui melkoisen hyvää ja suoraa tietä Andien ylätasangolla. Tie laskeutui aavistuksen kaupunkiin, jonka liikenne ja elämä ensi näkemältä vaikuttivat lievästi sanottuna sekavalta. 


Kyselemällä löysimme Plaza de Armasin, jonka tuntumassa yleensä hotellit ja majapaikatkin sijaitsevat. Taas jäimme ensimmäiseen vähän siistimmältä vaikuttavaan paikkaan, missä oli lukittu parkkipaikka. Huone oli pieni, mutta kelpasi meille. Puno sijaitsee vielä korkeammalla merenpinnasta kuin Cusco eli 3827 metrissä. Täällä hotellikin tarjosi lisähappea tarvittaessa, erilaisia kokatuotteita myytiin kaupoissa ja kaduilla, jopa aamupalalla oli kuivattuja kokalehtiä lautasella. Jouduimme huomaamaan, ettemme vieläkään olleet sinut vuoristoilman kanssa. Emme olleet ainoita. Näimme useita todella huonovointisen näköisiä turisteja.


Vuonna 1668 perustettu ja noin 100.000 asukkaan pölyinen Puno oli jotenkin hyvin aidon oloinen Andien kaupunki, vaikka Titicaca-järvelle haluavat turistit kuuluvatkin katukuvaan. Meistä oli todella kiinnostavaa kierrellä Punon tori- ja markkina-alueella ja seurata tavallisten ihmisten arkea. 


Jossain keskellä markkinahumua oli ihmisiä kerääntynyt katsomaan lentopallo-ottelua. Monet elivät mukana pelin tiimellyksessä, jotkut nauroivat sydämensä pohjasta, kun pallo lensi pelaajan iskusta ihan väärään suuntaan. Joukkuepaidat oli kyllä viritetty kaikkien päälle, muuten pelivarustus oli se, mitä päällä sattui olemaan. Siinä perunakauppiaat ottivat mittaa vihanneskauppiaista.



Korkealla vuoristossa, kun oltiin, illat viilenivät ja muuttuivat raa'an tuulisiksi. Joinain iltoina suorastaan palelimme ja hotellihuone oli todella kolea. Kyselimme lämmitystä, jota hotellissa mainostettiin, mutta siitä olisi joutunut pulittamaan lisähinnan. Yhtenä iltana keksimme juoda kuumaa viiniä, vähän niin kuin glögiä, se pani veren kiertämään mukavasti. Punossa myytiin paljon ja todella kauniita käsitöitä. Ohut alpakan villa näytti olevan suosituin lanka niissä.

TITICACA-JÄRVI

on Etelä-Amerikan suurin ja maailman korkeimmalla sijaitseva järvi, jossa on kaupallista merenkulkua. Se sijaitsee Andien ylängöllä Perun ja Bolivian rajalla. Järvi on 190 km pitkä ja 80 km leveä, keskisyvyys 107 metriä ja siihen laskee 27 jokea. Järven eittämättä kuuluisimmat saaret ovat keinotekoisesti tehdyt kaislasaaret, joilla asuu satoja ihmisiä. Kaislasaaret mätänevät altapäin, mutta niiden päälle lisätään jatkuvasti uusia kaislakerroksia. Melkein kaikki rakennukset ja veneet on tehty kaisloista. Suosituin turistinähtävyys on Los Uros-saaret lyhyen venematkan päässä Punosta. Siellä mekin kävimme ja taisimme tehdä jotain tekstiilikauppaakin Maribel-nimisen koulutytön kanssa. Los Uros-saarilla on koulu, kirkko ja sairaala. Silti olot näyttivät hyvin alkuasukasmaisilta.



Koko päivän järviretkeen kuului vielä 45 kilometriä Punosta sijaitseva Taquile-saari, jolla myös on inkaraunioita. 


Taquile on joskus ollut myös vankilasaari. Nykyään siellä asuu vajaat 2000 ihmistä perinteitään vaalien asuja myöten. Jopa miehet neulovat kirjoneulesukkia sen, minkä kalastukseltaan ehtivät tai sitten turistien mieliksi. Siellä taas kapusimme saaren korkeimmalle kohdalle auttaen pahasta vuoristotaudista kärsivää japanilaispariskuntaa kantamalla heidän laukkujaan. Oireilimme selvästi vähemmän eikä kukaan muukaan parempikuntoinen heitä auttanut. Nautimme oikein maukkaan lounaan ihaillen Taquile-saarta ympäröivää Titicacaa, kunnes laskeuduimme takaisin järven pinnan tasolle ja veneeseen palataksemme takaisin Punoon.


Luulimme hotellissa, että WC-pöntön vesisäiliössä on jotain vikaa, kun säiliö ei tuntunut täyttyvän. Valitimmekin siitä ja huoltomies sanoi, että pitää odottaa puolisen tuntia. Vesi oli säädetty tippumaan hitaasti, ettei koko ajan olla 'tuhlaamassa' vettä. Valaistus käytävillä oli minimissään, iltaisin sai melkein arvailla portaiden olemassaoloa ja meidän huone oli kylmä. Viimeisellä aamupalalla tähän kaikkeen tuntui löytyvän selitys. Nimittäin tarjoilijanoloinen herra vahti jokaista suupalaa ja huomauttikin yhdelle asiakkaalle, että saa ottaa vain 2 juusto- ja 2 kinkkuviipaletta. Meillekään ei raaskittu tuoda kokonaista kahviannosta. Missään ei ollut ohjetta, mitä aamupalaan kuului. Toisaalta, jos aamupala oli kerran täsmäannos, se olisi pitänyt kattaa jokaiseen pöytään eikä panna koko 'runsautta' seisovaan pöytään tarjolle. Päättelimme, että tässä hotellissa vedettiin niukkuus huippuunsa: 'Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot'.

Ei kommentteja: