Itse asiassa vuokrafirman sijainti Mirafloresissa oli mitä mainioin siinä mielessä, että olimme heti sillä valtatiellä (Panamerican Highway), jota pitkin meidän piti jatkaa etelään Perun maaseudulle. Ei tarvinnut ajaa liikenneruuhkaisen Liman keskustan läpi. Valtatie kulki pitkin Tyynen meren rantaa ja maisema muuttui äkkiä ja yllättäen hyvin omituiseksi – pelkäksi hiekka-autiomaaksi. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa, jota tuuli pöllytti. Mikä ihmeellisintä siellä asui kuitenkin ihmisiä mitä kummallisimmissa hökkeleissä. Ne oli rakennettu kaisloista ja savesta. Sen verran harvannäköisiä asumuksia ne olivat, että hiekkapölyä riitti varmaan sisätiloissakin. Ei ihme, että ihmiset näyttivät todella likaisilta. Joka puolella näytti hyvin kuivalta ja mikä ironisinta - valtameri oli vieressä. Sen suolaisesta vedestä nousee ehkä ruokaa merenelävien muodossa, mutta juoma- tai kasteluvedeksi siitä ei ole. Väkisin tuli mieleen Kap Verden hiekkatuulet. Tällaista hiekkamaisemaa riitti pari sataa kilometriä. Emme tietenkään tienneet etukäteen paljon Perusta, mutta tällainen maisema oli yllätys. Rannikkoalueella sataa tuskin koskaan ja ilma pysyy viileänä merivirran ja Andien vuoriston vaikutuksesta. Aika ankeaa asuinaluetta.
Jossain vaiheessa maisemassa tapahtui vihertymistä ja laajoilla pelloilla kasvoi mm. maissia, punajuuria, parsaa, punakaalia, sipulia sekä viiniköynnöksiä kaikki tietenkin kasvoi keinokastelun avulla. Muualla leijui kuiva hiekkatomu. Se ei voi olla terveellistä kenellekään. Täällä Ican alueella asuu yli 200.000 ihmistä, josta noin 120.000 Piscon kaupungissa. Näiltä seuduilta on kotoisin perulainen Pisco-brandy. Ican alueella oli tuhoisa maanjäristys vuonna 2007 ja sen sanotaan tuhonneen Piscon kaupunkia 80%:sti. Tuhojen korjaaminen jatkuu edelleen. Piscon kaupunki on 9 metriä merenpinnan yläpuolella. Aavistuksen sisämaahan päin tulimme Ican-kaupunkiin, jonka sijainti Huacachina-keitaan lähellä keskellä hiekkadyynejä houkuttelee turisteja mm. hiekkalautailemaan tai muuten vaan lomailemaan. Nazcan kaupunkiin saavuttuamme tiedustelimme ensimmäisestä vähän siistimmän näköisestä hotellista huonetta. Se onnistui yhdeksi yöksi ja mikä parhainta hotellilla oli parkkitilaa lukkojen takana meidän vuokra-autolle. Tarkemmassa tarkastelussa majapaikkamme osoittautui oikein siistiksi ja kodikkaaksi, sisäpihalla olisi ollut uima-allaskin. Kelit eivät vielä houkutelleet uimaan. Aamulla jatkoimme matkaa hyvin nukutun yön jälkeen.
Perusta ei ole olemassa navigaattorikarttaa, joten hommasimme paperisen maantiekartan Limasta lähtiessämme. Sen avulla löytyi ainakin suunta, mihin mennä. Valtatie on maksullista kulkea, mutta viitoitukseen ei ole niin kamalasti viitsitty satsata. Viittoja on pystytetty fiilispohjalta, ei niinkään aidosti opastusmielessä. Onneksi tietä voi aina kysyä. Joskus saa ristiriitaisia ohjeita, joskus yksimielisiä samaan suuntaan ohjaavia neuvoja.
Edessämme oli pitkä ajopäivä vuoriston kiemuraisia teitä kohti Cuscoa. Perun teitä ajellessamme olemme tehneet erilaisia havaintoja. Lastinsidontaa ei pidetä mitenkään tärkeänä. Niinpä mutkaisilla teillä tämän tästä näkee tiilikuorman tai pullokuorman päättäneen lähteä omille teilleen. Vuoristoteiden serpentiineillä kaikki oikovat mutkia – se on ihan ok, mutta monet luottavat liikaa, ettei vastaantulijoita ole. Meitäkin vastaan, siis meidän kaistalla, tuli 2-kerroksinen turistibussi, jonka kuski sai tehdä hartiavoimin töitä palauttaakseen ajoneuvon omalle kaistalleen, bussi oli aivan kallellaan. Kuin ihmeen kaupalla ajoneuvo pysyi tiellä. Sitten yhdessä ylämäessä yllättäen rekka tuli meidän kaistalla vastaan. Ari ehti jo väistää oikealle pientareelle, kun rekka teki saman, jolloin ei auttanut muu kuin palata takaisin omalle kaistalle ja vastaan tuleva rekka ohitti meidät oikeanpuoleisella pientareella eli sujahdimme kahden vastaantulevan rekan välistä. Perulaisilta kuskeilta ei siis puutu mielikuvitusta. Monen perulaisen elämä on päättynyt näille teille, sen osoittavat kymmenet ja taas kymmenet tienvarsiin pystytetyt ristit.
Serpentiinitiet veivät meitä koko ajan ylöspäin ja maisemat olivat tietysti jylhän vuoristoiset. Näimme ensimmäisiä Andien eläimiä, peuraa muistuttavia vicuñoja. Niistä saatava villa on kuulemma kaikkein halutuinta ja kalleinta.
Ylhäältä vuorilta näkyi, miten ihmiset ovat kiviaidoilla erottaneet omat pienet peltotilkkunsa toisistaan.
Vuoristokylissä varsinkin naiset pukeutuvat perinteisiin inkavaatteisiin. Elleivät ole karjapaimenina, naiset istuskelevat lapsineen kodin ovensuussa aivan ajotien vieressä.
Yleensä karja, puolen tusinaa lehmää tai ehkä tusina lampaita viedään aamuisin laitumelle ja tuodaan illalla takaisin omaan pihapiiriin. Karja lienee ihmisten suurin omaisuus, siksi niitä paimennetaan laitumella. Ja sitten ei ole inkanainen eikä mikään, ellei hänellä ole kantoliinaa ja siinä taakkaa. Kun vauva on kasvanut riittävän isoksi juoksemaan omilla jaloillaan, kantoliinaan kerätään risuja peltotöiden päätteeksi tai siinä kannetaan omia eväitä.
Paikallisilla pikkubusseilla on pakko olla taakkatelineet katoilla, kun kaikilla matkustajilla on jonkinlainen kantoliinanyytti mukanaan. Aivan korkeimmalla kohdalla näimme Andien lumisia huippuja, olimme noin 5000 metrin korkeudessa.
Elämää Andeilla kuvina:
Päivän kallistuessa iltapäivään ja huomasimme peruna- ja porkkanasadon olevan korjuussa. Täysiä säkkejä oli raahattu varmaankin selässä jyrkiltä pelloilta tien varsille. Peltotöitä tehdään lapiolla ja kuokalla niin kuin on tehty satoja vuosia. Muutenkin elämä näytti hyvin yksinkertaiselta ja vaatimattomalta, mutta naisten ja lasten vaatteet olivat iloisen värikkäitä. Aasi on yleisin taakkajuhta.
Illan hämärtyessä vuoristotie vei meitä vähän alemmas. Nyt oli oltava tarkkana, sillä kaikki paimenet karjalaumoineen olivat palaamassa kotiin ja karjaa ajettiin pitkin tietä ja paikalliset pikkubussit toivat ihmisiä töistä. Kapeat tiet ruuhkautuivat karjasta, ihmisistä ja autoista.
Lopulta saavuimme Cuscon pölyävälle ja ruuhkaiselle esikaupunkialueelle, josta meidän piti löytää kaupungin keskustaan. Tienviittoja ei tietenkään ollut, Ari päätti seurata valtavirtaa. Aikamoisessa ruuhkassa seurasimme muita ja päädyimme kuin päädyimmekin Cuscon pääkadulle. Siellä huomasimme yhden matkatoimiston, josta Anne kävi kysymässä sopivaa majoitusta. Ystävällinen nuori nainen lupasi meille hotellihuoneen edulliseen hintaan aamiaisineen ja lukittuine parkkipaikkoineen. Hotelli sijaitsi aivan Cuscon historiallisessa keskustassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti