KANADA, YUKON, JUNCTION 37, 27.-29.8.2010

Heräsimme aamulla varhain karhuvahtiin Hyderissa. Parin tunnin odottelun jälkeen emme edelleenkään nähneet Fish Creekillä yhtään karhua. Nyt joki suorastaan löyhkäsi kuolleista lohista. Niitä oli tullut huomattava määrä lisää edellispäivästä. Päätimme lähteä liikkeelle toivoen, että jossain vaiheessa voisimme tehdä karhuhavaintoja. Edellisen päivän soratie oli kuitenkin liannut auton siinä määrin, että Hyderin tienristeyksen mainoksen uhreina päätimme käyttää paikallista, 'Alaskan parasta' autonpesijää. Vihjaisimme leirintäalueen pitäjälle haluavamme autonpesua, sana kulki kylällä ja samaan aikaan meidän kurvatessa pesupaikalle, siihen tuli väsyneen näköinen, kurainen auto, partasuinen mies ja koira. Autonpesijä oli saapunut. Hän osoittautui varsinaiseksi korpifilosofiksi kertoillessaan autonpesun lomassa lukemisiaan, aatoksiaan maailmanmenosta ja valkoisen miehen tulevaisuudesta. Sellainen sattuma taas, että hänen appiukkonsa oli suomalainen. Kyllä niitä suomalaisia on tänne pohjoisimpaan Amerikkaan tullut aikamoinen määrä, kun tällä tavalla törmäämme kauttarantain suomalaisiin ihan koko ajan. Autonpesijä tiesi paljon Suomen asemasta 2. maailmansodan aikana. Hän sanoi arvostavansa suomalaista rehellisyyttä ja ahkeruutta. Tämä kaikki tapahtui siis vielä Alaskan puolella USAssa.

Puhtaalla autolla oli hyvä jatkaa matkaa Kanadan B.C.:n puolelle Stewartin kautta tielle 37A, jota jatkoimme 37-tielle Cassiar Highwaylle. Ajettuamme erämaan läpi kulkevaa tietä ehkä tunnin pari mutkan jälkeen tiellä jolkotteli karhuperhe. Emo ja pennut pitivät kiirettä mennäkseen pientareelle joen rantaan, mutta isäkarhu vitkasteli ja löysi tienpenkasta makoisan ruohopehkon. Nyt näimme KARHUJA, joita olimme olleet vahdissa useamman tunnin parina päivänä turhaan. Isäkarhu oikein poseerasi meidän kuvatessa. Nämä karhut olivat mustakarhuja. Tuntui ihan uskomattomalta, että nyt niitä vilisteli siinä silmissämme useampi. Teimme sen jälkeen monta karhuhavaintoa. Kyllä täällä tosiaan on karhuja, mutta on kyllä mittaamattomia selkosiakin, missä elellä kaikessa rauhassa.

Päivämatkamme oli tällä kertaa aika pitkä eli n. 400 mailia (650 kilometriä). Odotimme kovasti kartan näyttämiä taajamia Bell II:ta ja Iskutia. Jälkimmäinen on intiaanireservaatti. Cassiar paljon myöhemmin ei poikennut edellisistä, mieluumminkin päinvastoin. Näistä kaikista olisi voinut helposti ajaa ohi huomaamatta, niin olemattomia paikkoja ne olivat. Ari tuumasi, että täällä asuessaan saattaisi pitkästyä tekemisen puutteeseen. Asukkaat voi laskea mieluummin kymmenissä kuin sadoissa. Highwaylla onneksi kerrottiin aina etukäteen, miten monta sataa kilometriä on seuraavalle huoltoasemalle. Pidimme huolen, että tankkasimme melkein aina, kun näimme huoltoaseman. Polttoaineen hinta oli tietysti huipussaan kilpailun puuttuessa ja autoilijoiden 'hädänalaista' tilaa käytettiin hyväksi.

Maisemat olivat edelleen huikaisevan kauniita. Lumihuippuisten vuorien ja erämaametsien välissä näimme useita jadenvärisiä järviä. Ihmeellistä, miten veden väri voi olla sellainen. Alkusyksyn ensimmäisiä kellastuneita puita vasten tällainen veden pinta näytti aivan uskomattomalta. Sää vaihteli auringonpaisteesta vesisateeseen eli tyypillinen vaihteleva syksysää.

Anne oli jo kymmeniä kilometrejä aiemmin haistanut metsäpalon hajua. Tiellä oli varoitus, että sammutustyö oli käynnissä ja pysähtyminen oli kielletty valotaulusta eteenpäin. Nyt näimme aivan konkreettisesti, mistä paljon puhutuissa Kanadan metsäpaloissa on ollut kysymys. Kipinät lentävät ja aina syttyy uusi metsäpalo, kun maasto on rutikuivaa. Sammutustyö on lähes mahdotonta, koska palot ovat yleensä tiettömissä erämaissa. Ainoa sammutus voidaan tehdä lentokoneiden ja helikoptereiden avulla, mutta sen vaikutus on kuin tippa valtameressä. Tässä alkaa pikkuhiljaa ymmärtää Venäjänkin metsäpaloja, jos ne ovat vastaavissa erämaissa. Ainakin 20.000 hehtaaria metsää paloi noin 300:ssa eri metsäpalossa British Columbiassa. Metsäpalot ovat kuulemma jokavuotinen riesa B.C.:n erämaissa. Joka puolella, missä kuljimme, oli nuotiontekokielto voimassa. Palanut metsä on aika lohduton näky; pystyyn hiiltynyttä mustaa metsää kilometrien matkalla. Toisaalta erämaiden ekosysteemille tärkeää, mutta valtava menetys yksityiselle metsänomistajalle, jos kohdalle sattuu. Erämaapaloissa yleensä odotellaan runsassateista syksyä ja talvea, joiden toivotaan sammuttavan palot. Tien epätasaisuus lisääntyi matkamme edetessä ja ruokailuvälineet tanssivat taas laatikossa iloisesti.

Metsäpalot ovat vaivanneet myös Yukonin territoriota, jonne saavuimme illansuussa. Junction 37:ssä kuuluisan Alaska Highwayn ja Highway 37: n risteyksestä löysimme camping-alueen 'Baby Nugget', jossa tietyillä paikoilla toimi maksullinen wifi. Alue oli perustettu hiekkakuoppaan ja sitä ympäröivään metsikköön mäntykankaalle. Kaikki opas- ja paikkakyltit olivat selvääkin selvempiä, WC-, suihku- ja pesulatilat erinomaisen siistejä. Päätimme jäädä tänne kahdeksi yöksi, pestä pyykkiä ja järjestellä paikkoja. Sää oli syksyisen kuulas ja aurinkoinen, hyvä ilma vuodevaatteiden tuuletukselle. Yöt vetivät lämpötilan selvästi alle +10C-asteen ja panimme taas lämmittimen päälle, joka säännöllisesti hurahti yön aikana käyntiin ja piti sisätilat mukavan lämpöisinä.

Koko matkan Stewartista meistä tuntui, että kaikki matkailuautot ovat tulossa pohjoisesta poispäin ja sama tunne jatkui edelleenkin täällä Baby Nuggetissa. Alueelle saapui tasaisena virtana pohjoisesta etelään kulkevia matkailuautoja tai niiden yhdistelmiä. Sitten hiekkakuopalle alkoi saapua bussimallisia asuntoautoja. Heidän johtajansa piti yhteyttä VHF:llä ja neuvoi, miten ajaa paikalle ja mille paikalle. Niitä saapui ainakin pari kymmentä ja ne asettuivat ympyrän muotoon kuin entisajan hevosvankkurit matkalla länteen. Kaikkien saavuttua he pitivät palaverin johtajansa auton luona. Tulihan niille hiekkakuoppapaikoillekin käyttöä. Kolonna oli kotoisin Las Vegasin suunnalta ja ilmeisesti turvallisuussyistä halusi tehdä reissua tällaisella porukalla. Se vaatii aikamoista suunnittelua ja organisointia, eikä hirveästi salli omatoimimatkailua.

Olimme olleet jo monta päivää kännykän kuuluvuusalueen ulkopuolella. British Columbian pohjoisimmat osat ja Yukon ovat alueita, joilla asuu ihmisiä niin vähän, ettei kännykkäverkkoa ole kannattanut rakentaa kuin isompiin asutuskeskuksiin. Jouduimme täällä Baby Nuggetissa turvautumaan kolikkopuhelimeen ties miten monen vuoden jälkeen. 

Täällä tuli ensimmäisen kerran mieleen, että Seiliin jätetty satelliittipuhelin olisi ollut hyvä laite matkassa. Emmepä vaan osanneet ajatella, että Pohjois-Amerikassakin on alueita ilman kännykkäyhteyksiä. Pinta-alaltaan suurin piirtein Ruotsin kokoisessa Yukonissa asuu vain vähän yli 30.000 ihmistä. Territorion tunnuslause: 'Larger Than Life' ('Elämää suurempi') kuvaa hyvin erämaavoittoista aluetta.

USA, ALASKA, HYDER 26.-27.8.2010

Kaksi rajakaupunkia Stewart, Kanadan B.C.:ssä, pohjoisin sulana pysyvä satama ja Hyder USAssa, Alaskan ystävällisin haamukaupunki, sijaitsevat Portland-vuonon päässä. On kuljettava näiden kaupunkien läpi päästäkseen näkemään erilaisia luonnonihmeitä ja vaikkapa karhuja. Mitä ne puhuvat, että USAn rajamuodollisuudet ovat pitkät ja tiukat. Täällä Hyderissa on USAn raja eikä yhtään viranomaista!

Raja-asema USA:n puolella - ei ristin sieluakaan. Tervetuloa.

Suunnistimme ensimmäiselle etapille Fish Creekille (Kalajoelle) siinä toivossa, että näkisimme karhuja kalastamassa. Paikalle saavuttuamme näimme matalan joen vilisevän monikiloisia lohia, jotka pyrkivät vastavirrassa eteenpäin. Vesi oli niin matalaa, että isojen kalojen maha raapi pohjaa samalla, kun puolet kalasta näkyi veden pinnalla. Kova pyrky kaikilla eteenpäin, johonkin yläjuoksulle – tai ainakin niin me luulimme. Ihmettelimme, miten paljon kuolleita kaloja oli pitkin matalaa jokea. Ne oikeastaan jo haisivatkin. Myöhemmin meille selvisi, että Pacific salmon (Tyynenmeren lohi) tulee kutemaan tätä jokea pitkin juuri tälle paikalle. Samalla sen sinivoittoinen väritys on muuttunut punakirjavaksi, elämänkaaren lopun juhla-asuksi. Lisääntymistehtävän suoritettuaan lohi kuolee. Meikäläinen ajattelee, että mitä tuhlausta… Monen kilon lohia olisi voinut nostaa haavilla useita kerrallaan, niitä oli ihan ruuhkaksi asti. Tyynenmeren lohen lyhyt elämä on kuitenkin välttämätön ympäröivän luonnon ekosysteemille. 

Joella on ruuhkaa, kun kaikki kutulohet uivat vastavirtaan.

Karhuemon on helppo opettaa pentujaan kalastamaan tällaisessa matalassa vedessä. Yksi tassun heilautus ja lohi on mennyttä. Metsän kuningas syönee vain tuoretta lohta. Parin tunnin odotuksen aikana emme nähneet karhua, mutta tulipa tämä lohijuttu nähtyä ihan omin silmin aikamoisena luonnon tapahtumana.

Olimme kulkeneet muutaman kilometrin kapeaa soratietä (matkailuauto tykkää asfaltista) Fish Creekille. Samanlaista tietä oli jäljellä vielä n. 30km, mutta halusimme kulkea sen, vaikkakin hitaasti. Tien varrella oli tietysti villiä luontoa, missä voi nähdä valkopäämerikotkia, hyvin sosiaalisia korppeja, kanadanhanhia ja ankkoja, sekä mustakarhuja että Alaskan ruskeakarhuja, mutta myös erilaisia kaivospaikkoja, joista on louhittu titaania, hopeaa ja kuparia.

Lumi ja jää käyttäytyvät eri tavoin eri vuosina ja muovaavat maisemaa. Kuuluisa jäätikkö, Salmon Glacier (Lohijäätikkö), tulee näkyviin useasta eri perspektiivistä ja hohtaa eri sävyisenä valon suunnasta riippuen, varsinkin railokohdista. Mahtava luonnonmuodostelma, joka muistuttaa muodoiltaan jähmettynyttä laavaa, väri on tietysti aivan erilainen. Tosin jäätikön muoto muuttuu koko ajan, jähmettynyt laava on ja pysyy.

Muuta maisemaa kuvaavat sanat loppuvat. Yritimme tallentaa kuviin mielestämme parhaita paloja. Yhtään karhua emme nähneet, joten kuviakaan niistä ei sitten saatu, mutta monta muuta luonnonihmettä yhtenä päivänä. Valitsimme yöpymispaikkamme seuraavaksi yöksi Hyderin puolelta aivan kylänraitin varrelta. Jos on bongaamassa vain USAn osavaltioita, Alaskassa kannattaa käydä tässä vaiheessa, säästyy monien satojen mailien ajamiselta.

Vuonna 1898 Stewartiin saapuivat ensimmäiset kullanetsijät, kun huhujen mukaan siellä oli yhtä suuret kultavarannot kuin Klondikessa. Kultaa ei juurikaan löytynyt, mutta kiinnostus paikkakuntaan ja kaivostoimintaan oli saatu herätetyksi.

Hyderin ja Stewartin asukkaat ovat olleet hyvin pitkälle samoja kaivostyöläisiä. 1920-luvulla Stewartissa ja Hyderissa asui yhteensä 10.000 ihmistä. Hyder oli alun perin nimeltään Portland City, mutta USAn postilaitos halusi muuttaa nimen, koska samannimisiä kaupunkeja oli jo liian monta USAssa. Kaupungin nimi muutettiin Hyderiksi vuonna 1915, kaupungissa vaikuttaneen kanadalaisen kaivosinsinöörin mukaan. Stewartilla on Kanadan lumiennätys yli 30 metriä vuonna 1973. Portlandin vuono on maailman 4. pisin. Stewartia kutsutaan myös pohjoisen Kanadan elokuvapääkaupungiksi, sillä siellä on filmattu peräti 7 elokuvaa. Tämäkin kertoo paljon paikan kuvauksellisuudesta.

KANADA, B.C. PRINCE RUPERT – STEWART 25.-26.8.2010

Prince Rupert on British Columbian kaupunki, jolle turkiskauppa toi vaurautta ennen kuin rautatie rakennettiin ja kalastusteollisuus kehittyi. 

Kävimme aamulla kauniissa, isoista hirsistä rakennetussa museossa.

Alkuperäiskansat ovat täälläkin uskoneet ja luottaneet toteemipaaluihin. Aivan museon lähellä on Merenkulkijoiden puisto, jossa liehui kaikkien Pohjoismaiden liput. Puisto on perustettu merellä kadonneille tai siellä elämäntyönsä tehneille ihmisille. Vähän alempana, edelleen merenrannassa, Cow Bay (Lehmälahti) oli roskiksia myöten lehmäaiheinen paikka. Aikanaan sveitsiläismies on purkanut lehmälastinsa tällä paikalla ja nimi on jäänyt siitä elämään. 

15 tunnin lauttamatka propaani pois kytkettynä oli tehnyt jääkaapissa tehtävänsä ja pakastinkin oli sulanut. Onneksi ne olivat aika tyhjät eikä suurempaa menetystä tapahtunut. Prince Rupertissa oli käytävä kaupassa. Parkkipaikalla huomasimme monen muunkin kollegan olevan samalla asialla. Kauppa ei ollut mikään vaatimaton kyläkauppa, vaan siellä oli laajat ja hyvät valikoimat kaikkea ihan herkkuja myöten. Teimme innoissamme useamman päivän ruokaostokset. Kassalle tullessa huomasimme paikallistenkin tekevän vähintään viikon ellei kahden ruokaostokset kerralla. Kaikilla oli isot ostoskärryt kukkuroillaan tavaraa. Ihmiset tulevat kauppaan pitkien matkojen takaa, eivätkä voi piipahtaa kaupassa joka päivä.

Ennen kuin jätimme Prince Rupertin lopullisesti, kävimme vielä kirjastossa käyttämässä internettiä ilmaiseksi vartin verran. Sitten matkamme jatkui ensin tietä numero 16 ja sitten Terrace-nimisestä paikasta tietä 37 pohjoiseen. Matka oli vuoristoista ja metsäistä erämaata, välillä kauniiden järvien rannoilla tai jokien uomia myötäillen. Ainoat näkemämme autot olivat joko tukkirekkoja tai matkailuautoja.

Lähempänä Stewartia oli paljon lumihuippuisia vuoria ja monen metrin paksuisia jäätiköitä. Siellä varoiteltiin liikennemerkein, että lumivyöryn vaara on olemassa koko vuoden, ei pelkästään talvella. Syyn ymmärtää jäätiköitä katsellessa. Talvella lumivyöryn mahdollisuus on ilmeinen, sillä kulkemallamme 37A-tiellä (n. 40 km) on 72 lumivyörypaikkaa. Upeita vuoristopuroja tai –putouksia ryöppysi jyrkkiä rinteitä alas. 

Pysähdyimme ottamaan kuvia, mutta yritimme muistaa myös karhuvaaran. Matkamme joutui jylhissä maisemissa ja kerran jos toisenkin ihmettelimme ääneen, miten noita erämaita vain riittää ja riittää. 

Illansuussa saavuimme leiripaikkaamme Bear River RV Parkiin (Karhujoen RV-alue). Isäntä kertoi karhujen ja susien liikkuvan alueella öisin. Mitään ruokatavaroita tai grillejä ei saanut jättää ulkosalle. Hän ei myöskään ottanut vastaan telttailijoita tai pehmeäseinäisiä asuntovaunuja karhuvaaran vuoksi. Joka paikassa luki varoituksia: 'A Garbage Bear Is A Dead Bear!' (Roskiskarhu on kuollut karhu!). Karhut eivät kerta kaikkiaan saa tottua helppoon ruokaan. Karhuohjeet mm. neuvovat, ettei reppua saa heittää selästä, jos lähtee karhua pakoon. Se oppii kuulemma oitis, miten helppoa ruokaa saa. Täällä neuvotaan käyttämään nimenomaan karhuille kehitettyä pippurisumutinta sen karkottamiseksi tai saadaksesi itsellesi vähän lisäaikaa pakenemiseen.

Noudatimme alueen ohjeita kirjaimellisesti. Emmekä kyllä nähneet karhujakaan. Ilma oli aika viileä korkeiden vuorien ympäröimässä laaksossa. Jouduimme ottamaan RV:n lämmittimen käyttöön. Illalla oli alkanut sataa ja kaikki paikat auton ympärillä olivat litimärkiä vielä aamullakin. Onneksi meillä ei ollut kuin sähköjohto ja vesiletku koottavana kasaan ennen lähtöä.

KANADA, PORT HARDY-PRINCE RUPERT 24.8.2010

Ihmeeksemme lauttarantaan ilmestyi aamuvarhain runsaasti asuntoautoja. Meidän oli pakko todeta, että markkinat määräävät lauttamatkan hinnan. Tämän autolautan käyttäjät eivät taida tietää Suomen ja Ruotsin välisistä autolautoista ja niiden hintatasosta. Olivathan ne ainakin aikanaan maailman hienoimpia autolauttoja ja matka kestää sentään yli yön. Niiden hinnat tuntuivat nyt halvoilta verrattuna tähän 15 tunnin matkaan. Meidän edessämme jonotti saksalaispariskunta vuokra-autollaan ja he kertoivat varanneensa tämän matkan jo 2 vuotta sitten. Jotkut suunnittelevat vähän tarkemmin kulkemisiaan kuin toiset. Me varasimme paikan edellisenä päivänä. Laivan täyttäminen sujui nopeasti aamuhämärässä ja lähtö tapahtui aikataulun mukaan. 

Meillä oli istumapaikat laivan etuosasta, josta oli 180 asteen näkymät. Istuimet olivat mukavat kaikkine säätöineen, kun jalatkin sai vielä vaakatasoon.

Sää oli ollut sateinen jo edellisillasta lähtien ja aamu oli hyvin samanlainen. Meri oli kaiken lisäksi aika sumuinen, joten maisemien katselu jäi aika rajalliseksi. Matkan aikana sää välillä selkeni lähelle auringonpaistetta, kohta taas hämärtyäkseen sumuksi. Laivareitti kulki kaunista ja kapeaa sisäreittiä, välillä tuntui kuin kulkisimme vuonossa, korkeita vuoria molemmin puolin. Kapeat väylät vaativat majakkarakennuksia, jotka kaikki olivat samanvärisiä valkoisiksi maalattuja ja punakattoisia.

Laivalla oli hieno palvelu, jos nimittäin komentosillalta tehtiin valashavaintoja, niistä kuulutettiin heti kaikille ja kerrottiin vielä, mistä valaasta oli kysymys. Näimmekin useita ryhävalaita ja tappajavalaita. Tappajavalas-nimitys on jokseenkin harhaanjohtava, joten parempi nimi olisi latinankielinen orca. Ihan samalla tavalla ne uiskentelivat ja puhalsivat vesipatsaita kuin Seilistä nähtynä. Myös delfiiniparvi yritti tavoittaa laivaa, mutta nopeus oli niille liian kova.

Maisemat vaihtuivat lumihuippuisista vuorista erämaametsiin, joissa näimme hienoja vesiputouksia pitkin matkaa.

Mielenkiintoisin kylä oli Bella Bella, joka on alkuperäiskansojen asutuskeskus kirkkoineen, kouluineen ja sairaaloineen. Yhteisö elää kalastuksesta ja metsätöistä. Bella Bellaan ei ole olleenkaan tietä, yhteydet hoidetaan joko vesi- tai ilmateitse. Muutama autiokylä osui matkan varrelle. Ne olivat syntyneet 1900-luvun alkupuolella puunjalostus-, kalastus- ja kaivosalueiksi. Joka alalla toimintaa on keskitetty suurempiin yksiköihin ja seurauksena on ollut kylien autioituminen.

BC Ferries -yhtiön Northern Expedition -autolautta on hieno, vain vuoden ikäinen. Siellä on auditorio, jossa katsoimme ajankuluksi kaksi elokuvaa. Lisäksi kävimme syömässä buffet-illallisen ravintolassa. Buffet oli monipuolinen ja erittäin herkullinen jälkiruokia myöten. Söimme hitaasti ja rauhallisesti ikkunapöydässä maisemia ihaillen sen, mitä hämärtyvässä illassa vielä pystyimme näkemään. Sellainen sattuma taas kerran kävi, että tarjoilijamme isä oli suomalainen.

Pimeässä sateisessa yössä saavuimme Prince Rupertin satamaan, lautta piti omat kolinansa kiinnittyessään. Autojen purkaminen sujui yhtä sutjakasti kuin lastaaminenkin. Kaikkien asuntoautojen osoite oli selvä, lähellä satamaa sijaitseva camping-alue. Koko letka ajoi jonossa kuin köyhän talon porsaat. Leirintäaluetta pitävä pariskunta oli ottanut ennenkin vastaan tällaisia kolonnia. Isäntä ohjasi ensin autoja parkkiin pihalla ja kiiruhti sitten rouvansa avuksi toimistoon. Sisäänkirjoittautujien jono eteni nopeasti ja kaikille halukkaille löytyi paikka. Prince Rupert on edelleen British Columbiaa, mutta mantereen puolella ja selvästi pohjoisempana kuin Vancouver Island.