USA, OREGON, PENDLETON 7.-9.8.2010

Idahosta lähdimme Interstate 84-tietä pitkin koillista kohti Oregoniin. Maisemat vaihtuivat taas kuivista preeriamaisemista vuoristoisiin, välillä vihreisiin, kasteltuihin peltoihin. Tie myötäilee ns. Oregon Trailia, jota pitkin muuttajat kulkivat länttä kohti vuosina 1841-1869. Hevosvankkureissa tai pelkästään ratsastaen kulki uudisasukkaita, liikemiehiä, kaivosmiehiä, maanviljelijöitä ja karjankasvattajia uuden ja paremman elämän toivossa. Heitä on arvioitu olleen yli 400.000. Tämä reitti on haluttu säilyttää historiallisena kohteena. Melkein osavaltion pohjoisrajalla saavuimme Pendletonin pikkukaupunkiin.

KOA-alue sijaitsi korkealla mäellä muutaman kilometrin päässä Pendletonin keskustasta. Camping-alueelta oli mahtavat maisemat vuoristoon ja alueella kävi mukavasti ilmaa liikuttava vuoristotuuli. Lämpötilat olivat olleet taas viime päivät ihan hellelukemissa, päivisin +90F-asteen (+32C) molemmin puolin. Teimme huoltohommia; Anne pesi monta koneellista pyykkiä, Ari korjasi WC-/suihkutilan oven lukon, joka oli alkanut temppuilla.

Lauantai-iltapäivällä lähdimme kävelylle alas kaupunkiin. Camping-alueen läheisellä huoltoasemalla oli poliisi tankkaamassa ja kysyimme häneltä tietä Pendletonin keskustaan. Hän ajoi vielä peräämme kertomaan kaikkein lyhyimmän reitin. Ystävällistä toimintaa virkavallalta. Tie oli suhteellisen jyrkkää alamäkeä koko matkan. Kaupungin laitaman rakennukset olivat jotenkin ränsistyneessä kunnossa.

Keskustan pääkadulla asiat olivat toisin, kauniita kukka-asetelmia roikkui pylväistä ja muutenkin rakennukset ja kadut olivat siistissä kunnossa. Ihmisiä ei vaan näkynyt oikein missään ja liikkeetkin olivat pikkuhiljaa sulkemassa oviaan. Kävelimme pääkadun toista laitaa eteenpäin ja jossain vaiheessa palasimme toista laitaa takaisin. 

Huomasimme pitkän, lännenasuun sonnustautuneen miehen tulevan ulos kadun varteen pysäyttämästään Hummerista. Hän käveli eteenpäin harkituin askelin buutsit iltapäiväauringossa kiiltäen. Poikkesimme yhteen erikoiseen liikkeeseen, jota vanhahko pariskunta piti. Mies kertoi olevansa tanskalaista sukujuurta. Kauppa oli jotain matkamuistomyymälän ja antiikkiliikkeen väliltä. Jatkoimme matkaamme ja huomasimme yhdestä isosta ikkunasta, että siellähän on elävää musiikkia tarjolla. Kyseessä oli iso ravintolasali, jonka yhdessä pyöreässä pöydässä seurue soitteli selvästi omaksi ilokseen. Aiemmin näkemämme lännenasuinen mies istui toisen kaltaisensa, vähän vanhemman ja lyhyemmän miehen kanssa kuuntelemassa musaa. Molempien jalat löivät tahtia mielimusiikin soidessa. Isokokoiset kivisormukset näyttivät viimeistelevän kummankin miehen pukeutumisen.

Musiikki jatkui vaihtuvalla kokoonpanolla; joku soittaja poistui, toinen tuli tilalle. Kuulimme moniäänistä laulua, banjon, ukulelen, viulun ja basson soittoa sekä huuliharppuja, joita soittajalla oli parisenkymmentä hyvässä järjestyksessä matkalaukunomaisessa kotelossa. Soittajista joku ehdotti kappaletta ja muut alkoivat heti jammailla mukana. Musiikki oli perinteisiä lännenlauluja, countrya, bluegrassia – mitä niitä nyt onkaan. Taidokasta laulantaa ja soitantaa. Kukaan ei kerännyt tippiä eikä myynyt CD-levyä. Ravintolapöydät täyttyivät paikallisista perheistä, joille pizzan syöminen oli tärkeämpää kuin yhdestä pöydästä kuuluva musisointi. 

Matkailu on parhaimmillaan juuri tällaista; osut paikalle sattumalta ja kuulet ja näet jotain hyvin paikallista. Paluumatkan jyrkkä ylämäkikään ei tämän jälkeen haitannut.

Pendleton on 1800-luvun puolivälissä syntyneitä kultakuumeen synnyttämiä kaupunkeja, jossa nykyään asuu n. 20.000 ihmistä. Alue on entistä umatilla-, walla walla- ja cayuse-intiaanien asuinseutua, joiden yhteinen reservaatti sijaitsee ihan Pendletonin tuntumassa. Oregonissa siirryimme taas tunnilla kauemmaksi Suomen ajasta (Pacific Time), aikaero on 10 tuntia. Oregon on 10. suurin osavaltio maa-alaltaan ja asuikkaita noin 4 miljoonaa.


 

 

 

 

USA, MONTANA – IDAHO 5.-7.8.2010

Yellowstonen lähistöllä olevat leiripaikat ovat kysyttyjä ja usein tähän aikaan vuodesta täynnä. Yellowstonen länsi- ja pohjoisportit tulevat Montanan puolelle. Ensimmäisessä yöpaikassa meitä varoiteltiin jättämästä mitään ruokatavaraa tai eväsboksia ulos, sillä yövyimme karhuvyöhykkeellä ja camping-alueella oli viimeksi toissa yönä vieraillut karhu.

Toisen yön vietimme lähellä Livingstonin-kaupunkia, jossa kävimme postiasioilla heti aamutuimaan seuraavana aamuna. Anne on aina halunnut nähdä omin silmin Montanan ja nyt se toteutui. Mielikuva ja todellisuus vastasivat aika lailla toisiaan. Kauniita lumihuippuisia vuoria korkeimmillaan tai matalampaa vuoristoa, välissä laaksoja, joissa kasvatettiin viljaa tai pidettiin karjatiloja. 

Espanjankielisestä vuori-sanasta (montaña) on tämä osavaltio saanut nimensäkin. Monet Montanan joet houkuttelevat vapaa-ajan kalastajia kokeilemaan kalaonnea. Samoissa maisemissa on mahdollisuus tehdä vaellusretkiä tai metsästää. Tällainen turismi antoi leimansa sille Montanan alueelle, missä me kuljimme. Talot olivat ruskeansävyisiä puutaloja. Montana on 4. suurin maa-alaltaan USAn osavaltioista, mutta asukkaita on vain noin 1 miljoona.

Ajamamme tie seurasi Madison-jokea, jolla näimme runsaasti kalastajia. Ennis-nimisessä pikkukaupungissa kiertelimme ja kävimme muutamassa urheilu- ja ulkoiluvaatteita myyvässä liikkeessä. Niissä oli hyvin laajat vaatevalikoimat, joista olisi löytynyt purjehtijankin tarpeisiin vaikka mitä. Kauppojen valikoimat vastasivat sitä, mitä alueella harrastetaan; kalastusta, metsästystä, ulkoilua.

Ennen pitkää ylitimme Montanan ja Idahon rajan. Aluksi näytti, että Idahonkin puolella on samat ulkoilmaharrastukset kuin Montanassa. Itsellämme oli aivan tietty mielikuva Idahosta. Olemme nimittäin ravintolan ruoka-annoksissa useammankin kerran syöneet Idahon perunoita ja olemme aina miettineet, mahdetaanko siellä viljellä paljonkin perunaa. Maisemat muuttuivat kaivosalueiksi ja maissiviljelmiksi. Shelleyn kaupunki antoi ensimmäisiä viitteitä perunasta, kun kehui olevansa suuri siemenperunan tuottaja. 

Asuntoautoon pitää bensan lisäksi tankata myös propaania silloin tällöin.

Ajoimme etelään Interstate 15:ta. Siellä olisi ollut perunamuseokin, mutta kello oli jo niin paljon, ettemme voineet poiketa siellä. Ari huomasi rekkojen pesuhallin ja ajattelimme pesettää RV:n, kun Yellowstonen tietöiden ja sadekuurojen jälkeen pesu oli tarpeen. Viereisessä hallissa oli rekka pesussa. Sen kuljettaja odotteli ovensuussa samalla tavalla kuin mekin. Ari alkoi jutella hänen kanssaan ja ilmeni, että hän kuljettaa perunaa! Lähinnä esikäsiteltyä uuniperunaa. Hän kertoili rekkakuskin elämästään ja rekoista, niiden mailimääristä ja jälleenmyyntiarvoista. Volvolla on kuulemma kaikkein huonoin vaihtoarvo täällä, sillä amerikkalaiset kuskit luottavat maan omiin merkkeihin; Peterbuiltiin, Internationaliin ja Kenworthiin. Ajeltuamme jonkin matkaa pesun jälkeen etelään päin aloimme todellakin nähdä silmänkantamattomia perunapeltoja, jotka näkemämme mukaan menestyvät vain keinokastelulla. Kastelulaitteet ovat yleensä valtavan kokoisia. 

Saavuimme alkuillasta leiripaikkaamme lähelle Pocatellon kaupunkia, joka on saanut nimensä shoshoni-intiaanien päällikön mukaan. Idaho on pinta-alaltaan USAn 11. suurin osavaltio, mutta asukkaita vain vajaat 2 miljoonaa. Asukasluku on kuulemma lähtenyt 2000-luvulla ripeään nousuun.

Kalliovuorten (Rocky Mountains) luonnonkauneus sekä Montanan että Idahon maisemissa on huikaiseva.

USA, WYOMING, YELLOWSTONE 2.-5.8.2010

Yellowstonen kansallispuisto on maailman ensimmäinen ja siten vanhin kansallispuisto. Presidentti Grant perusti sen vuonna 1872. Alue on melkein 9000 neliökilometriä, joten sen koluaminen muutamassa päivässä vaatii auton. Kansallispuisto sijaitsee geologisesti aktiivisella alueella eikä sitä voi olla huomaamatta, siellä täällä maasta nousee höyryä, muta tai vesi pulputtaa kiehuvana – tai kiehuvaa vettä (jopa 30.000 litraa) nousee patsaana aina 30 metrin korkeuteen geisireissä, joita alueella on noin 300. Wyomingin maisemat ja luonto löivät meidät ällikällä, Yellowstone vielä sen kruununa vei meidät sanattomiksi. Annamme kuvien kertoa omaa tarinaansa:

USA, WYOMING, DEVIL’S TOWER 31.7.-1.8.2010

Deadwoodin paraatin jälkeen jatkoimme matkaamme Koillis-Wyomingiin. Wyoming on USAn osavaltioista 10. suurin pinta-alalta mitattuna, mutta asukkaita vain vajaat 600.000 ja sen huomaa. Asumatonta preeriaa riittää ja välillä ihmeellisiä syviä rotkoja, joiden reunat loistavat punaisina. 

Aivan Interstate 90-valtatien varressa on yksi kuuluisimmista rotkoista, Vore Buffalo Jump, jota Amerikan alkuasukkaat käyttivät biisonien ansana varmistaakseen ravintonsa preerian kovien talvien varalle. Rotko löydettiin kyseisen tien rakennusvaiheessa 1970-luvun alussa. Auton ikkunasta todettuna Wyomingissa oli enemmän hevostiloja kuin lihakarjatiloja.

Iltapäivällä saavuimme KOA-alueelle aivan Devil's Towerin juurelle. Devil's Tower on luonnonmuodostelma, jonka presidentti Teddy Roosevelt julisti maan ensimmäiseksi kansalliseksi monumentiksi vuonna 1906. Se on miljoonien vuosien aikana syntynyt vulkaaninen muodostelma, jota Belle Fourche –joki ja sääolosuhteet ovat kuluttaneet. Devil's Tower on vajaat 300 metriä korkea ja hallitsee maisemaa jo kaukaa.

Monumenttiin liittyy tietysti paljon erilaisia tarinoita, mistä sen reunamuodot ovat syntyneet. Vahvimmin tarinoissa on mukana jättiläiskarhu, joka olisi kynsillään raapinut uomat Devil's Towerin kylkiin. Paikka on aina ollut monen Amerikan intiaaniheimon pyhä paikka. 

Jätimme luonnonmuodostelman tarkemman tarkastelun seuraavaan aamuun ja valmistauduimme katsomaan illalla näytettävää elokuvaa, jonka juoni liittyy Devil's Toweriin ja kuvauspaikkana oli ollut myös tämä KOA-alue. Kyseessä oli Steven Spielbergin scifi-elokuva. Anne ei varsinkaan ole tällaisten elokuvien ystävä, mutta Steven Spielbergin monet leffat ovat olleet aivan erinomaisia. Esitys alkoi pimeän tullen tähtitaivaan alla autenttisessa ympäristössä. Reilun tunnin filmiä katsottuamme kyllästyimme siihen kaikin puolin niin, että lähdimme kesken kaiken pois. Scifin vielä jotenkin ymmärtää, mutta pitääkö käsikirjoituksen olla niin naiivi, ettei sitä kerta kaikkiaan jaksa seurata. Jälkeenpäin ilmeni, että elokuva oli suomeksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind), englanninkielinen nimi ei vielä kilkattanut muistissa mitään kelloja. Tämä elokuvahan oli aikanaan alansa tapaus – olisiko aika ajanut siitä ohi?

Aamulla ostimme vuoden voimassa olevan National Park-passin Devil's Toweriin vievältä portilta. Pääsemme passilla kaikkiin USAn kansallispuistoihin. Portin jälkeen oli laakea peltoaukea, jossa näimme pienten eläinten vilistävän sinne tänne tien molemmin puolin. Pysähdyimme tietysti ja ulkona tunnistimme ne preeriakoiriksi – mustahäntäisiksi sellaisiksi. Ne ovat vikkeliä ja sosiaalisia eläimiä, jotka elävät valtavissa tunneliyhteisöissä erikokoiset multakasat ovat niistä merkkinä maan päällä. Ne pitävät vikisevää ääntä vähän niin kuin oravat, joille ne ovat sukua. Koira-nimitys on siis aika harhaanjohtava.

Monumentin juurella olevat irtokivet ovat muodostelmasta irronneita palasia. Devil's Towerin ympäri kiertää mukavasti nouseva ja laskeva parin kilometrin polku, jonka kiersimme sopivana aamulenkkinä.

Samalla ihailimme eripuolille avautuvia upeita maisemia. Monumentti 'vaihtaa' väriä valosuunnasta riippuen ja on todella ihmeellinen luonnonoikku. 

Näimme useita kiipeilijöitä, joiden on täytynyt lähteä liikkeelle heti aamun valjettua. Devil's Towerin kyljet tarjoavat haasteellisia ja helpompia kiipeilypaikkoja, jotkut tyytyivät harjoittelemaan aivan monumentin alaosassa. Vuosittain täällä käy noin 5000 kiipeilijää. Heillä on valittavanaan 220 reittiä saavuttaa monumentin huippu. 

Korkeat paikat houkuttelevat kaikenlaisia hupsuja. Vuonna 1941 yksi sellainen laskeutui laskuvarjolla Devil's Towerin huipulle, mutta hän ei osannutkaan tulla alas sieltä. Hänelle pudotettiin ruokaa taivaalta, jotta hän pysyisi hengissä sen aikaa, kun pelastuspartio kiipesi hänen luokseen ja auttoi alas. 

Eläimistöä: Valkohäntäpeura bambivasoineen, orava, jänis

Interstate 90-tietä jatkoimme lännen suuntaan, kunnes jatkoimme pienempää maisemareittiä. Wyomingin maisemat ällistyttivät meidät kauneudellaan.

Matkan varrelle osui Thermopolis-nimisen kaupungin. Anne arveli sen olevan joku 'lämpökeskus' nimestä päätellen. Niinpä tavallaan olikin, koska siellä sijaitsi maailman suurin kuumamineraalilähde. Sen ympärille on luonnollisesti syntynyt hotelleja ja kylpylöitä. 

Ajoimme arapahoe- ja shoshone-intiaanien reservaatin läpi, mutta se näytti enemminkin erilaisten ajoneuvojen ja työkoneiden reservaatilta Wyomingissa, kun on tilaa levitellä romuja pitkin preeriaa. Heti reservaattirajan loputtua tulimme Dubois-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa yövyimme. Saimme ainoan vapaana olevan paikan aivan hevosaitauksen vierestä. Harvemmin hevoset ovat seurailleet ikkunasta, mitä syömme illalliseksi tai aamupalaksi. Kyllä ne hepat vetivät tyttölapsia puoleensa täälläkin.