maanantai 26. heinäkuuta 2010

USA, MICHIGAN 20.-24.7.2010


Toledosta on vain kivenheitto Michiganin puolelle, jossa asuu yli 10 miljoonaa henkilöä. Siellä alkoivat taas uudet tieliikennelait, joista osa oli selvääkin selvempää tekstiä (jos vammauttaa / aiheuttaa tietyöntekijän kuoleman, sakko USD7500+15 vuotta vankeutta).


LUDINGTON

Ajoimme Michigan-järven puolelle Ludingtoniin. Olimme etukäteen valinneet Kibby Creek Travel Park –nimisen alueen yöpymistä varten. Toimistossa oli nuori, ystävällinen, puoliksi ruotsalainen tyttö, joka kertoi olleensa Ruotsissa jokin aika sitten ja käyneensä Maarianhaminassakin. Tämä camping-alue oli perustettu vanhaan hedelmätarhaan. Asuntovaunupaikat olivat omena-, kirsikka- ja päärynäpuiden katveessa. Miten kaunis tämä paikka onkaan ollut keväällä, kun puut ovat kukkineet. Ensimmäisen kerran näimme päärynänraakileita puissa. Tämä paikka on kalastusvesien läheisyydessä ja omistajat olivat keksineet perustaa erillisen kalanperkaustilan pakastearkkuineen. Niinpä parkkialueella oli nähtävissä useampikin vene+traileri-yhdistelmä.


Alueella oli kahdet suihku- ja WC-tilat sekä kaksi uima-allasta. Niin kutsutulla uudella puolella oli aika vakinaisesti paikallaan pysyviä asuntovaunuja ja –autoja, joista osaa oli vaikea hahmottaa 'naamioiden' takaa.


Michigan-järven rantaa pitkin kulkeva maisemareitti oli seuraavan päivämme ohjelmassa. Maisemat alkoivat muuttua yhä vihreämmäksi sekametsäksi, jossa joskus saattoi nähdä jopa koivunkin. Michigan-järven turkoosinsininen vesi muistutti kovasti merta hiekkarantoineen. Rannat olivat tosi matalia ja hiekkapohjaisia. Taloja oli rakennettu kapealle järven ja maantien väliselle kaistaleelle. 

'Kiinanpystykorvailmiö' jätskitauolla...

Ajoimme läpi sievien pikkukaupunkien, joiden pääkatujen varret oli istutettu kukkapenkeiksi.


Jossain vaiheessa maisema muuttui dyynimäiseksi. Alueelle, jonka nimi on Nukkuvan karhun dyynit (Sleeping Bear Dunes), on tehty kiipeilypaikka. Eli maksua vastaan pääsee kiipeämään hiekkarinteeseen. Emme halunneet hiekkaa kenkiin ja pääsymaksu säästyi.


Kesannolla olevat pellot kasvavat kauniisti kukkivia luonnonkukkia, välillä vaaleanpunaisena, välillä sinisenä. Glen Arbor näytti olevan varsin vilkas pieni lomakaupunki. Tienvarsissa mainostettiin tuoreita, makeita kirsikoita ja kirsikkapiirakkaa. Mekin pysähdyimme ostamaan tuokkosellisen. Näissä kirsikoissa oli lihaa luiden ympärillä ja olivat makean mehukkaita.


 Maisemat muuttuivat välillä hedelmätarhoiksi ja viininviljelijät houkuttelivat ohikulkijoita viineillä, viininmaistajaisilla ja matkamuistomyymälöillään. Ensimmäinen suomalaiselta kalskahtava paikannimi, Omena, tuli vastaan hedelmien viljelyalueella.


ST. IGNACE

Iltapäivällä ylitimme Mackinac-sillan, joka on tänä päivänä maailman kolmanneksi pisin riippusilta. Ari on nuorena poikana ylittänyt sillan, jolloin se oli vielä maailman pisin riippusilta. Sillan pituus on vähän yli 8 kilometriä ja se yhdistää Michiganin osavaltion alemman ja ylemmän niemimaan. Asuntoautolle määrätty sillanylitysmaksu oli huikea. Ilmeisesti silta nielee muutkin tiehoitorahat, koska tie huononi merkittävästi St. Ignaceen saavuttaessa. Olimme saapuneet intiaanimaille ja Hiawathan kotiseudulle.


Vuorossa oli KOA-alue, jolla viettäisimme kaksi yötä. Netti toimi täällä ja saimme vastatuksi 'ruuhkautuneisiin' sähköpostiviesteihin. Seuraavana päivänä teimme 4 tunnin kävelyretken St. Ignacen keskustaan aivan Michigan-järven rantaan. Onneksi oli vähän pilvinen päivä ja lämpötila n. +23C astetta, juuri hyvä keli kävelemiseen. Kävelimme St. Ignacen rantakatua ja kävimme intiaanimuseossa. Täälläpäin asuneet intiaanit ovat rakentaneet kanoottinsa tuohesta, kävelleet talvella lumikengillä ja koristaneet nahkavaatteensa erivärisillä lasihelmillä. 


Palattuamme asuntoautolle oli ohjelmassa pyykinpesua. Onneksi sen saa saman tien kuivaksi kuivurissa. Ilma oli nimittäin harmaan kosteahko.

Matkamme jatkui pohjoiseen päin ja olimme varmoja, että näkisimme muodossa tai toisessa suomalaisnimiä tai suomalaisuuteen muuten viittaavaa. Meidän ei tarvinnut ajaa kuin muutama maili, kun tienvarressa mainostettiin Lehdon pasteijoita. Sitten alkoikin vaalimainosten vuoro. Niissä vilahteli suomalaisnimiä: Lahti, Huuki, Palosaari, Numinen ja Randy Ritari, jotka kaikki pyrkivät kongressiin marraskuussa pidettävissä vaaleissa. Emme paneudu tässä USAn mutkikkaaseen vaalijärjestelmään. Elokuussa taidetaan kuitenkin äänestää ensimmäisen kerran.


TOIVOLA

Ensimmäinen suomalainen paikannimi oli Tapiola, jonka suuntaan lähdimme ajamaan. Meillä on vierailla paikkakunnilla tapana usein käydä hautausmaalla. Sieltä selviää paikkakunnan historiaa, mahtisukuja ja –ihmisiä, usein paikkakunnan yleisin sukunimikin. Vähän matkaa metsän reunustamaa tietä ajettuamme näimme kirkon ja hautausmaan. Pysähdyimme ja lähdimme katsomaan hautausmaata. Sitä ennen Anne oli jo autosta pystynyt tunnistamaan hautakivistä yhden nimen: Taipale. Hautausmaa oli jotakuinkin metsän keskellä. Metsä suhisi tuulessa kuin suvi-Suomessa. Ei ihme, että suomalaiset ovat hakeutuneet täällä uudessa maassakin hyvin koti-Suomea vastaaville seuduille. Hautausmaan kiviin oli kaiverrettu suomalaisia sukunimiä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Joku Mäki oli voinut muuttaa nimensä Hilliksi, mutta etunimi Väinö viestitti suomalaisuudesta. Jatkoimme matkaan Pelkie-nimiseen kylään, siellä oli Huttusten talo, Turunen Road, Kyllonen Road sekä lestadiolaiskirkko, jonka täytyy olla suomalaisten rakentama. 


Jatkoimme matkaamme ja tulimme Nisula-nimiseen kylään. Taas pysähdyimme kirkonmäelle, jossa oli hautausmaa. Sama juttu, suomalaisia sukunimiä suurimmaksi osaksi. August Nisula Saara-vaimoineen on ilmeisesti alun alkaen asettunut tänne asumaan, kun hautakivessäkin lukee 'pioneer' ja kylä on saanut heidän mukaansa nimen. Tällä kylällä monessa talossa Amerikan ja Suomen liput liehuivat samassa salossa sulassa sovussa.

 
Nisulan-kylästä ajoimme samaa tietä eteenpäin ja joidenkin mailien kuluttua saavuimme Toivolaan, josta löysimme postitoimiston.


Aiemmin olimme ohittaneet yöpymispaikkamme Twin Lakes State Parkin, joka sijaitsi Poyhonen Roadilla. State Parkin toimistonhoitaja oli aivan innoissaan kuullessaan, että olemme Suomesta ja sanoi, että hänen amerikansuomalaiset ystävänsä pakahtuisivat ilosta, jos tapaisivat meidät. Käytyämme valitsemassa leiripaikan toimistonhoitaja oli kerinnyt selata päivän sanomalehden ja puhelinluettelon näyttääkseen, mitä suomalaisia koskevia uutisia lehdessä oli ja miten paljon suomalaisnimiä löytyy Toivolan puhelinluettelosta. Itse asiassa oikein Oulusta asti oli tulossa pappi seuraavana päivänä pitämään saarnaa juuri Pelkie-kylässä näkemäämme lestadiolaiskirkkoon. Toivolassa on asunut n. 500 suomalaista 2. maailmansodan aikoihin, johon moni amerikansuomalainen osallistui USAn joukoissa.

Maisemat täälläpäin Michigania ovat lähinnä korpierämaata, jonne suomalaiset tulivat aikoinaan metsätöihin. Näkemämme kylät olivat kuin Suomesta joltain oikein harvaan asutulta paikkakunnalta. State Park sijaitsi kauniin järven rannalla kangasmaastossa. 


Siellä oli paljon matka-autoilijoita ja telttailijoita. Täällä olisi ollut paljon aktiviteetteja: patikointia, kalastusta, golfausta, mönkkäriajelua. Talvella vastaavasti hiihtämistä, pilkkimistä ja lumikelkkailua, joille varatut ja hyvin merkityt reitit olivat näin kesällä mönkkärikäytössä. Teimme iltalenkin golfkentälle. Sitä ennen grillasimme Lake Superiorin siikaa, josta tuli todella herkullista. Kauniin aurinkoisen illan jälkeen ei millään olisi uskonut, että yöllä alkaa sataa ja sitä jatkui vielä aamullakin. Lämpötila huiteli +66F asteessa (vajaat +19C).


 


 


Ei kommentteja: