ANSE DES PITONS, ST LUCIA 5.-7.1.2010

Varhainen aamuherätys Wallilabou Bayssa oli paikallaan, koska saapuminen seuraavaan määränpäähän päivänvalossa oli tärkeää. Päästyämme St. Vincenten saaren ohi tuuli puhalsi reilut 10 m/s ja oli saanut aikaan ison keikkuvan aallokon. Se lisäsi stressiämme mesaanimastoviristysten kestämisestä. Aallokkoa kesti useamman tunnin ja olimme todella tyytyväisiä saadessamme näkyviin seuraavan määränpään kahden kuvauksellisen vuoren välissä olevan lahdenpoukaman. Täälläkin poijupojat tulivat veneellä vastaan ja osoittivat meille sopivan poijun. Paikalla kävi kova virtaus, joka kaiken lisäksi muutti suuntaansa aika ajoin ja aallot löivät rantaan kosken kohinaa muistuttavalla äänellä. Poijupaikka oli suhteellisen rauhaton, varsinkin vuoroveden aikaan.





Poijupaikkamme sijaitsi ison ja pienen Piton-vuoren välisessä lahdelmassa. Mainittakoon, että nämä Pitonit ovat St Lucian valtion merkittävin nähtävyys ja ne esiintyvät mm. valtakunnan lipussa. Kaikki ohiajavat risteilyalukset hiljentävät vauhtiaan Pitonien kohdalla, jotta turistit saattavat ottaa mahdollisimman paljon kuvia näistä kukkuloista. Lahdella oli jatkuvasti ankkuroituna useita loistoluokan huvijahteja.





Muuten maisema oli valokuvauksellinen ja merivesi niin kirkasta, että pohja näkyi poijupaikallamme, vaikka vettä oli 18,4 metriä. Spica saapui paikalle hieman meitä ennen ja kipparit sopivat venetaksikyydin yhdessä maahantuloviranomaisten luo toiseen lahdenpoukamaan, Soufriereen. Virallisen puolen tultua selvitetyksi me muu miehistö lähdimme samalla taksiveneellä Soufriereen ruokakauppaan. Taksivene kulkee hurjaa vauhtia ja kuljettaja suorastaan nuoli veneellään karikkoisia rantoja pitäessään kaasun täysillä isossa perämoottorissa. Karibialaiset ovat on/off-ihmisiä - kaasu ja musiikki ovat ainakin aina täysillä tai sitten vaan hengaillaan. Löysimme yhden kaupan, joka oli ihmeteltävän hyvin varustettu. Ostimme jonkun verran eväitä seuraavan päivän vuoriretkeä varten, tarkoitus oli kiivetä Grand Pitonille.



Seuraavana aamuna odottelimme vesitaksikyytiä, joka ei tullut sovittuun aikaan. Aloimme jo tehdä uusia järjestelyjä, ennen kuin huomasimme tilaamamme vesitaksin porhaltavan Spicaa kohti. He selittivät olleensa auttamassa jotain katamaraania, joka oli ajautunut kivikkoiselle rannalle ja rikkonut kölinsä, kun poijuköysi oli katkennut keskellä yötä. Poijuköyden katkeamisesta syntyi monta teoriaa: Oliko köysi katkennut heikkouttaan? Oliko köysi katkaistu? Katamaraanin kipparilla oli edellispäivänä ollut aika kovaakin erimielisyyttä poijupoikien kanssa maksuista ja vaarassa oli syntyä ihan käsikähmää. Kippari, kun oli maksanut poijupojille sekä poijuun auttamisesta että itse poijusta. Myöhemmin illalla Marine Rangerit tulivat keräämään poijumaksua ja katamaraanin kippari kertoi maksaneensa poijupojille. Vartijoiden oli saatava omat maksunsa. Ranskalaiskipparia tietysti harmitti oma tyhmyys ja tuplamaksut. Hän hiiltyi totaalisesti ja uhkasi poijupoikia lähtien kumiveneellään ajamaan heitä takaa. Seuraukset taisivat tuntua seuraavana aamuna.

Taksikuskin kaveri lähti opastamaan meitä Grand Pitonin portille. Hän lähti nousemaan jyrkkää betonitietä hirveässä helteessä oikein nopsasti ja ketterästi. Anne alkoi hyytyä jo alkumatkasta ja ilmoitti luopuvansa keikasta, kun itse portille oli vielä matkaa parisenkymmentä minuuttia.



Ari sanoi myös keskeyttävänsä Annen seuraksi. Keskeytys harmitti mieltä, mutta jälkeenpäin ajatellen se oli viisas ratkaisu. Spicalaiset Maija, Merkka ja Olli tekivät upean suorituksen oppaan johdolla, joka auliisti kertoili heille ‘viljelypalstastaan’ ja sen tuotoksista. Kiipeäminen oli varmasti vaivan arvoinen, mutta tosi rankka.

Pitons-vuorien välissä lahdenpohjukassa on Jalousie-niminen viiden tähden lomanviettopaikka.





Vierailimme sen jollalaiturissa ja vietimme aikaa rannalla ihmetellen, miten varakkaat ihmiset oikein lomailevat. Täällä olisi saattanut törmätä vaikka johonkin superjulkkikseen, niin eristäytynyt ja suojainen paikka se oli. Kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta uikkareissa, olipa rikas tai köyhä. Mutta, kun aurinkotuolissa makaava ihminen nostaa punaisen lipun ylös, se tarkoittanee jotain. Kohta valkopukuinen työntekijä kiiruhtaa punaista lippua kohti ja lomailija voi tehdä tilauksensa. Täytyy siis jaksaa nostaa punainen lippu ylös lomalla ja palvelu pelaa. Tämän paikan rannassa oli eristetty snorklausalue koralliriutan kohdalla, joka oli kuin akvaarion värikkääseen maailmaan sukellus.



Kipparit vuokrasivat vielä Hobbie-Catin, kun eivät olleet saaneet tarpeeksi purjehduksesta. Oli kuulemma hyvä oppitunti ko. veneen oikukkaaseen maailmaan. Vene kulki välillä vettä pärskien vauhdikkaasti yli 10 solmun vauhtia.



Aktiivinen päivä oli takana ja vuorossa seuraavana päivänä St. Lucian Rodney Bayn marina, jonne ARC2009-kilpailu joulukuun alussa päättyi. Suuri toiveemme on saada siellä mesaanimasto korjatuksi.

WALLILABOU BAY, ST. VINCENT 3.-5.1.2010

Siirtyminen Bequian ankkuripaikalta St. Vincentin saaren Wallilabou Bayhin kesti kolmisen tuntia ja matkalla saimme raikastavia sadekuuroja. Ne tekevät hyvää sekä miehistölle että veneelle, jonka rakenteisiin kertyy valkoisia suolakiteitä. Lyhyt matka sujui hyvin ja mesaanimaston köysiviritykset pitivät.

Perillä Wallilabou Bayssa odotti köysipoika veneineen ja osoitti meille riittävän pitävän poijupaikan. Samalla hän kiinnitti Seilin toisen pään maissa, puussa kiinni olevaan köyteen. Nyt tarvittiin pitkiä köysiä. Olimme sitoneet kaksi 20 metrin köyttä yhteen, eikä jatketusta köydestä tullut yhtään liian pitkä.



Saavuimme kutakuinkin samoihin aikoihin s/y Spican kanssa. Maksettuamme köysipojalle sopivalta tuntuvan summan aloimme ihmetellä, että kuulemmeko oikein. Jostain kuului suomeksi laulettua musiikkia, vähän reggaen tyylistä. Oikein höristäessämme korviamme saimme selvää sanoistakin.

Olimme saapuneet poijuun, josta piti huolta Pirates Retreat -niminen kapakka. Omistaja Tony, The Shadow, halusi näin toivottaa meidät tervetulleiksi soittamalla Jukka Pojan CD:tä täysillä.



Kirjoitimme hänen vieraskirjaansa, että täytyi seilata tuhansia maileja kohdatakseen tällaista huomaavaisuutta. Vierailimme Spican miehistön kanssa kapakassa, jossa ensimmäiseksi viriteltiin musiikki kuulumaan isojen kaiuttimien kautta, mutta sitä ennen piti käynnistää generaattori nurkan takana. Tarkoituksemme oli maksaa ensimmäisen yön poijumaksu ja juoda oluet. Tony-omistajalla oli niin paljon puuhaa musiikin ja muiden baaritavaroiden kanssa, ettei pitänyt kiirettä juomatilauksemme kanssa. Hän esitteli meille muiden seilaajien lähettämiä valokuvia ja lahjoittamia lippuja sekä vieraskirjaa, johon odotti myös meidän raapustavan jotain. Hän olisi pitänyt meitä asiakkainaan vaikka kuinka pitkään.



Seuraavana iltana Ari meni yksin suorittamaan poijumaksua. Osasimme varautua, että aikaa siihen saattaa kulua. Niinpä hän päräytti tietysti soimaan Jukka Poikaa ja selitti koko elämäntarinansa; 30-vuotisesta urasta USA:n laivastossa ja nyt eläkkeellä täällä kotikonnuillaan. Hänellä oli paljon ideoita Wallilaboun kehittämiseksi, mutta virallisella tasolla niihin ei vielä oltu tartuttu. Kertoillessaan elämäntarinaansa hän tarjoili kipparille juustoja ja kinkkuja. Hän toivoi kaikkien viihtyvän. Kuitenkin hänellä oli vain yksi asiakas tälläkin hetkellä. Seilin miehistö tunsi ihan sääliä miesparkaa kohtaan, vaikka hän näyttikin nauttivan elämästään.

Wallilabou Bay on ollut Pirates of The Caribbean-elokuvan pääkuvauspaikka ja jäljellä on joitakin lavasterakenteita edelleenkin siitä huolimatta, että pari vuotta sitten oli hurrikaani pyyhkäissyt yli koko seudun ja saanut pahaa tuhoa aikaan. Elokuvan kuvauksien on täytynyt olla lottovoitto paikallisille asukkaille. Harmi vaan, ettei siitä ole mitään jatkuvaa tuloa paikkakunnalle.



Paikalliset ihmiset ja satamakirja kehottivat käymään putouksilla, jotka ovat aika lähellä. Lähdimme Spican miehistön kanssa kävelyretkelle putouksia kohti. Matkalla ihailimme rehevää luontoa ja sademetsiä. Näimme muutaman vaatimattoman talon matkalla.



Perille päästyämme totesimme putoukset muutaman metrin korkeudesta lirittäväksi puroksi ja sen alla mainostettu uimapaikka oli täynnä ruskeaa vettä. Paikalliset lapset leikkivät vesileikkejä siellä. Meitä se ei houkutellut uimaan. Ehkä meitä on jo nyt hemmoteltu liian kirkkailla ja upeilla uimavesillä. Paluumatkalla juuri ennen poijurantaa pieni kioski oli avannut ovensa ja sisältä kuului tietysti karibialaiset rytmit täysillä. Pysähdyimme kurkistamaan sisälle ja ostamaan juotavaa. Kioski osoittautui sekatavarakaupaksi, hyllyillä oli lähinnä säilykkeitä. Omistaja kertoi enemmänkin harrastavansa tätä kaupanpitoa, todellisuudessa hän on maanviljelijä. Hän kertoi olevansa rastamies ja rakastavansa viljelymaataan, jolla kasvattaa pääasiassa marihuanaa. Sellaisia maanviljelijöitä!





Jatkoimme kävelyretkeämme toiseen suuntaan läheiseen kylään. Koko ajan näimme vain köyhyyttä ja toimettomuutta. Nuoret ja vanhat miehet istuvat jossain varjossa vajaa rommi- tai olutpullo kourassa. Tänne pitäisi jonkun ulkopuolisen tulla organisoimaan jotain työtä ja toimeentuloa. Paikalliset eivät enää osaa eivätkä viitsi. Ehkä tämä Wallilaboun alue oli kaikkein köyhintä aluetta. Meidän kuusihenkinen ryhmä herätti köyhällä kylällä sen verran huomiota, että juuri nämä toimettomat ihmiset huutelivat meille vihamielisyyksiä. Ei tuntunut kovinkaan kivalta ja kiiruhdimme mielellämme pois sieltä.

Toisen päivän St. Vincentillä ajattelimme viettää kiertoajelulla. Varasimme paikallisen taksin kuljettamaan meitä. Kehotimme häntä ajamaan varovasti, kun olimme kävellen huomanneet, että täällä kapeilla ja kiemuraisilla teillä on tapana ajaa talla pohjassa ja kuskien päihteettömyydestäkään ei ollut täyttä varmuutta. Alkumatkalla olimme tyytyväisiä kuljettajamme vauhtiin.



Kuitenkin jonkin ajan kuluttua ryhmämme tarkkasilmäisin huomasi peilistä, että kuskin silmät lurpsahtivat tuon tuosta kiinni. Ensimmäisen pidemmän pysäyksen aikana luonnontieteellisessä puutarhassa kuski hyppäsikin matkustamon puolelle torkuille.



Paluumatkalla pysähdyimme juomatauolle ja tarjosimme kuskillekin Cokikset toivoen, että se vähän virkistää häntä.

Kiertoajelulla näimme upean ja rehevän Mesopotamian laakson, jonka jokainen tasainen kohta on käytetty viljelytarkoituksiin.



Jatkoimme matkaa Mesopotamian laakson reunaa luonnontieteelliseen puutarhaan, jonne vievä tie kapeni kapenemistaan ja jännitimme mahdollisia vastaantulijoita, kun tilaa ei ollut kohtaamiselle. Montreal Gardens-puutarha suorastaan rehotti kauniita kukkivia kasveja ja puita - useat kotoisat ruukkukasvit kasvavat täällä monen metrin korkuisina. Ilmasto on niin lämmin ja riittävän kostea.





Pysähdyimme vielä St. Vincentin pääkaupunkiin Kingstowniin lounaalle ja kävelimme siellä kummallisessa ihmispaljoudessa, kaupustelijaa ja kojunpitäjää oli joka nurkalla ja ihmiset tungeksivat ahtailla jalkakäytävillä. Tunnelma oli kuin itämaisella torilla. Täällä ei juurikaan näkynyt turisteja, Kingstownissa oli ihan paikallisia ihmisiä kuka milläkin asialla.





Lounaan jälkeen kävimme vielä St Vincentin luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa puutarhuri oli oppaanamme ja kertoi innostuneesti puista, pensaista ja muista kasveista. Yhtä innokkaasti hän repi meille näytteitä kukista, lehdistä ja ruohosta ja kertoi laveasti niiden taustoista ja käyttötarkoituksista.



Kierroksen lopuksi meillä oli kädet täynnä näytteitä. Jos olisimme osoittaneet vielä enemmän kiinnostusta kaikkeen, emme varmaan olisi ehtineet maahantuloviranomaisten juttusille ilmoittamaan lähdöstämme. Puutarhakierroksellamme meille esiteltiin vielä paikallisia papukaijoja ja miten erilaiset salakuljettajat vaarantavat luonnonvaraisten papukaijojen elämää isoista rapsuista huolimatta.



Puutarhakierroksen aikana oli kuskillamme ollut taas pitkähkö tauko ottaa nokkaunet ja paluumatka sujuikin sitten vähän liiankin vauhdikkaasti. Virallinen lähtöilmoitus ehdittiin tehdä Wallilabou Bayssä ja purjehdus kohti St. Luciaa saattoi alkaa varhain seuraavana aamuna.

BEQUIA, ST. VINCENT JA GRENADIINIT 20.12.2009-2.1.2010

Barbadokselta oli matkaa Bequialle 107 merimailia. Lähdimme Bridgetownista alkuiltapäivästä ja yön yli purjehdittuamme saavuimme aamulla Bequialle, St. Vincenten ja Grenadiinien yhdelle saarelle. Yön aikana kippari näki useita pieniä rahtilaivoja, joilla ei ollut AISia. Aamulla lähestyimme Bequiaa sellaisesta suunnasta, että saari näytti asumattomalta, mutta hyvin vihreältä. Saaren kaupungin Port Elizabethin edustalla olevaa Admiralty Bayta lähestyessämme näimme ensimmäiset talot ja kohta silmiemme edessä avautui kaunis lahti ja useita ankkurissa olevia veneitä. Mekin laskimme Seilin ankkurin heti, kun riittävän suuri tila löytyi. Ankkuri kiinnittyi hyvin hiekkapohjaan eikä meidän koko aikana tarvinnut olla huolissamme sen pitävyydestä.


Seili on toinen vene alhaalta päin katsottuna.









Maan ohjeet ovat, että kippari käy maissa hoitamassa maahantulomuodollisuudet ja muu miehistö odottaa veneessä. Jolla ja moottori täytyi tietysti laskea veteen maihin pääsyä varten. Muodollisuudet maissa sujuivat suhteellisen sujuvasti ja kohta olimme jo laskemassa keltaista lippua saalingista.



Virallisten toimien jälkeen lähdimme yhdessä maihin katsomaan millaiseen paikkaan sitä oli tultu. Pikkukaupungin rantakuja oli rauhallinen, tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan koko paikassa liikkeellä. Port Elizabeth tuntui heti paratiisimaiselta paikalta ja me purjehtijoina etuoikeutetuilta päästä näkemään tällaista. Kuljeskelimme kapeaa aivan meren tuntumassa kiemurtelevaa käytävää, missä aallot välillä huuhtelivat varpaita.





Pikkuisia ja idyllisiä rakennuksia aivan rannassa, useimmat pikkuhotelleja tai ravintoloita. Kaikkiin on pyritty saamaan omaleimaisuutta, mutta toisaalta sitä kaikkea, mitä täällä on tarjolla: valkoinen hieno hiekka toimii baarin lattiana ja korkeat palmut reunustavat merenrantaa. Tuli mieleen, että tällaista näkee vain elokuvissa. Melkein piti nipistää itseään, että ihan valveilla ollaan ja oikeasti tällaisessa paikassa.



Bequian pienellä saarella asuu viitisentuhatta ihmistä ja jokaisessa kylässä kuulemma puhutaan omaa murretta. Kaikki eivät ymmärrä toistensa puhetta, vaikka englanti on pääkieli. Raha on EC-dollari (Itä-Karibian dollari), mutta US-dollari on ihan yhtä käypää rahaa kuin Barbadoksellakin. Hintataso on täällä selvästi edullisempi kuin Barbadoksella.



Joulun läheisyys näkyi täälläkin joka paikassa ja aatonaaton iltana oli ilmoitus, että mantelipuun alla on steel pan -konsertti. Paikkakuntalaisille varmaan ihan selvä paikka, mutta ajattelimme, että pienessä paikassa se löytynee helposti, niin kuin löytyikin. Aivan jollalaiturin tuntumaan oli pystytetty esiintymislava ja alakoululaiset soittivat Elvis-opettajansa johdolla joululauluja. Vielä toinenkin Elvis, paikallinen tähti, esitti oman sävellyksensä. Täällä vanhemmat ovat selvästi uskoneet/toivoneet nimen olevan enne antaessaan pojilleen etunimiä. Steel pan -musiikki on jotenkin niin karibialaista, että joululaulutkin kuulostavat ihan erilaisilta.



Jouluaattoon mennessä oli Admiralty Bay alkanut täyttyä veneistä ja joukossa oli kymmenkunta suomalaisvenettä, joukossa monta tuttua venekuntaa. Norjalaiset olivat ehkä runsaimmin liikkeellä, ruotsalaisia vain muutama pohjoismaalaisista jotain mainitaksemme.


Suomen Purjelaivasäätiön s/y Helena vietti myös joulua Bequian saaren tuntumassa.

Jouluaaton illallisen olimme päättäneet syödä ruotsalaisten omistamassa ravintolassa. Mainoksessa luvattiin skandinaavista jouluruokaa karibialaisin maustein höystettynä ja glögiä. Päivällä olimme törmänneet s/y Cantanan Riittaan ja Mikkoon, joiden kanssa sovimme yhteisestä illallisesta. Ruoka ei tuottanut pettymystä ja oli kauniisti aseteltu lautaselle. Alkudrinkkeinä tilasimme Rum Punchit, karibialaisten rommicocktailit - olihan niitä maistettava. Palattuamme aikanaan veneelle avasimme vielä joulupaketit, jotka syyskuussa olimme saaneet Suomesta mukaamme.



Kipparin joulupäivä alkoi kirjaa lueskellen ja suklaata syöden ihan niin kuin koti-Suomessa ikään.





Muuten päivä oli täällä rauhallinen. Perheet söivät kotonaan jouluruokaa ja suurin osa paikoista oli suljettu. Päätimme tehdä kävelyretken saareen tutustuen. Kävimme mm. saaren itäpuolella kilpikonnien parantolassa, jota pitää yli seitsemänkymppinen kilpikonnien ystävä. Hän yrittää samalla tehdä valistustyötä, ettei kilpikonnan lihaa syötäisi, koska jotkut lajit ovat häviämässä.



Vielä on paljon valistustyötä tehtävänä, koska eräänä toisena päivänä olimme saaren aivan toisessa päässä kalastajakylässä. Ostimme juomat hyvin persoonallisesta kivijalkakaupasta ja menimme ulos laiturille juomaan niitä ja katsomaan kalastajien touhuja. Siellä yksi naputteli vasaralla valkoista lihaa pehmeäksi ja toinen kantoi suurta kilpikonnan kuorta. Kalastajat olivat saaneet suuren kilpikonnan saaliiksi. Sen kalastaminen tiettyinä kuukausina on aivan laillista.



Olimme nähneet lyhtypylväässä mainoksen gospel-konsertista Tapaninpäivänä ja suuntasimme sinne tietysti illan koittaessa. Järjestelyt olivat karibialaiseen tyyliin vähän aikataulusta jäljessä, mutta meillähän oli aikaa. Varmaan saaren kaikki kymmenkunta erilaista kirkkokuntaa esitti omia esityksiään. Parhaiten niistä jäi mieleen laulajat, joilla oli aivan uskomattoman vahva ja sointuva lauluääni. Koko tilaisuus kesti yli kaksi tuntia ja lehterit olivat täynnä paikallisia perheitä. Paikallinen kirkko tässä rantakujalla pitää ovia ja ikkunoita koko ajan auki ja siellä lukee lappu, että kirkkoon ovat kaikki tervetulleita, vaikkapa tekemään kauppalistaa.

Samassa kirkossa oli uuden vuoden ensimmäisenä lauantaina messu, josta kirkkokansa lähti vaeltamaan läheiseen rantaan. Rannassa he lauloivat ja pappi kahden muun kanssa seisoi vyötäröä myöten vedessä. Se oli tämän seurakunnan ‘Recovery Day’ (=toipumispäivä), toiset viettivät päivää kuka milläkin tavalla. Päivä oli oikein painettu tällä nimellä paikallisiin ohjelmakalentereihin.






Uuden vuoden aatto vierähti suomalaisseurassa hummereita syöden Spican ja Cantanan miehistöjen kanssa.



Mesaanimaston vantteja emme saaneet korjatuksi Bequialla suurista odotuksista huolimatta. Jouduimme pettymään pahan kerran paikallisen tekijän toimintaan. Viimeistään St. Lucialla pitäisi saada tämä asia kuntoon. Eiköhän ne meidän viritystuennat kestä sinne asti.




Nicholas toimittaa veneille vettä, polttoainetta, noutaa pyykit ja tekee kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä.

Oleskelumme venähti yli vuodenvaihteen, joten meillä oli aikaa tehdä kävelyretkiä useampana päivänä. Eipä tainnut yksikään tie jäädä näkemättä. Henkeäsalpaavan kauniita maisemia, eksoottisia kasveja ja paahtavaa aurinkoa riitti. Tämähän on paratiisi, mutta sielläkin piilee oma vaaransa. Palmusta saattaa kopsahtaa kookospähkinä päähän. Emme kuitenkaan ole alkaneet kulkea kypärä päässä. Bequia oli valtavan viehättävä paikka, jonne mielellään tulisi vaikka uudemmankin kerran. Ihanaa pulahtaa turkoosiin mereen veneen uimatasolta. Vaikka veden lämpötila lähentelee 30 astetta, se virkistää kummasti.



Alkaneen vuoden kolmantena päivänä oli aika siirtyä St. Vincentin saarelle.