UUSI-SEELANTI, WHANGAREI 13.-20.12.2012

Whangarein Town Basin –marinassa on erinomainen palvelu. Toimistossa työskentelevä Sharon on avuksi purjehtijoille ihan kaikessa. Eikä siinä vielä kaikki. Joulun lähetessä Sharon kutsui kaikki pohjoismaiset purjehtijat kotiinsa viettämään Lucia-juhlaa. Syntyjään uusiseelantilainen Sharon on asunut Ruotsissa kymmenisen vuotta ja puhuu sujuvaa ruotsia. Kotimaassaan Sharon ei halua unohtaa ruotsalaisia perinteitä ja halusi meitä pohjoismaalaisia mukaan, kun aihe oli meille tuttu. Paikalle saapui kutsuttuja Whangareissa asuvia ruotsalaisia ja purjehtijoita, joista lähes jokainen oli meille aiemmin tuttu.

Edellisenä päivänä tehtyä piparitaikinaa työstettiin muoteilla erinäköisiksi pipareiksi lähinnä nuorisovoimin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna tuli vähän joulufiilistä. Sitä vielä lisäsi koko päivän kestäneen kaatosateen tuoma hämäryys, tunnelmaa loi erityisesti kynttilöiden tuoma valo, glögin aromit, juuri paistettujen piparien ja Lucia-pullien tuoksu. Paikkakunnalla asuvat ruotsalaiset olivat etsineet eri kaupoista glögiaineksia kokoon. Iloinen puheensorina täytti avaran olohuoneen. 

Illan päätteeksi tietty porukka lähti valmistautumaan Lucia-kuvaelmaan, jota kaikki muut odottivat innokkaasti. Luciaksi valinta on monelle pikkutytölle tärkeää. Ensimmäinen kerta Luciana tänä iltana näkyi tytön jännityksestä ja ylpeydestä huokuvasta olemuksesta. Kerralla voi olla vain yksi Lucia ja muille tytöille kulkue saattaa muodostua pettymykseksi. Kaikki kulkueeseen osallistuneet olivat pukeutuneet valkoisiin vaatteisiin, paitsi joulupukki. Mukavaa, kun porukassa oli soitto- ja laulutaitoisia. Tosin kaikki ruotsalaiset lauloivat oikein innoissaan kaikkia lauluja mukana. Meiltä ei yhteislaulu oikein onnistunut, kun emme muistaneet sanoja edes suomeksi. Ainahan sitä voi hyräillä mukana.

Pieni tuulahdus kotimaiseen jouluun katkaisi kivasti arkisen aherruksen Seilissä ja toi lämpöä muuten niin koleaan ja sateiseen olemiseen Whangareissa. Erityisesti mieltä lämmitti Sharonin vieraanvaraisuus. Harva kutsuu asiakkaitaan omiin perhetapahtumiin.

Monet veneilijät lähtivät viimeistään nyt kotimaihinsa joululomille. Saksalainen Harald jäi kunnostamaan venettä, kun Uta-vaimo lähti kolmen kuukauden lomalle kotiin Kieliin. Häntä tapasimme aika ajoin. Olisimme menneet paikallisen teatterin esitykseen, mutta huomasimme harmillisesti mainokset liian myöhään. Päivittäisillä kävelylenkeillä Whangarei tuli meille aika tutuksi ja huomasimme 'joulupuun' loistavan aina vaan upeammassa kukassa. 

Kävimme myös irkkupubissa kuuntelemassa irlantilaista musiikkia, jota paikalliset harrastajat esittivät. Pienessä pubissa soittajat veivät kolmanneksen koko paikan tilasta, mutta se ei tahtia haitannut. Ainoastaan säkkipillin sointi näin pienessä tilassa sai monet viemään sormet korviin. Soittajalla olisi varmasti ollut useita biisejä repertuaarissaan, mutta onneksi muu bändi 'antoi' tilaa vain parille kappaleelle. Illan lopuksi Whangareissa lomalla ollut irlantilaispariskunta pani jalalla koreasti musiikin tahdissa. Ilmeisesti paikassa oli heille kovinkin kotoisa meininki.

Laskuveden aika - monen kiwin on vaikea uskoa, ettei Suomessa ole lainkaan vuorovettä.

Muuten arki kului tavaroiden pakkaamisessa ja järjestelyissä sekä tulevien matkojen suunnittelussa. Seijan ja Ingvarin lainaama auto oli todella suureksi hyödyksi kaikissa järjestelyissä ja muissa kuvioissa. 

Kapteeni James Cook Endeavor-laivallaan löysi ensimmäisenä eurooppalaisena Whangarein sataman sisääntulon jo vuonna 1769. Tänä päivänä reilut 50.000 ihmistä asuu Whangarein alueella, jonka esikaupunkialueiden nimet viittaavat vahvasti maoreihin. Moni kiwi kertoi meille pitävänsä kovasti Pohjoissaaren pohjoisosassa sijaitsevasta Whangareista sen subtrooppisen ilmaston vuoksi. Meille tämä subtrooppinen ilmasto on toistaiseksi loistanut poissaolollaan. Aiemmin mainitsemamme nuori, maailman ympäri purjehtiva, hollantilaistyttö Laura Dekker syntyi täällä vuonna 1995 vanhempiensa purjeveneeseen. Tämäkin tapahtuma kuvaa hyvin sitä, miten keskeinen pysähdyspaikka Whangarei on purjehtijoille. Toiset ovat pysähtyneet paikkaan pidemmäksi aikaa, perheiden lapset käyvät paikallista koulua, jotkut ovat muuten vaan jääneet veneineen tänne vuosiksi.

UUDEN SEELANNIN KIERROS 6.-12.12.2011

Polttelimme etukäteen sinivalkoista itsenäisyyspäivän kynttilää ja pidimme sadetta Seilissä villasukat jalassa. Pakkailimme tavaroita Uuden Seelannin kierrosta varten, kun Seija ja Ingvar valmistautuivat kotimatkaan Suomen itsenäisyyspäivänä. Tarkoituksena oli saattaa heidät Aucklandin lentokentälle ja me jatkaisimme retkeilyä autolla tutustuen Uuden Seelannin muihin osiin. Lentokentällä jätettyjen hyvästien jälkeen jatkoimme autolla Pohjoissaaren länsirannikkoa etelään Hamiltonin suuntaan.

POHJOISSAARI

Uuden Seelannin maisemat ovat vihreitä ja kumpuilevia, pelloilla käyskentelevät onnelliset lehmät ja lampaat. Maassa on nautakarjaa 10 miljoonaa päätä ja 35 miljoonaa lammasta. Ne kaikki saavat laiduntaa ja syödä tuoretta heinää ympäri vuoden. 

Tienvarsissa ei missään näy roskan roskaa. Näin siistissä maassa emme ole varmaan koskaan olleet. Kauniit vihreät nummimaisemat seurasivat toistaan ajaessamme kapeita kiemurtelevia maalaisteitä. Uuden Seelannin koko valtio sijaitsee oikeastaan hyvin tuliperäisellä alueella, mannerlaattojen liitoskohta on jossain maapallon syvyyksissä ja maassa on useita tulivuoria, joista jotkut ovat uinuneet satoja tai tuhansia vuosia. Maaperä on hedelmällistä ja sen näkee kaikesta siitä, mitä pelloilla viljellään.

Pitkin matkaa hahmottui myös maan historia. Maoriheimot ovat yleensä asuttaneet suurten jokien varsia ja kulkeneet kanooteillaan niitä pitkin. Yksi tällainen on Pohjoissaaren pisin joki, 400-kilometriä pitkä Waikato. Heimojen välille syntyi hankauksia milloin mistäkin syystä. Sitten 1800-luvulla saapuivat eurooppalaiset, jotka tunkeutuivat maorien asuma-alueille useimmiten aseiden kanssa. Kirjoitettu historia on aika nuorta, maorit ovat asuttaneet maata monta sataa vuotta, mutta heidän perimätietonsa on kulkenut suupuheena. Aotearoa on maan maorinkielinen nimi ja se tarkoittaa pitkän valkoisen pilven maa. Maorinkielistä tekstiä näkee paljon ja varsinkin paikkakuntien nimet viittaavat maoreihin, niin kuin esim. Whangarei (Tyyni satama). Maorikieli on lähellä polynesiaa, yleisessä tervehdyksessäkin on vain yhden kirjaimen ero maoriksi 'Kia orana' ja polynesiaksi 'Ia orana'. 1800-luvun loppupuolella alettiin rakentaa rautatietä maan läpi. Radanrakentajien jäljiltä syntyi asutuskeskuksia ja junat toivat lisää uudisasukkaita sisämaahan. 

Kävimme Otorohangan eläintarhassa, joka ylpeilee olevansa ensimmäinen paikka, missä Uuden Seelannin ikoni, kiwilintu, saatiin lisääntymään tarhaoloissa. Onnistuimme tulemaan paikalle juuri ruokailuaikaan. Kiwi on yöeläjä, mutta eläintarhassa kiwin kodin valaistusta on muutettu niin, että päivä on yö, näin vierailijat pääsevät näkemään kiwiä ja sen tapoja. Ensi näkemältä kiwi hämmentää – onko kyseessä lintu vai joku muu eläin? 

Pitää olla aikamoinen bongari, jos pystyy näkemään kiwin luonnossa. Uusiseelantilaisten lempinimi kiwi juontaa juurensa tästä kansallisikonista. He kutsuvat mielellään itse itseään kiweiksi. Lintu on lentokyvytön eikä mikään muu lintu muni kokoonsa nähden yhtä suurta munaa. Kiwin muna on opossumin suurta herkkua. Opossumeja vilisee maassa paljon, autojen alle jääneitä raatoja näkee tämän tästä.

Täällä eletään alkukesää ja tuntuu kuin kaikki olisi puhjennut kukkaan, puut, pensaat ja luonnonkukat. Monien omakotitalojen pihat ovat kuin ruusutarhoja. Keskikesän juhlaa, joulua, odotellaan. Mansikat, kirsikat, parsat ja uudet perunat ovat kypsymässä. 

Paikallinen puu (pohutukawa =maorihehkupuu) hehkuu juuri nyt tulipunaisena kukistaan, sitä kutsutaan 'joulupuuksi', vaikka koteihin kiikutetaan joku sypressin oloinen joulupuu.

Ensimmäisenä retkipäivänä huomasimme, että maassa on paljon erilaisia camping-alueita ja muita majoitusmahdollisuuksia. Löysimme helposti yöpaikan itsellemme, vaikka alueen toimisto oli mennytkin jo kiinni. Valitsimme lähellä huoltotiloja olevan paikan. Yllätyimme, miten isot keittiötilat alueella oli tarjolla, monta liettä ja uunia sekä jää-/pakastinkaappi. Alue oli varustukseltaan juuri meidän laisia kulkijoita varten. Yöllä alkoi kaatosade, joka jatkui vielä aamullakin, lämpötila oli mieluummin lähempänä +10C astetta kuin +20C. Teimme keittiötiloissa aamupalan ja nautimme sen siellä sateensuojassa.

WELLINGTON

Seuraavana päivänä oltiinkin sitten jo pääkaupungissa Wellingtonissa. Se on maan kolmanneksi suurin kaupunki, jossa asuu alle 400.000 henkilöä. Kaupungissa on kyllä ihan suurkaupungin tuntua, mutta jotenkin se jäi vähän mitäänsanomattomaksi paikaksi, kolea sää ja sade eivät olleet omiaan ainakaan parantamaan vaikutelmaa. Kahviloita oli joka korttelissa kuin Starbuckseja Seattlessa, tuoretta kahvia löytyy siis joka nurkalta. Kaupungintalon ainoalle ruohopläntille olivat mielenosoittajat pystyttäneet telttakylän. Mielenosoituksen aihe taisi liittyä globaaliin 'Occupy'-ilmiöön, jossa protestoitiin rahan mahtia vastaan. 

Söimme unohtumattoman hyvät pihvit yhdessä kävelykadun ravintolassa, joka ei pröystäillyt sisustuksella. Kaikki tuolit ja pöydät olivat eri paria, pöydillä vanhanaikaiset vahakankaat tietenkin eri kuoseilla.

Turistin kannattaa aina pitää silmänsä auki, voi löytyä edullisia tarjouksia. Ostimme Eteläsaaren Pictoniin vievälle Bluebridge-lautalle liput seuraavaksi aamuksi. Terminaalin pihasta lähdettyämme huomasimme infotaulun, missä tarjottiin campereille edullista yöpymispaikkaa aivan lauttaterminaalin vierestä. Kurvasimme äkkiä sinne ja saimme tosi edullisen yöpymispaikan parkkipaikalta, kun emme tarvinneet edes sähköpaikkaa. Yöpymishintaan kuului WC- ja suihkutilojen käyttö, wifikin olisi toiminut alueella.

Aamulautan jonossa piti olla hyvissä ajoin. Ilma oli edelleen hyvin kolea. Lautan autokannella oli kamala lemu, kun eläimiä kuljettavat rekat kulkevat samoilla lautoilla. Joka puolella autolautalla oli kamalan kylmää ja vetoista. Olimme luita ja ytimiä myöten viluisia. Matka kesti 2,5 tuntia, mutta tuntui pitemmältä. Lauttareitti kulkee Cookin salmen kauniissa maisemissa. Saavuttuamme Pictoniin ilma oli selvästi lämpimämpi, mutta autokannelta tarttunut ikävä haju leijui edelleen autossa.

ETELÄSAARI

Täälläkin kaikki kukki, lampaita oli laitumilla, jos mahdollista vielä enemmän kuin Pohjoissaarella. Sellaisen erikoisuuden havaitsimme, että saksanhirviä kasvatetaan aitauksissa lehmien ja lampaiden tapaan. 

Maisemat hivelivät silmää, liikkeellä oli enimmäkseen erilaisia matkailuautoja. Liikennemerkki varoitti maailman pienimmästä pingviinistä, valitettavasti emme nähneet sitä elävänä. Nautimme nopean lounaan Nelsonin kaupungissa, joka vaikutti kaikin tavoin elinvoimaiselta ja vauraalta.

Punakaikissa pysähdyimme ihailemaan luonnontaidetta, Pancake Rockseja, Tasmanian meren rannalla. 

Matkatessa kuului kaikenlaisia erikoisia linnunääniä, oliko niistä joku kean tai tuin laulua mene tiedä. Kultaakin löytyi 1860-luvulla Eteläsaarelta, mikä aiheutti jonkinmoisen ryntäyksen. Kullankaivaminen ei kuitenkaan osoittautunut kannattavaksi toiminnaksi ja kuihtui pikku hiljaa.

Franz Josefin ja Foxin jäätiköt ovat synnyttäneet varsinaisen ulkoilmaturismin. Toinen toistaan reippaamman näköinen turisti tutustui innokkaasti paikkakuntien tarjontaan. Jäätiköllä vietetty päivä oli saanut kasvot punoittamaan. Seuraavana päivänä voi vaikka pulahtaa kuumiin lähteisiin pehmentämään jäykistyneitä lihaksia. Kuuma ja kylmä ovat täällä niin lähellä toisiaan – niitä luonnonihmeitä.

Päädyimme yöksi Haast-nimiseen paikkaan. Camping-alueen toimistossa työskenteli nuori nainen, joka kertoi olevansa Alaskasta. Kerroimme, että mekin olimme reilu vuosi sitten siellä. Pitempään juteltuamme hän kertoi olevansa Stewartista, paikasta, jonka voi sanoa sijaitsevan jumalan selän takana, tosin eteläisin kohta Alaskaa. Ei ihme, että oli valinnut talvityöpaikakseen näin eristyksissä ja syrjässä olevan paikan. Tämähän oli kuin kotona maisemineen ja jäätiköineen. Haast oli niin kaukana kaikesta, että esim. kännykälle ei ollut kenttää siellä. Arille oli tullut sähköpostiin soittopyyntö. Camping-alueen puhelinkoppi sentään toimi ja Ari sai asiansa hoidetuksi. Puhelu merkitsi sitä, että meidän piti pikimmiten palata takaisin Whangareihin veneasioiden takia. Olimme sillä hetkellä mahdollisimman kaukana Whangareista. Molemmat Uuden Seelannin saaret ovat n. 1000km pitkiä, joten meillä oli n. 1500km matkaa Whangareihin. Tiet eivät ole mitään moottoriteitä, vaan kiemurtelevia vuoristoteitä, aikaa kuluisi vähintään kolmisen vuorokautta.

Luonnonkauneuden kuvaamiseen eivät sanat riitä. Niin paljon kukkivia kasveja, turkoosinvärisiä järviä, lumihuippuisia vuoria ja vihreitä laaksoja on Eteläsaarella. Hienoa oli huomata, että perinteinen maatalous kukoistaa vielä saarella. Kaikki eivät ole siirtyneet turistibisnekseen.

CHRISTCHURCH

Christchurch sai alkunsa, kun Englannin kirkko houkutteli emämaasta hurskaita kristittyjä kaupunkiin 1800-luvun puolivälissä tarkoituksena perustaa ihannekaupunki. Siitä on kehittynytkin Uuden Seelannin toiseksi suurin kaupunki, mutta… Kuten edellä on mainittu koko valtio sijoittuu mannerlaattojen liitoskohtaan ja muutenkin hyvin tuliperäiselle alueelle. Viimeisen vuoden aikana tämä kaupunki on joutunut kokemaan luonnon uskomattomat voimat vähän liian konkreettisesti. Helmikuussa 2011 tapahtunut voimakas maanjäristys vaati 181 kuolonuhria ja koko kaupungin keskustan rakennukset vaurioituivat siinä määrin, että ne ovat saaneet purkutuomion. Keskusta on nyt häkkiaitojen muodostama labyrintti ja aavekaupunki, mihin sivullisilla ei ole asiaa. Monta loistohotellia seisoo tyhjillään, verhot vain heiluivat tuulessa, kun ikkunat olivat rikkoutuneet. 

Erilaiset putiikit ja pikkukaupat jatkavat toimintaansa konteista rakennetuissa tiloissa. Vaurioituneen keskustan viereen on syntynyt konttikaupunki. Konteista on moneksi!

Ehkä kaikkein surullisin näky oli suuria tuhoja kärsinyt katedraali, jonka ympärille tavallaan koko kaupunki on syntynyt. Sitä pääsi katsomaan omalla vastuulla häkkiaidan takaa. 

Olisimme halunneet lähettää maisemakortit Christchurchista, mutta sellaisia ei niistä muutamasta kaupasta löytynyt, jotka olivat auki. Olisikohan niin, että sellaisia maisemakuvia ei haluta myydä, mitä ei enää ole olemassa. Puoli vuotta helmikuun järistystä aiemmin kaupungissa sattui myös tuhoisa järistys. Kaksi kovaa kokemusta puoleen vuoteen ovat olleet monille liikaa.

Maanjäristyksen takia Christchurch menetti myös yhden tärkeimmistä tapahtumistaan rugbyn world cup 2011 isännyyden. Kisat piti järjestää kaupungissa, mutta tuhojen jälkeen, kisat oli pakko siirtää Aucklandiin. Mikä tahansa uusiseelantilainen kaupunki olisi halunnut isännöidä tapahtumaa, jossa maan oma joukkue All Blacks voitti mestaruuden.

Vierailu Christchurchissa veti luonnollisesti aika hiljaiseksi. Jossain oli julisteteksti: 'Broken, but not beaten.' (Murtunut, muttei muserrettu.) kuvaa varmaan hyvin ihmisten tuntoja. 

 

Matkamme jatkui Pictonia kohti, josta päätimme mennä toisella lautalla Wellingtoniin toivoen, että se olisi vähän viihtyisämpi. Maksoimme jopa vähän lisää, että pääsimme loungeen, jossa oli tarjolla lounas ja ilmainen internet-yhteys. Ilmeisesti meitä on hemmoteltu Ruotsin ja Viron laivoilla liian hyvällä ruokatarjoilulla. Lounas oli suoranainen pettymys ja tarjolla taisi olla tarkkaan lasketut suupalat, ei siis mitään notkuvia herkkupöytiä. Muuten kyllä tämä Interislander-lautta oli viihtyisämpi kuin tulomatkan lautta.

Tähän asti olimme jotenkuten kitkutelleet lainaamillamme adaptereilla, mutta Pictonista hankimme Uuden Seelannin pistorasioihin sopivan adapterin. Kyllähän se sopi pistorasiaan, mutta ei tietokoneen pistokkeeseen. Onneksi oli mukana Leatherman, jolla Ari teki uuden muotoilun adapterille. 2,5 vuoden kokemuksella voimme sanoa, että kaikkein pienin ja mitättömän näköisin adapteri on yleensä kaikkein toimivin. Niin paljon on maailmassa kaikenlaista hienoa, mutta näitä pistokejuttuja ei näköjään saada standardoitua. Ostimme aiemmin hyvin vaikuttavan näköiset 3-napaiset adapterit. Niissä oli vain yksi vika, läppärien akut eivät latautuneet. Lataustasot näyttivät molempien koneissa nollaa. Adapterikokoelmamme kasvaa kaiken aikaa, vaikka meillä on ihan muut keräilykohteet.

Wellingtonista otimme suoran kurssin kohti Whangareita. Eteläsaarella meitä suosi koko ajan suhteellisen kaunis ja aurinkoinen sää, mutta Pohjoissaarella satoi ja oli kylmä koko matkan. Maaperä höyryää Pohjoissaaren Rotoruan alueella siinä määrin, että kuuma höyry otetaan talteen ja siirretään putkia pitkin energiakäyttöön – aika erikoinen näky. 

Kaunis ja virkistyskäytössä suosittu Taupo-järvi on syntynyt tulivuoren kraatteriin. Ohitimme vielä Aucklandin ruuhka-aikaan kovassa sateessa ja saavuimme Whangareihin sovittuun aikaan.

Vaikka reissu jäi suunniteltua lyhyemmäksi, saimme hyvän käsityksen kauniista Uudesta Seelannista. 

Matkailijalle tarjonta on hyvin monipuolista varsinkin, jos on kiinnostunut ulkoilma-aktiviteeteista, golfkenttiäkin on melkein joka paikkakunnalla. Lisäksi jouduimme paluumatkan ajamaan turhan pitkiä matkoja, mutta onneksi Arin selkä kesti ajomatkat suhteellisen hyvin.

UUSI-SEELANTI, WHANGAREI 21.11- 5.12.2011

Sovimme Martenin kanssa, että lähdemme yhtä aikaa kohti Whangareita. Edessä oli 2,5 tunnin pituinen jokimatka, joka täytyi ajoittaa nousuveden kanssa. Muuten tulisi ongelmia viimeistään matalavetisessä Town Basinissa. Marsden Covesta jokiväylälle pääsy vaatii tarkkuutta, sillä hiekkapenkat vaanivat matkalla. Yksi ammattikalastaja antoi Seilin kipparille hyvän ohjeen, miten suunnistaa hiekkapenkkojen välistä. Jokiväylälle päästyämme voimme vain todeta, että täälläkään ei näköjään vastatuuli jätä rauhaan. Myöhemmin Marten kertoi tuulen olleen jopa 35 solmua. Joen varressa on paljon kauniita asuinalueita, siisti järjestys pisti silmään. Kippari tarkkaili koko ajan myös väylän syvyyttä, joka aivan loppumatkalla mataloitui uhkaavasti samaksi kuin Seilin syväys. Jouduimme väistämään yhtä vastaantulijaa vähän keskiväylältä sivuun, mitään pohjakosketusta ei kuitenkaan tuntunut. 

Whangareita lähestyessä on monta marinaa ennen Town Basinia. Yhdestä erotimme Suomen lipun, se oli KasteHelmi, joka juuri edellisenä päivänä oli siirtynyt Riverside Marinaan odottamaan nostoa kuivalle maalle. Ja kohta ilmestyi tutut kasvot takakannelle, Maila siellä vilkutteli ja huusi ensimmäiset tervehdykset. Tiesimme, että muita tuttuja on odottamassa Town Basinin laiturilla: Heikki, Seija ja Ingvar. Saimme KasteHelmin vapaaksi jättämän paikan aivan laiturin päästä. Kiinnittyminen kävi nopeasti, kun oli monta avustajaa. Ari ja Heikki kävivät vielä ottamassa Aletis-veneen köydet vastaan. Yhtä nopeasti oli kylmät kuohuviinit esillä ja Mailakin saapunut omalta veneeltä – juhlat jälleennäkemisen kunniaksi voivat alkaa!

Siirryimme Town Basinin Riva's –ravintolaan syömään. Oikeastaan vasta nyt saimme sitä ravintolaruokaa, mitä olimme merellä odottaneet. Söimme kuuluisaa uusiseelantilaista lammasta ja kyllä se olikin herkullista. Niin paljon olisi ollut juteltavaa kaikkien kanssa, mutta yksi ilta ei mitenkään riittänyt. Onneksi tuli toisiakin tilaisuuksia. Maila ja Heikki olivat nyt vähän kauempana, mutta kävimme tervehtimässä heitä, kun KasteHelmi oli jo nostettu kuivalle maalle. Siellä naapurissa oli taas yksi tuttu, ruotsalainen vene, Circe. Tosin Ulla ja Christer olivat ehtineet lähteä jo kotiin Maltalle jouluksi. Heidäthän tapasimme Galapagoksella. Vähän ennen Mailan ja Heikin kotiinlähtöä kävimme vielä yhdessä illallisella. Seija ja Ingvar olivat samassa laiturissa meidän kanssa, joten heidän kanssa olimme tekemisissä oikeastaan koko ajan. Leikillisesti nimitimme Mariekea Check Pointiksi.

Seijalla ja Ingvarillakin oli jo lentoliput Ruotsiin ostettuina ja veneen nosto kuiville varattu. Marieken 'talvehtimispaikka' oli Dockland 5:ssa, aika kaukana Town Basinista. Ingvar oli pitkään miettinyt auton hankkimista siinä vaiheessa, kun siirto sinne tulee. Yhtenä aamuna hän tuli kiireellä Seiliin, että nyt lähdetään ostamaan autoa Opuasta. Samalla hän sanoi antavansa auton meille käyttöön, kun itse lähtevät Ruotsiin. Opuan bussi oli lähdössä parinkymmenen minuutin kuluttua, joten kiirettä piti. Hyvin kuitenkin ehdimme bussiin, jolla pääsimme tekemään kivan maisemakierroksen pohjoiseen päin. 60+ saivat alennusta bussilipuista. Autokauppias tuli bussipysäkille meitä vastaan. Hän on löytänyt markkinaraon; myy käytettyjä autoja ja lupaa ostaa ne takaisin tietyllä hinnalla. Lisäksi hän hoitaa kaikki autokauppaan liittyvät käytännön järjestelyt. Sopii erinomaisesti veneilijöille, joilla on tarvetta pitää autoa ihan viimeiseen päivään, mutta aikaa auton myymiselle ei tarvitse varata. Lyhyen pähkäilyn jälkeen Ingvarista tuli Nissan-pikkubussin (vm 1999) omistaja. 

Suunnitelmat makuutilasta ja sen varustelusta olivat saman tien selvillä. Seijalla oli verhokangas valmiina veneessä ja ompelukone, jolla hurautti verhot valmiiksi. Ingvar hommasi kaadettavien penkkien päälle paksut patjat. Siinä oli valmis campervan. Tällaisia retkeilyautoja täällä näkee paljon, myös paikalliset harrastavat oman maansa kiertelyä samalla periaatteella – ei siis mitään sen hienompia matkailuautoja.

Marieke-vene oli ollut jo viikkoja Whangareissa, joten sen miehistölle kaupungin paikat olivat tuttuja. Ari ja Ingvar kävivät erilaisissa venetarvikeliikkeissä, Seija ja Anne puolestaan kaupungilla mm. kampaajalla. Samalla reissulla Anne sai ostetuksi aitoja, uusiseelantilaisia villalankoja. Sen jälkeen Anne ei olisi muuta tehnytkään kuin neulonut – pikkuneuleet valmistuivat niin nopeasti. Englanninkielinen neulesanastokin alkoi pikku hiljaa avautua. Whangarein viranomaiset ja venealan yrittäjät järjestivät vierasmaalaisille veneilijöille infotilaisuuden buffetruokineen ja arvontoineen. Siellä tapasimme lisää ennestään tuttuja purjehtijoita. Whangarei on todella monen veneilijän taukopaikka, jossa korjautetaan purjeita ja tehdään muita fiksauksia. Kaikenlaista korjaustarvetta on syntynyt itse kullekin pitkien legien jälkeen. Monet lähtivät lomille kotimaihinsa tauon ajaksi. Ensivaikutelma Whangareista oli, että kaikki asiat järjestyvät nopeasti ja luvatusti suhteellisen kohtuuhinnalla. Kaikki tuntuivat tyytyväisiltä paikallisten työn jälkeen. Seilin Rarotongalla vaurioitunut kylki ja kaiteet korjautettiin täällä, työ tehtiin laiturissa.

Town Basin on turvallinen ja idyllinen paikka istuskella ja kuljeskella. Vaara vaanii kuitenkin heti nurkan takana; liikenne on meikäläisittäin vääränpuoleista, joten aina tulee ensin vilkaistua väärään suuntaan kadun ylitystä yrittäessä, varsinaisia suojateitä on harvassa ja muualla jalankulkijalla ei ole mitään arvoa. Ihan tuntui kuin autot jahtaisivat jalankulkijoita. Tässä mielessä liikennekulttuuri on ihan päinvastaista esim. Papeeteen verrattuna.

Kaikki purjeet riisuttiin Seilistä; iso ja genua toimitettiin ruotsalaisen Pelle Petersonin firmaan korjattaviksi, myös purjeet rähjääntyivät reissussa. Sopivaa hetkeä purjeiden alasottoon ei tuntunut tulevan, kun Whangareissa satoi päivätolkulla. Muutenkin kelit olivat välillä kovin viileitä.
Sosiaalinen elämä vilkastui täällä Whangareissa siinä määrin, että välillä Seilillä oli oikein ruuhkaa vierailijoista. Saimme kutsuja eri veneisiin ja ennestään tuttuja veneitä saapui marinaan. Monet valmistautuivat kotimaan lomille. Useat kollegat antoivat Arille yhteystietoja erilaisista hoitajista/hoidoista, missä hän voisi saada helpotusta iskiakseen. Varasimme kipparille lääkäriajan. Lääkärin lausunnon ja omien tuntemusten perusteella teemme päätöksiä jatkosta.

UUSI-SEELANTI, MARSDEN COVE 17.-20.11.2011

Emme saaneet VHF:lla kunnollista yhteyttä marinaan emmekä Port Controliin. Q-laiturissa (tullilaituri) oli kyllä puhelinnumerokin, mutta numeroon soitettuaan kippari kuunteli vain musiikkia, kun 'kaikki asiakaspalvelijat olivat varattuina'. Aikamme mietittyämme mitä tehdä päätimme kiertää lukitun portin ja suunnata marinatoimistoon. 

Sinne päästyämme marinatoimiston Karen luki meille lakia, että olemme tehneet maahantulorikoksen ja että hän voisi sulkea meidät lukittuun huoneeseen odottamaan viranomaisia. Meitä kuitenkin armahdettiin ja Karen kertoi, että Bio Security-henkilö (ympäristöviranomainen) on tulossa Seiliin. Hyvin pian veneelle palattuamme viranomainen saapuikin ja kertoi, että meidät oli nähty 'vapaina' laiturilla. Hän oli hyvin tuohtunut asiasta ja tiukkasi ensimmäiseksi, emmekö ymmärrä kirjoitettua englantia ja toiseksi, että hän voisi kirjoittaa meille tonnin sakot. Kipparin selitykset kuitenkin riittivät ja kaveri alkoi pikku hiljaa leppyä.

Silti jouduimme kovaan kuulusteluun, kun matkamme Rarotongalta Marsden Coveen kesti niin kauan. Viranomainen kysyi mm. näimmekö muita veneitä tai laivoja, kävimmekö niissä tai kävimmekö maissa Raoul Islandilla. Ari näytti kamerastaan pläkäkuvia selittääkseen matkamme kestoa. Eikä tässä kaikki vielä biotarkastaja halusi nähdä plotterista kulkemamme reitin. Valitettavasti sitä ei löytynyt, kun meillä on vain suunniteltu reitti tallennettuna. Koko ajan hän täytteli erilaisia papereita kuulustelun kuluessa. Sitten oli vuorossa veneen tarkastus. Uuteen Seelantiin ei saa tuoda mitään tuoretavaraa, joita meillä ei tietenkään näin pitkän merimatkan jälkeen ollutkaan. Viimeiset itämään alkaneet sipulit heitettiin mereen jossain maan aluevesien ulkopuolella. Jotain meiltä kuitenkin löytyi, minkä hän otti mukaansa mm. popcorn-jyviä, TUC-keksejä ja jotain muuta yhtä yllättävää. Kaikki paikat, makuutilan matonroskia myöten, tutkittuaan hän nappasi kaikki meidän matkalla syntyneet jätteet mukaansa ja talletti ne lukittuun jäteasiaan. Näin helposti emme aiemmin olekaan jätteistä päässeet eroon. On sekin homma nuuskia ihmisten veneitä. Tuskin todelliset rikolliset tulevat laillisiin maahantulopaikkoihin. 

Olimme suunnitelleet syövämme illalla hyvää ravintolaruokaa pitkän säilykkeisiin perustuneen ruokavalion jälkeen. Veneessä meillä oli vain säilykkeitä eikä ne jotenkin nyt sytyttäneet ruokahalua. Viranomaistarkastukset eivät vielä olleet tässä. Tulli oli tulossa vasta seuraavana päivänä Aucklandista, joten meidän ei ollut poistuminen veneestä ennen sitä. Lopuksi Bio Security-mies oli jo ihan leppynyt ja esitellyt itsensä Jeffiksi. Hän sanoi, että toimiston Karen voi tuoda meille ruokaa veneeseen. Vartin kuluttua meillä olikin Karenin tuomat eväät levällään Seilin pöydällä ja söimme ne hyvällä ruokahalulla. Aamupalakin oli ruokapaketissa huomioitu. 

Pääsimme toden teolla rauhoittumaan ja nauttimaan Marsden Coven sananmukaisesta rauhasta, jossa vene oli kuin kuivalla maalla maininki ei keinuttanut mihinkään suuntaan ja kesälinnut laulelivat iloisesti – ihana ääni monen viikon jälkeen.

Aamulla Jeff saapui tulliviranomaisen kanssa ja taas täyteltiin uudenlaisia papereita ja tiedusteltiin, mikä mahtoi olla syynä meidän näin kauan kestäneeseen merimatkaan Rarotongalta. Nyt Jeff jutteli jo niitä näitä meidän kanssa kuin vanha tuttava. Uuteen Seelantiin ei tulla ihan noin vaan muina miehinä. Täällä täytyy tullin olla tietoinen tulosta etukäteen, saavuttaessa tullivirkailijat ovat tarkkoina ja maassaoloaikana tapahtuvat muutokset pitäisi tiedottaa heille, lähdöstä ei vielä osaa sanoa, millainen prosessi se on. Näiden virallisten tarkastusten jälkeen olimme vapaita liikkumaan, mutta Seili piti siirtää lukitulta laiturilta toiseen paikkaan. Oli kuulemma tulossa uusi purjevene. Ehkä juuri näiden pakollisten toimitusten takia Marsden Coven Marinassa ensimmäinen vietetty yö oli ilmainen.

Muutaman tunnin kuluttua saapui tuttu vene ja miehistö, saksalaiset Uta ja Harald Nurhani-veneellä. Huiskuttelimme innokkaasti toisillemme. Tapasimme heitä ohimennen Panaman Shelter Bayssä ja myöhemmin Tahitin Papeetessa.

Päätimme, että lepäilemme ja totuttelemme kiinteän maan elämään muutaman päivän täällä Marsden Covessa. Marina on uusi eikä asiakkaista ole ruuhkaa. Joitakin kalastusaluksia käy marinassa pitkien merellä vietettyjen aikojen jälkeen ja sitten on näitä uusia maahan tulijoita, purjeveneitä, mutta harvakseltaan. Täällä oli hyvä tilaisuus pestä kaikki matkalla kertyneet pyykit, kun pesutuvassa oli koneet vapaana. Oikeastaan heti, kun Anne oli saanut ladattua pyykkinsä molempiin koneisiin, tuli yksi ammattikalastaja oppipoikansa kanssa pyykille. Heitä ei tilanne haitannut, vaan jäivät odottelemaan ja jutustelemaan. Ammattikalastaja oli kotoisin Eteläsaarelta ja käy täällä pohjoisessa 4 kuukauden kalastusreissuilla oppipoikansa kanssa. He pyytävät lähinnä tietynlaista tonnikalaa ja syvän veden napsijaa (snapper), josta kuulemma saa hyvän hinnan. Kalastaja paljasti Annelle ammattisalaisuuksia mm. tämän napsijan osalta, jota pystyy saamaan ainoastaan pitkällä kokemuksella havainnoimalla kuun asentoa, tähtiä jne. Pesutuvassa oli paljon veneily- ja kalastuslehtiä, mistä molemmat miehet etsivät kuvia puhumistamme kaloista. Kalastaja oli hyvin ylpeä juuristaan Eteläsaarella ja kertoi, että hänen esi-isänsä on ollut valaanpyytäjä Kaikourassa, missä hänen kuvansa on tänä päivänäkin nähtävissä. Oppipojan poistuttua kalastaja valitteli, että kalastuksen opettaminen on pitkää pinnaa vaativaa hommaa, kun tuntuu, että nuorilta menee tieto toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän suunnitteli jo eläkkeelle jäämistä, mutta epäili, ettei viihtyisi maakrapuna. Hän kertoi myös osallistuneensa moneen meripelastustilanteeseen vuosien varrella ja sanoi, että valtameri on hänelle parhain paikka maailmassa.

Nurhani-veneen viranomaistarkastukset kävivät nopeasti ja vajaassa parissa tunnissa miehistö oli vapaa liikkumaan. Niinpä he suuntasivat askeleensa Seilille. Anne oli pesutuvassa, mutta Ari onneksi paikalla. Uta ja Harald kertoivat kuulumisiaan Papeeten jälkeen ja Seilin kippari tietysti meidän kuulumiset. Marinalla on pari autoa vuokrattavana 20NZD:llä (15 euroa) päivässä. Me tietysti vuokrasimme heti auton, jolla pääsimme kylän keskustaan ostamaan ruokatarvikkeita ja muutenkin katselemaan ympäristöä, johon olimme saapuneet. Ari lupasi käytti Utaa ja Haraldia kaupassa autolla, mistä he olivat kovin hyvillään. Ajelimme Marsden Covessa ihmettelemässä keinotekoisesti rakennettua ja kanavoitua asuinaluetta ja talojen hintoja, jotka hipoivat taivaita. Ihmekös sitten, että alueella on paljon tyhjiä taloja ja myymättömiä tontteja. Maailmanlaajuinen lama on tainnut iskeä tännekin juuri pahimpaan aikaan. Suunnitelmissa valmis asuinalue näyttää varmasti upean houkuttelevalta, toistaiseksi se näyttää aika autiolta. Marinassakin on paljon vapaata tilaa.

Heti Marsden Coven ulkopuolella aukeaa todelliset maalaismaisemat vihreinä ja kumpuilevina, kymmenittäin lehmiä yhdellä laitumella. Heti ensisilmäyksellä on pakko uskoa, että Uusi-Seelanti on maatalousmaa.

Teimme yhtenä päivänä retken Whangareihin katsomaan Town Basin Marinaa ja tapaamaan tuttuja, joita tiesimme siellä olevan. Town Basin on idyllinen vanhaa puurakennustyyliä edustava kaupungin sydän ja turistikeskus. KasteHelmin Maila ja Heikki olivat ystäviensä kanssa autoretkellä, joten heitä emme tavanneet, mutta Marieke III:n Seijan ja Ingvarin kylläkin. Jälleennäkeminen oli iloinen, sillä viime tapaamisesta oli vierähtänyt monta kuukautta. Istuimme hetken aikaa Mariekessa ja vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Meitä oli kuulemma odotettu. Kävimme myös marinatoimistossa puhumassa Seilin saapumisesta Whangareihin.

Sunnuntaina huomasimme jossain vaiheessa, että viereisessä laiturissa Marsden Covessa oli taas uusi, tuttu vene – Aletis. Ihmettelimme, miten Marten oli nyt vasta saapunut. Aikoja sitten merellä näimme AISista, että Aletis sujuttelee mukavaa vauhtia etelää kohti. Ei hän voinut muuallakaan käydä, kun keltainen lippu oli vielä ylhäällä. Vastaus tuli hyvin pian, kun Ari kävi jututtamassa Martenia. Hän sanoi, että koko ikänsä purjehtineena, hänellä ei ikinä ole ollut näin ikävää legiä takana. Jossain pläkässä hän oli ottanut purjeet alas ja vetäytynyt levolle. Rannikkovartiosto oli kiinnostunut ajelehtivasta veneestä ja ottanut yhteyttä tiedustellakseen oliko kaikki hyvin. Nyt pääsimme sanomaan biotarkastaja Jeffille, että tämä oli ainoa vene, joka me nähtiin matkalla. Olimme olleet siinä uskossa, että Marten on kymmenen päivää ennen meitä Uudessa Seelannissa, mutta kuinkas kävikään – hän vietti matkalla 3 päivää kauemmin kuin Seili.

Uudessa Seelannissa piti olla kesä parhaimmillaan, mutta saapumispäivämme jälkeen kova tuuli vaivasi ja viilensi ilmaa niin, että takki oli pidettävä tiukasti päällä. Paikalliset ihmiset ilmeisesti katsovat vain allakkaa ja pukeutuvat sen mukaan – kulkevat paljain jaloin, shortseissa ja t-paidassa. Kaikki eivät selvästikään tarkene, vaikka kesä onkin.